LonelyWolf kirjoitti 18.2.2016 0:7

Käyn kyllä monissa paikoissa yksin. Pakotan itseni menemään aina välillä jonnekin. Joskus kyllä nautinkin ja tuntuu jopa hyvältä vaellella vaikka museossa omissa ajatuksissaan, mutta aina mukana on tiettyä surumielisyyttä ja tyhjyyttä. Välillä jää vain tunne, että tulipa taas yksi meno suoritettua, mutta yhtä hyvin olisin voinut istua kotonakin. Se on tietysti myös erityisherkkyyden yksi piirre, että huomioi ympäristönsä aina niin tarkkaan ja jää kiinni melankolisiin tunteisiin jos jokin ärsyke niitä saa aikaan.

Nyt ymmärrän paremmin, että kyse on omista ajatuksistasi eikä siitä mitä ajattelet toisten ajattelevan. En osaa siihen oikein mitään sanoa, mutta kyllä minäkin tunnistan samoja tuntemuksia. On silti hyvä pakottaa itseään ajoittain jonnekin, mutta myös kotonaolo on hyvä juttu. Sekin on hyvä kysymys, että miten kotona (yksin) voisi viihtyä paremmin. Siis minkälaisia kotiharrastuksia voisi harrastaa jne.

Tää kosketti. Mulla on "perusasiat" kunnossa ja silti tunnen itseni tosi yksinäiseksi. Uudessa opiskelijakaipungisaa kun tuntuu että pelkät kulissit merkitsee ja piirit on tosi pienet ihmisten välillä. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Sain todella paljon voimaa kun luin että muilla samoja tunteita. Mutta kukaan ei ansaitse sitä. On paljon yksinäisiä ihmisiä jotka ansaitsisi onnea ja voisivat sitä jakaa. Miksi ne ihmiset ei löydä yhteen? Onneksi on tällaiset kanavat kuin tää!

Kyllä sitä monesti tuntee itsensä vieläkin yksinäisemmäksi, kun menee jonnekin esim. tapahtumiin tai vaikka kahvilaan tms. Silloin huomaa ympärillään porukoita ja puheensorinaa.. Huomaa olevansa ainut yksin oleva.
Tällä hetkellä olen aika ahdistunut. En tiedä miten tästä yksinäisyydestä voisi murtautua pois. Olen todellakin yrittänyt käydä harrastuksissa ja muuta sellaista, mutta aina on niin lohduttoman yksin. Tuntuu kuin kukaan maailmassa ei voi olla niin äärettömän yksin kuin minä olen. Tunnen itseni täysin hylätyksi.
Miten vaikea on päästä yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Koko ikäni olen vähätellyt ja mitätöinyt itseäni. En ole koskaan uskonut, että minussa on mitään rakastamisen arvoista.
En ole koskaan käynyt terapiassa, enkä edes tiedä miten sellaiseen pääsisi. Voi miten olisi huojentavaa aukaista mielensä syövereitä ja joku oikeasti kuuntelisi!

"Annamme pelon sanella valintojamme sen sijaan, että valitsisimme sen mikä saa silmämme syttymään ja herättää meidät eloon. Joskus pelko naamioi itsensä velvollisuuden tunteeksi ja keksii lukemattomia syitä sille, miksi emme voi valita sitä mitä sydämemme meille kuiskii."
(Lähde: Hidasta Elämää -sivusto)

Pelko -teema on pyörinyt paljon mielessä. Kun valitsee turvallisuuden, niin ruokkii pelkoa. Jos uskaltaisi mennä päin pelkoa, niin ruokkisi rohkeutta. Tuo että pelko naamioituisi velvollisuudeksi, pitää hyvin paikkansa minun kohdalla. Tuntuu, että minulle koko elämä on yksi velvollisuus. Selviytymistaistelu. Pelko myös keksii kaikki tekosyyt. On vain niin raskasta tuntea palkoa melkein aina ja melkein kaikesta. Ainainen taistelu pelon kanssa uuvuttaa. Kun voisi välillä tehdä jotain ihan rennosti ilman, että sitä edeltää joku pelkotaistelu. Olen huomannut, että jos joskus alan tuntea innostusta jostain asiasta, niin lopulta säikähdän sitä. En pidä adrenaliinin aiheuttamasta rauhattomasta ja malttamattomasta olosta. En ole tottunut siihen. Ajatus, että elämä voisi olla kivaa, on minulle täysin vieras.

