Odotan esikoistani 7 kuulla ja raskaus on ollut aikamoista tunteiden myräkkää. Olen nuorena sairastanut masennusta ja kokenut pahoja ongelmia ahdistuksen kanssa, mutta selvisin niistä. Kuitenkin hormonit on sekoittanut päästäni aivan liikaa. En kuvitellut koskaan tuntevani oloani sellaiseksi, etten jaksa nousta sängystä, itken tiskivuoren nähdessäni ja saan prisman väenpaljoudessa paniikkikohtauksen. Mieheni on kärsinyt joskus samoista ongelmista, mutta silti tuntuu, ettei hän ihan ymmärrä mitä koen parhaillaan. Joten riidellään paljon, kun ennen raskautta ei oikeastaan ikinä. Ollaan yritetty puhua asiat puhki monesti, mutta en mä hyvän keskustelun jälkeen silti ihme parantumista koe ja asiat on edelleen päin helv*****.

Mun on tosi vaikea olla tän oloni kanssa, meillä on miehen kanssa hyvä suhde, odotetaan poikaa innolla ja elämä on ihan jees nyt. Mutta pelkään satuttavani itseäni (en siis itsemurhaa tekeväni, ei hätää) vaan olen ollut itsetuhoinen ahdistuksen vuoksi ennenkin, koska en osaa kanavoida niitä tunteita muuten. Pelkään myös, ettei mies vain jaksa odottaa siihen päivään, että asiat ovat paremmin. Ja se olisi ymmärrettävää, sillä välttelen läheisyyttä, aiheutan turhia riitoja, itken kaikesta ja kaikelle ja tiedän, että mun kanssa asuminen ei just nyt ole hauskaa.

Tullut jo kauhean pitkä vuodatus enkä mä tiedä mitä edes haen tällä. Ehkä jotain toivon pilkettä? Onko jollain muulla pää flipannut raskaudesta täysin? Miten selvisitte itse ja pariskuntana? Miten saan oloa paremmaksi?