Seurustelin neljä vuotta, joista viimeiset puolitoista vuotta oli silkkaa on/off meininkiä. Minua piiloteltiin ja meidän suhde oli salainen, kun ei kehdattu exän kavereille kertoa, että juuh, olemma taas yhdessä. No, sain kuitenkin tietää että exällä oli toinenki nainen siinä samalla kierroksessa. Minusta haettiin turvaa, kun exän isä teki itsemurhan. Minä lohdutin kuukausia kaikella rakkaudella mitä minulla sitä ihmistä kohtaan oli ja sitten hän jätti minut. Muutin yhteen entisen ystäväni kanssa, mikä oli suurin virhe ikinä. Hän teki minulle inhottavia asioita mm.varasti rahaa ja jätti vuokrat maksamatta. Sitten hän käänsi kaikki aina mun syyksi, että minä olisin ollut se joka on varastanut ja jättänyt vuokrat maksamatta plus muut häne oma keksimät valheet siihen päälle. Tuntui hirveälle olla ihminen joka puhuu totta eikä kukaan usko.

Nyt olen ollut vähäreilut puoli vuotta nykyisen mieheni kanssa. Hän on kaikinpuolin ihana. Hän koskettelee minua ja saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Mutta heti kun hän lähtee kauemmas reissuun (hänen vanhempansa asuvat toisella puolella suomea) alan ajatella kaikkea mikä meidän suhteessa on vikana. Vaikka, jos hän ei heti vastaa viesteihini tai kysy kuulumisiani, niin musta heti tuntuu ettei musta välitetä yhtään. Miksi mua ei ole vielä esielty vanhemmille, vaikka ollaan puhuttu yhteen muuttamisesta? Häpeääkö se mua? Eikö se olekkaan mun kans tosissaan? Ei se kuitenkaan halua asua mun kanssa? Vai onko tämä kaikki tässä jotain terrorisointia mun päänsisällä, joku tuhoamisvietti, joka käskee tuhota ja paeta ennenku sattuu?
Vai olenko niin riippuvainen mun miehestä, etten kestä! Mitä mä voin tehä..?