"Minua on kannateltu uskomattomin tavoin läpi monien vaikeuksien, kun olen uskaltanut valita sen, minkä olen tuntenut itselleni oikeaksi, vaikka se olisi ollut pelottavaakin."
(Lähde: Hidasta Elämää -sivusto)

Tällaisia väitteitä lukee usein monesta paikkaa, mutta jotenkin en vain usko, että se aina näin menisi. Joillain toki, mutta kyllä niitäkin on, joita elämä ei ole kannatellut.

Mutta mitä järkeä tässä elämässä sitten on, jos aina valitsee sen turvallisen, mutta täysin harmaan ja yhdentekevän vaihtoehdon? Eihän tässä pitäisi olla mitään menetettävää, kun menee jo valmiiksi huonosti. Nykyisen vallitsevan olotilan vain tuntee ja siihen on tottunut, joten se tuo turvallisuutta. Miksi sitä aina uskoo, että kaikki muutos on huonompaan päin? Ajatus pienestäkin muutoksesta vain vyöryttää aina niin suuren pelon päälle, että menen ihan toimintakyvyttömäksi ja torjun koko asian niin kauan kuin voin.

Pelosta pääsen taas miettimään rakkaudettomuutta. Mistä sen rakkauden sitten pitäisi kummuta? Voiko itseään oppia rakastamaan, jos ei ole kokenut olevansa rakastettu muiden taholta? Rakkaudettomuus on vain se kaiken ydin, josta masennuskin lopulta kumpuaa.

Mietin myös, että jos voima ja itsetunto tulee läheisten ihmissuhteiden kautta, niin eikö se tee lopulta kovin heikoksi ja riippuvaiseksi? Kaikki se voidaan niin helposti riuhtaista pois. Enpä silti ole vahva yksinkään.

Varmaan toistan jo aikasempia kirjoituksiani. Jauhan samoja juttuja. *Pitkä huokaus*

Moi, LonelyWolf... Mielenkiintoisia pohdintoja. Tuttu tunne tuo, että elämä on vain pelkkää velvollisuutta ja kamppailua. Mulla on taas varsinkin tällä viikolla tuntunut elämä hirveän raskaalta ja tarkoituksettomalta puurtamiselta. On niin ulkopuolinen olokin vähän joka paikassa, ja olen kateellinen kaikille onnellisen näköisille ihmisille. Tuntuu taas, että elämä on mennyt todella pahasti pieleen enkä tiedä, miten tätä voisi enää korjata.

Älä ota stressiä siitä, jos toistatkin samoja juttuja. Jos asiat vaivaa mieltä, niin pitäähän niistä päästä jauhamaan. Jospa ne joskus olisi jauhettu niin loppuun, että lakkaavat vaivaamasta 🙂

Hei vaan, Vermillion! Ikävää kuulla, että sinulla on ollut raskas viikko. Tiedän, että välillä voi olla todella synkkää. Itse saan luonnosta todella paljon lohtua. Varsinkin aurinkoisella säällä talvinen luonto voi olla todella kaunis. Kun keskittyy sen kokemiseen, niin pääsee hetkeksi pakoon pahaa oloa. Aina siinä ei onnistu, mutta joskus. Olen huomannut, että parhaiten se onnistuu silloin jos siellä luonnon keskellä on ihan yksin. Heti jos vastaan tulee muita ihmisiä, niin tulee jotenkin kumman tietoiseksi itsestään ja olemisestaan. Ajatus jotenkin kiskautuu pois siitä kauniin luonnon havainnoinnista ja siirtyy omaan itseen. Miksi pitää aina miettiä miltä vaikuttaa jonkun tuntemattomankin mielestä, kun eihän sitäkään mieti koskaan miltä vaikutan vaikka luonnon silmissä?

