Varmaan on oma osansa autoritaarisella kasvatuksella, koulukiusatuksi joutumisella, erilaisilla hylkäämiskokemuksilla, – että koen monia kielteisiä tunteita joista aiheutuu syyllisyyttä. ☹️

Äitini on kunnianhimoinen ihminen eikä omaksi harmikseen ole saanut kouluja käydä. Isä on arka ja syrjäänvetäytyvä ihminen ja tästä syystä äidin sukulaisten (ehkä äidinkin) halveksima.

Nyt jo nuoruuden ohittaneena koen että vanhemmat eivät ole käsitelleet keskinäisiä välejään vaan minut on usein otettu syntipukiksi niin että on joku jota syyttää kun ei itse haluta katsoa peiliin.

Olen reilusti toistakymmentä vuotta yrittänyt antaa vanhemmilleni anteeksi, joskus jopa pyysin anteeksi aiheuttamiani murheita, mutta pahat tunteet eivät ole poistuneet. Luulen että melkeinpä enemmän inhoan vanhempiani tänä päivänä.

Äiti on kyllä yrittänyt lahjoa minua vuosien varrella rahalla, joskus olen rahapulassani vastaan ottanutkin, olen kyllä sanonut että ei minulta mitään näillä rahoilla osteta. Joskus olen palauttanut rahat koska aina näistä lahjuksista on jäänyt se mieli että äiti jostakin korokkeelta ojentaa almua huonolle lapselle osoitukseksi omasta hyvyydestään.

Menneitä asioita ei saa käsitellä. Joskus kun vuosia sitten yritin ottaa vanhoja asioita puheeksi niin äiti vaan alkoi huutaa että ”minä olen niin huono äiti”! Isä moitti siitä että minä itketän äiti. Tietäisipä isä sen miten äiti on yrittänyt tulla minulle moittimaan isää! Mikseivät voi keskenään puhua, minusta on ihan väärin että toinen vanhempi mustaa toista lapselle!

Nyt sitten kun äiti ajattelee että minä inhoan juuri isää, niin minulle tulee kortteja joissa on isä mainittu ennen äitiä ja äiti on varmaan pakottanut isän soittamaan minulle toisinaan kun isä ei itse yleensä tämmöistä tee. Itse asiassa minua alkoi raivostuttaa kun aina soittaessani vanhemmille isä tunki puhelimeen vastaamaan ja jaaritteli siinä pitkät ajat ja sitten äidin kanssa vielä samat asiat (ei asiaa) piti läpikäydä. Lopulta en soittanut enää ollenkaan.

Koen että minun pitäisi äidin itsearvotuntoa pönkittää. Olenhan sen äidin suusta kuullut monet kerrat miten tärkeää ”oma äiti” on… Minä nyt en ole tarkoituksella äidiksi laittautunut, olen saanut traumoja ”pyhästä äitiydestä”.

Olen aina inhonnut vanhempieni tapaa kätellä ent. kotiin mennessäni ja jotenkin olen pyrkinyt tämän välttämään esim. olen kantanut käsissäni jotakin kantamuksia niin että en ole voinut kätellä.

Koen että olen jäänyt murrosikäisen asteelle tunteissani vanhempiini. Toisaalta toivon heille kaikkea hyvää ja rukoilen heidän puolestaan, mutta en halua olla heidän kanssaan tekemisissä. Mietin jopa että voisinko jotenkin virallisesti erota koko suvusta kun en halaja mitään perintöjä vaan haluaisin vain elää elämääni rauhassa. En halua tavata vanhempiani koska tapaamiset ahdistavat ja ikävät tunteet pakkaavat pintaan. Kotiseudulle meneminen on ahdistavaa koska on niin paljon ikäviä kokemuksia jotka siellä palautuvat mieleen.

Haluaisin voittaa suuren summan rahaa niin että voisin ostaa vanhemmilleni kalliita lahjoja sen sijaan että tapaisin heitä. Valitettavasti tuloni ovat kovin rajalliset tätä nykyä. En toivo vanhemmilleni pahaa mutta en voi mitään itselleni ja tunteilleni ja haluan säästää myös itseäni. Ja jo melko vanhana ihmisenä minullakin kai olisi aika vapautua elämään omaa elämää – näiden kahlitsevien tunteiden koen rajoittaneen elämääni.

Hyvää joulun jatkoa jokaiselle ja parempaa uutta vuotta 2008! 🙂🌻