Ajattelin, että nyt minä uskaltaudun kirjoittamaan. Toivoisin vertaistukea, ihanaa olisi saada tietoa, että tämä helpottaa, tarinoilta ihmisiltä joilla menee paremmin. Työkaluja, oivalluksia. Sellaista kaipaisin toisilta ihmisiltä, vastavuoroisesti.

Olen 29-vuotias nainen. Asun avoliitossa rakkaan mieheni kanssa. Meillä on kissa ja koira. Muutin vuosi sitten mieheni omistamaan asuntoon, meille menee hyvin. Vähän on riitoja, kuten kaikilla.

Olen kärsinyt paniikki/ahdistuneisuushäiriöstä teinistä saakka, nyt noin 14 vuotta. En ehkä avaa sen tarkemmin miten kaikki alkoi ja miten vuodet on menneet, vaan kerron tiivistetysti. Paniikkioireet ovat olleet välillä poissa, mutta en ole päässyt tai siis uskaltanut matkustaa kuin muutaman kerran edes kunnolla Suomen sisällä. Asun keskisuuressa kaupungissa, ja uskallan matkustaa oikeastaan vain lähialuille (n. 60km) vapaasti. Ahdistus on suuri jos kauemmas pitäisi lähteä ja olen vältellyt näitä matkoja todella ”hyvin”.

Olen jossain määrin läheisriippuvainen ja koen sen raskaana suhteessa. Mies on jaksanut hyvin mielenterveysongelmani ja ymmärtääkin jonkun verran. Koen hankalana jäädä yksin kotiin yöksi enkä ole ollut yötäkään täysin yksin täällä asunnossa. Kaverin kanssakin olin ilman miestä vasta ihan vasta kaksi yötä. Päivisin ei ole mitään ongelmaa. Koen hankalana lähteä vaikkapa vanhempien luokse n. 50 km päähän ajamaan yksin autolla ja jäädä sinne yöksi, ilman miestä, koska hän on minulle todella suuri turva (liian suuri).

Saan suurin piirtein viikottain ahdistuskohtauksia öisin. Ne ovat joko pelkokohtauksia tai paniikkikohtauksia. Yleensä niihin liittyy tunne että olen jumissa (esim. mökillä viikonloppuna ”olen täällä korvessa, en pääse täältä pois millään, autolla pitää ajaa niin kauan ennenkuin on kotona”) tai sitten vaan epämääräinen pelko. Viime yönä oli raskain ahdistuskohtaus hetkeen. Koin selkeästi ettei tämä ole minun kotini ja se ahdistus meni ihan hirveäksi, tunne siitä että olen jumissa enkä pääse täältä pois, ei ole mitään paikkaa minne mennä. Tämä tunne ja ahdistus on täysin irrationaalinen sillä olen viihtynyt täällä suht hyvin, vaikka toivoisinkin että asuttaisiin isommassa rivitaloasunnossa, joka olisi myös samalla tavalla minun kämppä (omistusasunto) kuin toisenkin. Tää viime öinen ahdistuskohtaus oli niin himputin musertava, sellainen tunne että sekoaa ihan täysin. Käy todella raskaaksi.

Käyn kelan tukemassa psykoterapiassa ja koen sen auttavan jonkun verran, mutta en tiedä oikein mitä tehdä. Voisi tietysti auttaa jos vaan repäisisi ja olisi oikeasti pari yötä täällä vaan yksin niin kokisi että selviäisi. Pelottaa nyt vaan lähinnä että jos nuo yölliset ahdistuskohtaukset jatkuvat tuosta tunteesta että tämä ei ole koti ja täältä on päästävä pois muttei ole paikkaa minne mennä. Todella raskasta.

Lapsuudessa on ollut myös läheisriippuvaisuutta ja varmistelua, luultavasti olen kiintymyssuhde on turvaton ollut omaan vanhempaan/vanhempiin.

Jotenkin tuntuu että ei hitsit näitä ongelmia on niin paljon, on läheisriippuvaisuutta, ahdistusta, paniikkia, siihen vielä fyysisiä oireita. Että miten jaksaa tai miten ihmeessä voisi saada apua kaikkiin näihin. En jotenkin edes saa näitä ongelmiani fiksusti jäsenneltyä mielessäni vaan ne vellovat ja yritän vaan miettiä mistä kaikki johtuu, vaikka sitä on toki käyty läpi terapiassa.

Jos kellään on mitään ajatuksia tästä, kertokaa pyydän. Tai jos joku asia jäi epäselväksi niin kysykää ihmeessä. En nyt varmaan kaikkia tärkeimpiä ajatuksia ees saanut tähän sanottua mutta kirjoittaapahan sitten toiseen viestiin. Jos joku sai jotain selvää, hyvä. Raskasta on. 😑❓ Rakastan miestäni, hän rakastaa minua ja kaikki on siltä osin ok.