Ristitulessa..(uusi käyttäjä täällä)
Aloin etsimään verkosta vertaistukea itselleni sillä täällä pienessä kaupungissa ei keskusteluryhmiä eikä tukiverkostoja juurikaan liiaksi ole.
Olen 37-vuotuias kolmen lapsen äiti jonka elämä on viimeiset 4-vuotta olleet eritavoin haastavia.
Kaikki taisi kärjistyä siihen että ostaessamme 7-vuotta sitten remontoitavan omakotitalon kävi pian selväksi että tarvitsemme lisätuloja. Mieheni joka on minua 13-vuotta vanhempi lähti lisätöihin maanrakennusalalle sillä omasta palkkatyöstään pelastusalalla pystyi pitkien vapaapäivien ansiosta irroittautumaan.
Pian kävikin niin että työtä alkoi olemaan paljon.Työpäivät venyivät. Nuorimmainen lapsista oli vauvaiässä ja mieleen nousi ajatus yrittäjyydestä. Pienimuotoisesta aliurakoinnista. Näin tehtiin ja miehen vuosien takaisten yrittäjyyshankaluuksien takia menin ja tein toiminimen itselleni. Hankimme kaivinkoneen ja kuorma-auton sillä urakoitsija lupasi meille että jos mieheni ei ehdi tekemään heille töitä vuokraavat he meiltä kalustoa sillä sille on aina kysyntää.
Pieni kaivinkone hyödytti toki omaa remonttiammekin sillä pihalla oli paljon kaivettavaa ja myllättävää.
Huomasin pian että mieheni työ vei paljon hänen voimia. Koin että häntä myös ”hyppyytettiin” paljon ja puhuimmekin asiasta joka päätyi usein riitaan.
Mieheni koki olevansa tarpeellinen ja tärkeä vaikka taloudellisesti hän ei tuonut yritykselle suhteessa riittävää hyötyä. Puhuimme asiasta ja hän lupasi puhua urakoitsijan kanssa mutta ei saanut sitä tehtyä.
Sitten käsi niin että neljä vuotta sitten kesäkuussa olessamme serkkuni lasten syntymäpäivillä sai mieheni aivoverenkiertohäiriön ts.TIA-kohtauksen.
Siitä alkoikin melkoinen selvittely. Mies sairaalaan ja minä lasten kanssa kotiin. Pelko paniikki ja ahdistus tulevasta.
Lääkitystä miehelle ja pitkä sairasloma ja paluu palkkatöihin pelastusalalle B-miehenä.
Sairausloman aikana firman maksut kerääntyi ensimmäisen kerran rästiin ja miehen töihinpaluun jälkeen alkoi helvetillinen kujanjuoksu aikaa vastaan.
Siitäkin selvittiin ja elämä jatkui.
Mieheni oli kaatunut silloin kuluvana talvena jäisellä tiellä ja pikkuhiljaa oikea olkapää oli alkanut vaivaamaan. Asiasta ei kummemmin puhuttu vaikka näinkin että jokin oli pielessä. Hän katosi työntekoon ja haaveili ilmeisesti paremmasta elämästä. Parisuhde oli todella koetuksella.
Me vain asuimme yhdessä. Se että hän teki töitä antoi mahdollisuuden myös kaataa kaiken parisuhdevaikeuden sen piikkiin.
Olin maksanut ennen nuorimmaisen odotusaikaa vuonna 2005 2000 yksityiskoulusta jossa voisin valmistua hierojan ammattiin. Alkaessani yllätyksenä odottaa lasta en voinutkaan silloin käydä koulua loppuun vaan sovimme että palaan koulun penkille kun saan elämäntilanteen sellaiseksi että se on mahdollista.
Olimme suunnitelleet että kun haen vuorotteluvapaata lähihoitajan työstä on opiskelu mahdollista suorittaa v 2011.
Näin tehtiin. Hain ensin vuorotteluvapaata mutta silloinen esimies neuvoi (koska pääsi helpommalla) hakemaan opintovapaata ja aikuiskoulutusrahaa.
Sovin opiskelupaikasta ja aloitin kouilun tammikuussa 2011. Olin tammikuun vuosilomalla ja sain vielä palkkaa. Tammikuun puolivälissä tuli koulutusrahastosta tieto että en saa aikuiskoulutustukea sillä koulu jota käyn ei ole valtion virallisesti valvoma. Oikeus kelan opintotukeen on mutta ei koulutusrahaston tukeen.
Tuli painettua paniikkinappulaa ja soitin naiivina silloiselle esimiehelle ja kerroin tilanteen ja kysyin mahdollisuutta vielä muuttaa opintovapaan vuorotteluvapaaksi. Hän lupasi selvittää ja sanoi että uskoo tietävänsä työttömän työnhakijan ja tavallaan kysymys on vain paperinpyörittelystä.
Minä kävin koulua reilun 200 euron opintotuella helmikuusta lähtien ja odotin tietoa vuorotteluvapaasta.
Joulukuussa mieheni oli saanut tiedon olkapääoperaatiosta jossa piti korjata yksi lihas. Toimenpide tehtiin helmikuun alussa 2011. Tilanne olikin pahempi ja kokonaisremontin jälkeen hän palasi töihin kesäkuun lopussa.
Mitäkö minä tein?
Odotin esimiehen tietoa vuorotteluvapaasta mitä ei koskaan tullut. Hän oli kyllä järjestänyt asian kesäkuusta alkaen mutta toiselle työntekijälle josta oli tullut isoäiti ja näin ollen pystyi vuorotteluvapaan turvin hoitamaan lapsenlastaan.
Minä tein koulun lisäksi työtä kolmella eri työnantajalla. Lähihoitajan ei ole vaikea saada sijaisuuksia.