Menneen elämän miettiminen ahdistaa välillä tosi paljon. Joskus katson kuvia itsestäni nuorempana ja ihmettelen, että mikä vikaa tuossa ihmisessä muka tuolloinkin oli. Kuvien perusteella ei olisi pitänyt olla mitään. Enpä silti vain muille kelvannut. Ahdistaa, kun alkaa ajatella, että miten toisin kaikki olisi voinut mennä. Mitä kaikkea on menettänyt. Ei menneitä pitäisi ajatella, eikä jossittelu auta mitään, mutta ei ajatuksilleen mitään voi. Välillä iskee niin riipaiseva kaipaus, että olisi joku läheinen ihminen, jonka kanssa jakaa elämänsä. On raskasta olla aina se sivusta seuraaja.

Jatkan vielä pelko -aihetta. Mietin, että mikä muu rakkauden lisäksi saa pelon väistymään? Vastaus on välinpitämättömyys. Jos millään ei ole ole enää mitään väliä, niin sitten ei ole pelkoakaan. En siis ole vielä täysin henkisesti kuollut, kun kerran tunnen pelkoa. Vasta täysi välinpitämättömyys olisi sama kuin henkinen kuolema. On siis Rakkaus, Pelko ja Välinpitämättömyys. Ääripäät ovat toistensa vastakohtia ja minä rimpuilen siinä keskellä. Että tämmöistä sanojen vääntelyä ja kääntelyä. Kun tarpeeksi sekoittaa, niin ei tiedä mitä sieltä seasta nousee esiin.

Hei, tulin vain kertomaan, että aloin sunnuntain ratoksi lukemaan tätä viestiketjua sivulta yksi lähtien.

Minulle tuli alusta vahvasti sellainen tunne, että sinä LonelyWolf kärsit yksinäisyyden lisäksi myös masennuksesta. Olen itse ollut ja olen edelleenkin sellaisessa tilanteessa, että olen mitä ilmeisemmin ollut masentunut jo vuosia (ollut esim. paljon kuoleman toiveita), mutta olen itsepintaisesti kieltänyt asian. Olen myös suhtautunut mielialalääkkeisiin negatiivisesti ja pitänyt niitä ihan hömppäpillereinä. En silti halua ryhtyä diagnosoimaan varsinkin kun voin olla rankasti väärässäkin, mutta lähinnä ajattelin, että yhtä aikaa voi olla a+b+c+x jne.

Löysin jo alkusivuilta paljon yhteneväisyyksiä. Minuakin on koulukiusattu ja luin lapsena paljon. Minullakin on ollut vaikeutta viihtyä töissä, olen tuskaillut työkavereitani ja joutunut pakottamaan itseni aamuisin sinne. Minullakin on negatiivisia kokemuksia ystävyyssuhteista ja tunnun houkuttelevan puoleeni narsistisia henkilöitä. Minuakin koskettaa tämä erityisherkkyys. Minäkin pelkään kuolevani mummona, jonka hautajaisiin ei tule ketään.

Täytyy lukea pidemmälle, jotta saan selville mitä näiden kuukausien aikana on tapahtunut...

Huh, olipa urakka. Luin kaikki viestit, linkitetyt artikkelit ja katsoin vielä Inhimillisen tekijänkin Areenasta. Mielenkiintoinen kokonaisuus. Sinulle LonelyWolf saattaisi olla mielenkiintoinen kokemus lukea uudestaan omia viestejäsi ja toisten kommentteja.

