Kasvoin väkivaltaisessa perheessä toisen alkoholisti vanhemman kanssa. Minua on kiusattu läpi peruskoulun ja läpi työelämän. Vanhempani erosivat ollessani 9v ja välini edelleen alkoholisti isääni on huonot. Äitini on purkanut masennustaan minuun siitä lähtien, kun muistan. Veljeni joutui onnettomuuteen ja lähes kuoli siinä. Onnettomuus vammautti hänet lopuniäksi. Äitini muuttui tuon jälkeen ja on oksentanut päälleni kaiken pahan olonsa tähän päivään asti.
Lähdin peruskoulusta suoraan työelämään enkä edelleenkään kolmekymppisenä omaa mitään tutkintoa. Minulla ei ole ystäviä eikä kumppania. Olen luovuttanut haaveesta saada omia lapsia ja rakastavan kumppanin. Olen totaalisen yksin. En ole koskaan joutunut olemaan työttömänä ja tehnyt aina erilaisia töitä aikuisikäni. Maksoin 30k ulosottoa muutamassa vuodessa pois ja viimeinen erä oli kuukausi sitten. Sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan missä luvattiin myös mahdollisuutta opiskella työn ohessa. Nyt yritys on YT-neuvotteluissa ja menetän todennäköisesti työni.. ehkä vähän haluankin, koska koen olevani täysin riittämätön. Suorastaan tyhmä. Perehdytystä ei järjestetä kunnolla ja jään yksin. Taas. Esihenkilö tietää asiasta ja voivottelee.
Minut raiskattiin 2018 kävellessäni töistä kotiin, omassa rapussani. En koskaan saanut sellaista oikeutta, jonka olisin kokenut oikeaksi. Pääsin tapahtuneen jälkeen elämäni ensimmäistä kertaa terapiaan, mutta hänkin siirtyi yksityiselle ja jäin ikuiseen jonoon julkiselle. Olen taas yksin.
Raiskauksen jälkeen pelon lisäksi itsetuntoni romahti. Sain lääkityksen, mutta oloni ei parantunut. Lihoin ja nyt olen läski ja ruma. Tyhmäkin vielä. Pelkään miehiä vaikka samaan aikaan janoan rakkautta.
En enää uskalla puhua kenellekkään. Ainoa syy miksen rehellisesti ole lopettanut päiviäni on se, etten halua tuottaa surua äidilleni. Olen suunnitellut poislähtöni ja kirjoittanut hautausta varten ohjeet. Olen yrittänyt niin kovasti kaikki nämä vuodet ja silti olen aina tässä pisteessä. En jaksa enää. Siis en jaksa enää. En pysty tähän.