Mieheni oli tehokkaasti käyttänyt sairauslomaansa netin treffipalstoilla ja surutta sopinut tapaamisia ja harrastanutkin seksiä työristeilyllä jo ennen vuodenvaihdetta. Tämä kaikki alkoi selviämään minulle vahingossa kesän loppupuolella kun hänen sähköposti oli jäänyt auki.
Meinasin ensin kaataa koko paskatunneryöpyn hänen silmilleen mutta jostain syystä päätinkin hieman pelata. Tein itselleni uuden mailiosoitteen sekä treffiprofiilin ja sitten katselin mitä tapahtuu. Ja se kaikki olikin kauheampaa kuin voin kuvitella.
Mieheni oli siis jo palannut takaisin työelämään kesällä ja hän käytti suruttta aikaa vastaillakseen minulle salaliittymästä.
En tiedä miksi itseäni kidutin sillä hän kertoi pikkuhiljaa vuosien varrella olleista salasuhteista ja hän koki että koska vaimo ei ollut voinut tarjota tarpeeksi seksiä oli hänen haettava sitä muualta.
Sitten jossain vaiheessa vain pyysin häntä soittamaan minulle prepaid-liittymään. Hän oli työmaalla ja minä Helsingin melussa ja järkytyin siitä miten hän puhui minulle ja ehdotti treffejä. Niitä ei koskaan tullut mutta asumusero kyllä.
Syksy 2011 oli raskas, minä kävin edelleen koulua ja tein töitä. Lapset kärsi mutta vaihtoehtoja ei ollut.
Serkkuni auttoi minua lastenhoidossa ja paljon lapset olikin myös isällään.
Alusta saakka mieheni pyrki sopiamaan asiaa ja oman mielenterveyteni takia kävin psyk.sairaanhoitajan luona keskustelemassa ja aloinkin ymmärtämään kuviota paremmin.
Sovimme että joulu vietetään yhdessä sillä omat voimat olivat niin lopussa etten olisi yksin jaksanut. 19.12.2011 sain Hierojan ammattitutkinnon. Se hieman piristi sekä vuosiloma palkkatyöstäni jota olin säästänyt.
Sairaanhoitajan kanssa käytyjen keskustelujen avulla sain itseni kasaan.
Joulua valmisteltiin ja lapset olivat tyytyväsiä. Aattoaamuna valmistelin ruokaa ja mies ja lapset lähtivät viemään jolulahjoja kummilapsille sekä tädilleni joka oli auttanut vuoden varrella minua paljon, joulukukkasta.
Ovesta tulikin takaisin kalpea mies ja hiljaiset, järkyttyneet lapset.
Mieheni pyysi minua istumaan ja kertoi että 17-vuotias kummipoikani oli kuollut aamulla kolarissa!
En muista aatosta juuri mitään. Käytiin kolaripaikalla ja vain itkettiin ja yritettiin olla.
Tapaninpäivänä tuli se kauhea myrsky joka katkoi etelä-suomesta sähköjä.
Mieheni soitettiin hätätöihin raivaamaan linjoja ja lasten kanssa jatkettiin olemista jonkinlaisessa shokissa.
Kaksi päivää myrskystä mieheni soitti ja kertoi kaatuneensa moottorisaha kädessä satuttaen vasemman olkapään. Ette varmaan usko jos sanon että se leikattiin helmikuussa 2012 ja hän palasi töihin kesäkuun lopussa. Täysin sama vamma eli kiertäjäkalvosimen repeämä.
Tämän kaiken taustalla oli tosiaan sairauslomasta ja opiskelun ajan rahoitusvaikeuksista johtuneet talousongelmat joita emme enää saaneet kuntoon vaikka viimeiseen asti yritimme. Firma haettiin konkurssiin 2012 toukokuussa.
Toiminimi oli minun nimellä samoin kuin talo jossa asuimme. Tästä alkoi vuoden kestänyt epävarmuus talon myymisestä joka päättyi siihen että elokuun 15.päivä 2013 muutimme kunnan vuokra-asuntoon.
Jos koskaan niin muuttopäivänä ajattelin kuolevani häpeästä.
Päätin sinä hetkenä kertoa asiasta avoimesti. Kun ei ole salattavaa ei voi kukaan niillä asioilla myöskään satuttaa. Kirjoitin asiasta facebookiin ja kerroin sen mitä oli tapahtunut.
Sain paljon tukea vanhemmiltani henkisesti. Häpeänkin pohjalta minun oli kuitenkin jaksettava elää jo lasten takia.
Olin palannut vuoden 2012 alusta takaisin lähihoitajan työhön ja konkurssin jälkeen palkastani toki menee ulosottoon iso siivu. Nyt paperit on velkaneuvojalla ja saattaa olla pieni mahdollisuus että pääsisin velkajärjestelyyn.
Asuntokin on jo vaihtunut vuoden alussa yksityisen vuokra-asuntoon ja se on ollut lottovoitto.
Ainoa joka tämän kaiken kiteyttää on se että 26.1.2014 sain yöllä tiedon että rakas isäni oli kuollut sairauskohtaukseen.
Siitä hetkestä eteenpäin koko ajan on varmistunut minussa ajatus siitä että minun on päästävä jakamaan ajatuksiani ihmisten kanssa.
Olen aiemmin kokenut että tämä kaikki on minun itse jaksettava kantaa ja onkin mutta ainakin ajatuksia vaihtamalla se kaikki voisi olla hieman kevyempää.
Olen aivan mykkänä surusta ja kaipaan isää kovasti. Toimin kuin pakotettuna enkä oikein kehtaa märistä fiiliksiäni muille. Asutaan samassa taloudessa tällä hetkellä mieheni ja lasten kanssa ja en tiedä itsekään miten pystyn painamaan pettämiskuviot taka-alalle.