Minulle nousi päällimäisenä sellainen tunne, että syytät yksinäisyyttä useista eri ongelmista tai luet useat eri ongelmat yksinäisyyden piikkiin. Siis koen, että huonoa oloasi voisi viipaloida useampaan eri viipaleeseen ja yksi niistä olisi toki yksinäisyys, mutta muitakin viipaleita löytyisi. Tämä on tuo juttu, mitä jo alkuvaiheessa kommentoin, että samaan aikaan voi olla a+b+c+x. Sinä oletkin jo löytänyt erityisherkkyyden ja ilmeisesti sen hahmottaminen on jonkin verran helpottanut oloasi tai ainakin lisännyt itsetuntemustasi. Myös masennuksesta kirjoitat. Toisessa ketjussa kirjoitit jotenkin niin, että yksinäisyyttä koskevat ajatuksesi lähentelevät pakkoajatuksia. Minulle tuli myös mieleen, että yksinäisyys olisi hyvä erottaa yksinolosta, joka voi olla mukavaa tai ikävää. Tämän ketjun perusteella olet myös välillä nauttinut yksinolosta, mikä on hyvä. Lisäksi yksinäisyyden voisi viipaloida parisuhteettomuuteen ja ystävien puutteeseen, jotka ovat kaksi eri asiaa, (vaikka puoliso voikin olla ystävä). Lukiessani mietin myös sosiaalisia rooleja, kuoria (Inhimillisessa tekijässä puhuttiin kuorista) ja taitoja. Minulle tuli sellainen olo, että olet aito ihminen ja aitoudessasi ehkä jopa liiankin paljas ja altis maailman tuiskuille ja tuulille. Kuoriasut ovat monesti tarpeen, enkä tarkoita mitään tekopirteyttä tai muuta falskia asua. Yksi hieman huolestuttava viipale oli se sellainen, että tunnut olevan aika epäileväinen aputahojen ja -muotojen (terapia, avunsaanti ylipäätään, lääkkeet) suhteen. Vaikutti siltä, että luotat itseesi muttet toisiin. Se on huolestuttavaa sikäli, että jos et luota esimerkiksi terapeuttiin, et hyödy terapiasta niinkuin siitä voisi hyötyä. Myös lääkityksestä voisi olla sinulle apua ja se voisi säästää edes pienen osuuden energiaa johonkin muuhun työhön. Onneksi olet sitkeä ja sinnikäs ja sinulla on enemmän tai vähemmän toimivia elämän osa-alueita kuten työ, harrastus ja se, että käyt eri paikoissa yksinäsi.

LonelyWolf kirjoitti 4.3.2016 19:46
Voiko itseään oppia rakastamaan, jos ei ole kokenut olevansa rakastettu muiden taholta?

Mukavaa että esitit itse tämän kysymyksen tuossa loppupuolella. Minulle nimittäin tuli lukiessani sellainen tunne, että sinä et rakasta itse itseäsi. Minusta vastaus kysymykseen on, että itseään voi oppia rakastamaan, vaikka ei olisi kokenut olevansa rakastettu muiden taholta. Voisihan sitä rakastua johonkin sellaiseen ihmiseenkin, ketä kukaan ei ole (vielä) rakastanut. Sama pätee itsensä hyväksymiseen. Minusta oli myös mukava lukea, että olet pyrkimässä kohti intensiivistä psykoterapiaa. Psykoterapiasuhde on ihmissuhde ja ihmissuhteissa voi oppia itsestään ja itseään. Nämä Tukinetin vertaiskeskustelutkin tosin ovat ihmissuhteita. Minusta olet kirjoittanut tässä ketjussa asioistasi todella rohkeasti, avoimesti, analyyttisesti ja vielä selväsanaisestikin.

