Hei,

Osaisiko joku ystävällinen ihminen kommentoida ja osaltaan auttaa eteenpäin.

Olen eronnut 33-vuotias kahden lapsen äiti, akateemisessa pätkätyössä ja uudessa suhteessa. Erosta on aikaa noin puolitoista vuotta. Ero oli väistämätön, koin että se oli ainoa keino yrittää parantaa itseni ja estää äitiä katoamasta lapsilta kokonaan… Nyt elämäni sujuu paljon paremmin, mutta rehellisesti sanottuna en ole vielä kokonaan onnistunut parantamaan itseäni. 8- ja 4-vuotiaiden lasten elämä on järjestynyt mukavasti, mutta en voi olla surematta tilannetta heidän puolestaan ja ikävöin lapsia valtavasti kun he eivät ole luonani.

Olen kärsinyt aikuisikäni kaikenlaisista ”psykosomaattisista” oireista (vatsavaivat, huimaus, päänsärky, paniikkihäiriö) ja kokenut totaalisen uupumisen toisen lapsen ollessa vauva. Mielialalääkkeiden avulla pääsin eteenpäin, nyt olen ollut ilman n. puoli vuotta. Viisi viimeistä vuotta olen tasapainoillut todella piinaavan migreenityyppisen päänsäryn kanssa, joka alkoi toisen lapsen synnyttyä. Se rajoittaa edelleen aika paljon elämääni, jonka tulisi olla mahdollisimman säännöllistä ja stressitöntä. Stressiä kuitenkin riittää, enkä tiedä miten saisin sen ja päänsäryn haltuun!

Stressiä aiheuttaa edelleen tietysti sopeutuminen tähän eronjälkeiseen elämään sekä jatkuva epävarmuus työssä. Olen kouluttanut itseni pitkälle ja tiedän että osaamiseni on hyvällä tasolla. Olen ajatunut nykyisessä työpaikassa tilanteeseen, jossa taitamaton esimies aiheuttaa kärsimystä koko työyhteisölle ja pompottelee mm. omia työtehtäviäni jatkuvasti. Lisäksi sain juuri kuulla johdon suunnasta, että työni ei tule jatkumaan, vieläpä erittäin loukkaavalla tavalla. Olen jo tätä ennen koettanut järjestellä itselleni toista työpaikkaa, joka näytti jo liki varmalta, työnantaja halukas palkkaamaan ym. Nyt kuitenkin näyttää, että muodollinen pätevyyteni ei riitä jolloin paikan nappaa joku muu… Alan työpaikkoja ei ole juuri tarjolla joten tilanne näyttää aika tukalalta.

Törmään jatkuvasti seinään kun mietin omaa tulevaisuuttani ja etenkin edessä olevaa työuraa. Osaamista ja koulutusta on, ja kunnianhimoakin. Kuitenkin jaksamisongelma kolkuttaa koko ajan ovella, vähintäänkin tämän riivatun päänsäryn muodossa. Muistan toki, että olen jääräpäisellä suorittamisella ajanut itseni ennenkin loppuun, mutta milloin on oikea hetki luovuttaa? Jos luovutan, millä sitten elätän itseni ja lapseni? Vai mistä löydän keinot hallita stressiä? Olen luonteeltani vahva ja sinnikäs, mutta myös erittäin herkkätunteinen ”takki auki -kulkija”. Teen työtä tällä hetkellä lähinnä päälläni, haaveilen, että voisin tehdä sitä enemmän myös sydämellä.

Niin, luovuttaako ja etsiytyä ihan uusille urille elämässä vai jatkaako vielä eteenpäin… kunnes jotakin tapahtuu. Joko saan joskus sen vakituisen työpaikan, jossa saan näyttää kykyni tai sitten palan lopullisesti loppuun ennen sitä?!?

Uuvuttaa tämä jatkuva taistelu mitä elämäni on ollut! Kaikista kamalin on ajatus, että itse sen olen sellaiseksi luonut, valinnut väärin alusta saakka – miehen, koulutuksen – ja nyt saan syyttää vain itseäni. Miten päästä eroon tästä esikoiseen iskeytyneestä suorittamisen ja näyttämisen pakosta?