Olen nyt vähän pyörällä päästäni kaiken tämän pitkän lukemisen jälkeen. Tulen varmasti uudestaankin katsomaan tätä ketjua. Kaikkea hyvää Sinulle LonelyWolf 🙂👍 🙂🌻

Päädyin katsomaan YLE Areenasta Aamusydämellä-ohjelman jakson "Nuoren masennus". Mielestäni jaksossa kerrottiin hyvin siitä millainen prosessi on hakea apua ja he olivat kokeneet sen suhteen hyvin samoja asioita kuin itse.
Itse tosin olen ollut koko prosessin aikana ihan yksin.
Tässä linkki:
http://areena.yle.fi/1-3142096

Ovat siis tällä hetkellä ennemminkin nuoria aikuisia kuin ihan vaan nuoria.
Masennuksen kanssa taistelu, siihen avun hakeminen ja siitä selviytyminen kasvattaa valtavasti henkisesti, kun on pakotettu pohtimaan todella syviä asioita. Se herkistää ymmärtämään muita ihmisiä ja näkemään myös muiden pahoinvointia. Voisin kuvitella, että masennuksen läpikäynyt ja siitä selvinnyt ihminen olisi ystävänä ja kumppanina todella hyvä tyyppi. Aikuisissa ihmisissä kohtaa välillä niin uskomattoman tökeröä ja lapsellista käytöstä, että ilmeisesti kaikki eivät koskaan päädy miettimään elämäänsä nenäänsä pitemmälle. En toki silti masennusta kenellekään toivoisi vain henkisen kasvun nimissä. Sen vuoksi psykologiaan, henkiseen hyvinvointiin ja kasvuun liittyviä asioita olisi hyvä käydä läpi ihan terveidenkin ihmisten taholta. Kuten ohjelmassakin todettiin, niin terapia olisi kaikille hyväksi. Eivät kaikki silti ole kykeneviä ymmärtämään asioita kovinkaan syvällisesti. Ihmisissä on eroja.

Lukossa, kuullostaa siltä, että meissä on paljon samaa. Kun on koko ikänsä ollut yksinäinen ja paha olo alkoi jo koulussa koulukiusaamisen seurauksena, niin ei oikein ole vertailukohtaa, että mitä tarkoittaa ei-masentunut elämä. Siksi on kai niin vaikea tiedostaa, että onko masentunut vai ei, kun tämä olotila on ollut minulle normaalitila lähes koko ikäni. Joskus oloaan alkaa vähätellä ja miettii, että kyllä tässä nyt kuuluu vain sinnitellä ja koittaa pärjätä yksin. Välillä on ollut parempia kausia, mutta ne ovat olleet niin lyhyitä, että niistä ei ole ehtinyt tulla normaalitilaa. Millainen on normaali-mieliala? Elävätkö kaikki terveet tosiaan jossain hyvänolon-kuplassa samaan aikaan kun itse olen lähes aina vähintään alakuloinen.

Lukossa, luin juuri viestisi, jossa kerroit lukeneesi ketjun kaikki viestit. Vau, aika kunnioitettava suoritus ja olen vähän hämilläni, että jaksoit osoittaa noin paljon huomiota kirjoituksiani kohtaan. Kiitos siitä!

Tuo pahan olon viipalointi osiin voisi olla hyvä ajatus. On totta, että olen varmaankin juuri liian paljas. Toisaalta luulisi, että ulospäin näkyvä herkkyys/paljaus tekisi minusta helpommin lähetyttävän. Ei sitä silti ole tuntunut kukaan arvostavan. Ehkä se nähdään heikkoutena. Vahvuutta ja korostunutta sosiaalisuutta (vilkkautta, puheliaisuutta) arvostetaan enemmän. Kaikkea hyvää myös sinulle, Lukossa! 🙂

Lukossa kirjoitti 6.3.2016 18:43
Yksi hieman huolestuttava viipale oli se sellainen, että tunnut olevan aika epäileväinen aputahojen ja -muotojen (terapia, avunsaanti ylipäätään, lääkkeet) suhteen. Vaikutti siltä, että luotat itseesi muttet toisiin. Se on huolestuttavaa sikäli, että jos et luota esimerkiksi terapeuttiin, et hyödy terapiasta niinkuin siitä voisi hyötyä.

Eihän luottaa voi, ennenkuin toteaa, että kohde on luottamuksen arvoinen. Se on ensin testattava. Ei terapiaan mennä sokeasti luottaen. Eivät kaikki terapeutit ole luottamuksen arvoisia, vaikka niin pitäisi olla. Kaikkien itsetunto-ongelmien takana on pettyminen siihen, että joku on pettänyt luottamuksen. Siksi suorastaan terapian sisältönä ja päämääränä on ainakin minun kokemukseni mukaan luottamuksen vähittäinen saavuttaminen, sen jälkeen kun on todettu, että siihen on todennäköisesti edellyltykset.

LonelyWolf kirjoitti 6.3.2016 20:3
Lukossa, kuullostaa siltä, että meissä on paljon samaa. Kun on koko ikänsä ollut yksinäinen ja paha olo alkoi jo koulussa koulukiusaamisen seurauksena, niin ei oikein ole vertailukohtaa, että mitä tarkoittaa ei-masentunut elämä. Siksi on kai niin vaikea tiedostaa, että onko masentunut vai ei, kun tämä olotila on ollut minulle normaalitila lähes koko ikäni. Joskus oloaan alkaa vähätellä ja miettii, että kyllä tässä nyt kuuluu vain sinnitellä ja koittaa pärjätä yksin. Välillä on ollut parempia kausia, mutta ne ovat olleet niin lyhyitä, että niistä ei ole ehtinyt tulla normaalitilaa. Millainen on normaali-mieliala? Elävätkö kaikki terveet tosiaan jossain hyvänolon-kuplassa samaan aikaan kun itse olen lähes aina vähintään alakuloinen.

Meissä on paljon samaa. Minä ajattelen olleeni jo lapsena masentunut ja luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat masennuksesta normaalitilana. On hyvä, että sinulla on ollut parempiakin kausia edes lyhyesti, niin tiedät että olotila voi olla muutakin kuin harmaata sinnittelyä päivästä toiseen. Vielä noista viipaleista. Koulukiusaamistaustaa voisi ajatella vielä yhtenä viipaleena, vaikkapa traumataustana. Viipaloimisen ideana on mielestäni se, että huomaa että ongelman voi paloitella ja paloja voi käsitellä irrallaan isosta ongelmasta. On sellainen sanonta kuin "ei norsua syödä päivässä". Viipalointini on ikään kuin norsun paloittelua syötäviin tai edes kokattaviin palasiin. Jos tahdot joskus keskustella koulukiusaamisesta, minäkin haluaisin osallistua keskusteluun.

LonelyWolf kirjoitti 6.3.2016 21:44

Lukossa, luin juuri viestisi, jossa kerroit lukeneesi ketjun kaikki viestit. Vau, aika kunnioitettava suoritus ja olen vähän hämilläni, että jaksoit osoittaa noin paljon huomiota kirjoituksiani kohtaan. Kiitos siitä!

Tuo pahan olon viipalointi osiin voisi olla hyvä ajatus. On totta, että olen varmaankin juuri liian paljas. Toisaalta luulisi, että ulospäin näkyvä herkkyys/paljaus tekisi minusta helpommin lähetyttävän. Ei sitä silti ole tuntunut kukaan arvostavan. Ehkä se nähdään heikkoutena. Vahvuutta ja korostunutta sosiaalisuutta (vilkkautta, puheliaisuutta) arvostetaan enemmän. Kaikkea hyvää myös sinulle, Lukossa! 🙂

Sairauslomalaisena minulla on paljon aikaa ja kieltämättä luin viestejä osin uteliaisuudesta, koska meissä on paljon samaa. Uutena tukinettiläisenä minulle on myös ollut vähän arvoitus tämä, että nimimerkeillä on ns. omia ketjuja. Nyt ymmärrän sitäkin paremmin. Omassa ketjussa voi halutessaan avata omaa tilannettaan syvällisemmin ja myös pitkäkestoisemmin.

Ulospäin näkyvä herkkyys/paljaus saatetaan tosiaan tulkita heikkoutena tai haurautena. Joku saattaa pelätä, että lähestymisyritys saattaisi päättyä lähestyttävän loukkaantumiseen. Joku saattaa pelätä, että lähestyminen johtaisi vaivautuneeseen keskusteluun, jota lähestyjä joutuu ylläpitämään. Joku saattaa pelätä, että lähestyminen johtaisi takertuvaan suhteeseen, jossa siis herkkä ihminen ikäänkuin takertuu lähestyjäänsä jatkossa. Varmasti kaikenlaisia pelkoja ja ajatuksia on monenlaisia, mutta en usko että herkän oloisten ihmisten lähestyminen on yleisesti mikään maailman helpoin laji. Tosin vilkkaille ja sosiaalisille ihmisille lähestyminen ylipäätään lienee aika helppoa.

Desper kirjoitti 7.3.2016 2:57

Lukossa kirjoitti 6.3.2016 18:43
Yksi hieman huolestuttava viipale oli se sellainen, että tunnut olevan aika epäileväinen aputahojen ja -muotojen (terapia, avunsaanti ylipäätään, lääkkeet) suhteen. Vaikutti siltä, että luotat itseesi muttet toisiin. Se on huolestuttavaa sikäli, että jos et luota esimerkiksi terapeuttiin, et hyödy terapiasta niinkuin siitä voisi hyötyä.

Eihän luottaa voi, ennenkuin toteaa, että kohde on luottamuksen arvoinen. Se on ensin testattava. Ei terapiaan mennä sokeasti luottaen. Eivät kaikki terapeutit ole luottamuksen arvoisia, vaikka niin pitäisi olla. Kaikkien itsetunto-ongelmien takana on pettyminen siihen, että joku on pettänyt luottamuksen. Siksi suorastaan terapian sisältönä ja päämääränä on ainakin minun kokemukseni mukaan luottamuksen vähittäinen saavuttaminen, sen jälkeen kun on todettu, että siihen on todennäköisesti edellyltykset.

Kirjoitat hyvin Desper. Erityisesti tuo "suorastaan terapian sisältönä ja päämääränä on luottamuksen vähittäinen saavuttaminen". Ajattelin lähinnä sitä, kun olin havaitsevinani että LonelyWolfin luottamus avunsaamiseen on välillä todella alhainen. Ajattelin että sen verran täytyy luottamusta olla jo alkuvaiheessa, että uskaltaa ylipäätään lähteä koko prosessiin. Mietin samalla myös LonelyWolfin suhtautumista (=luottamusta) masennuslääkitykseen ja lääkärien arvostelukykyyn ko. lääkkeitä koskien. Olen itse kriittinen lääkkeitä ja lääkefirmoja kohtaan, mutta nyt masentuneena ajattelen, että joudun keräämään apuni pikkupalasista joista masislääkitys olkoon yksi. Uskon että jotkut voivat parantua masennuksesta ilman lääkitystäkin, mutta mitä hankalampi tai monimutkaisempi tilanne, sitä useampiin oljenkorsiin kannattanee mielestäni tarrautua. Sinänsä en ihmettele tuota luottamuspulaa, josta itsekin olen kärsinyt ja kärsin, sillä miten voisi luottaa sellaiseen joka ei ole aiemminkaan toiminut.

Olen iloinen, että LonelyWolfin elämässä on nyt asioita tapahtumassa, mistä tämä pitkä keskusteluketjukin on osoitus. Jossain vaiheessa LW kirjoitti ihanasti, että kirjoittaa ajatuksiaan tähän ketjuun, jotta ne tulevat kuulluiksi. Se on hieno oivallus ja ihailen kaikkiaan tätä ketjua, joka on vasta puolisen vuotta vanha, mutta asioita ja prosessointia on tapahtunut jo paljon. LW lainasi sivulla 7 Inhimillisessä tekijässä esiintynyttä psykologia siten, että itsetunto on itsensä tuntemista ja hyväksymistä. Tästä ketjusta huomaa, miten paljon LW on valmis tekemään töitä itsensä tuntemiseksi ja hyväksymiseksi. Tällainen työnteko itsensä hyväksi on hyvä lähtökohta terapiaa ajatellen.