LonelyWolf kirjoitti 31.1.2016 14:45

Nykyään tuntuu, että työkavereidenkin seurassa tulee vain pahempi olo. Heidän puheensa vyöryävät tapahtumia, matkoja ja suunnitelmia, mitä ovat perheidensä kanssa tehneet tai aikovat tehdä. Oma yksinäisyys vain korostuu. Mitä mä niille kertoisin vaikka tästä viikonlopusta? Että kävin yksin leffassa ja siitä tuli niin paha olo, että nyt olen vain itkenyt ja nukkunut? Olenko ikävä ja kateellinen ihminen, jos en tästä näkökulmasta jaksa jatkuvasti katsella onnellisia ja itseriittoisia ihmisiä? Kuuluisiko mun jatkuvasti jaskaa olla iloinen muiden puolesta? Enpä oikein usko, että pysyisivät itsekään samaan vastaavassa tilanteessa. Eiväthän hekään pysty nyt näkemään minua, vaikka luulisi tyhmemmänkin näkevän, ettei hyvin mene. Mutta hei, ehkä he vielä pääsevät minusta eroon ja sitten olen heille kiva pikku kahvipöytäkeskustelu tyyliin "no se olikin aina kovin hiljainen ja depressiivisen oloinen".

Tämä tässä, tiedän tämän niin hyvin. Kun jonkun tapaa tai juttelee, mitäs kertoisi kun ei ole kerrottavaa, etenkin jos sitä ei voi kertoa miten pahalta tuntuu. Ei ole sitä pintapuolista esittelykelpoista elämää. Muista asioista ei voi puhua. Kaipaa juttukaveria mutta ei ole edes asiaa. Sitten on vain hiljainen ja etäinen juttukaveri ja sillä ajaa vähäisiäkin tuttuja kauemmas. Viikonloppuna havahduin siihen kammottavaan tilanteeseen kun olin isäni kanssa syömässä enkä yksinkertaisest keksinyt juteltavaa tai kerrottavaa, koska jokainen päiväni on samanlainen ja yhtä yksinäinen.

Hei Vermillion, mukava kuulla että sinulla on ihan tasainen olo ja olet pystynyt olemaan liikaa murehtimatta yksinäisyyttä. On minullakin välillä tasaisia kausia, mutta sitten taas pudotaan syvälle. Hyvä, että jaksat käydä kielikurssilla säännöllisesti. Toivottavasti gradusi alkaisi edistyä pikkuhiljaa. Motivaatiota on kyllä vaikea väkisin hakea mihinkään. Itseni pitäisi sitä liikuntaa harrastaa enemmän, mutta se jää aina ihan satunnaisiin kertoihin. Teen kyllä kävelylenkkejä jonkin verran, mutta eivät ne vielä kuntoa kohota. Muutaman kerran olen käynyt sellaisella pilateksen tapaisella venyttelytunnilla, mutta ei se oikein jaksa innostaa. Ajattelin, että sen voisi ottaa vähän kuin "Mind fullnessina", mutta taidan vain pitkästyä siellä.

Marmoriikki, etkö voi isällesi kertoa, että olet yksinäinen? Vaikka ymmärrän kyllä, että vanhemmille voi olla vaikea avautua. En itse ainakaan pysty.

LonelyWolf kirjoitti 3.2.2016 21:36

Marmoriikki, etkö voi isällesi kertoa, että olet yksinäinen? Vaikka ymmärrän kyllä, että vanhemmille voi olla vaikea avautua. En itse ainakaan pysty.

Kyllä molemmat ovat sen jo vuosia tienneet. Ehkä kerran tai pari kuukaudessa tulee molempia nähtyä eikä olla ikinä osattu soitella.

Luin seuraavan kohdan Nyyti ry:n sivuilta:

"Moni kokee, että yksinäisyyttä on helpompi sietää päivisin, kun tietää toisten ihmisten olevan töissä ja opiskelemassa. Monesti yksinäisyyden tunteet tuntuvat voimakkaimmilta iltaisin ja viikonloppuisin, jolloin ihmisillä on vapaa-aikaa. Yksinäisyys voi tuntua voimakkaammalta, kun vilkkaan päivän jälkeen palaa hiljaiseen kotiinsa ja jää yksin omien ajatustensa kanssa."

Olen huomannut itsekin, että jos pidän pari päivää lomaa sellaisena aikana kun muut ovat töissä, niin voin sinä aikana paremmin kun ajattelen, että "Muut ovat tällä hetkellä töissä". Muina ajankohtina ajattelee helposti vain, että "Muut ovat tällä hetkellä viettämässä vapaa-aikaansa ystäviensä kanssa". Ihan valtava voima omilla ajatuksilla. Ja miten muiden mahdollisilla tekemisillä voikin olla noin suuri vaikutus? Tällä hetkellä en esimerkiksi halua kuulla sanaakaan kenekään lomasuunnitelmista. Yksinäisyys tuntuu siis pahimmillaan juuri silloin, kun se vertautuu jonkun toisen elämään. Jos olisi täysin erakko eikä olisi missään yhteydessä ulkomaailmaan (ei tietysti käytännössä oikein mahdollista), niin lakkaisiko silloin tuntemasta yksinäisyyttä, kun ei voisi suoraan verrata itseään keneenkään?

Muistan kerran, kun pidin viikon loman sellaiseen aikaan kun kukaan muu ei ollut lomalla. En tehnyt mitään kovin erikoista, mutta mulla oli silti poikkeuksellisen hyvä olo koko loman ajan. Kävin vain kirjastossa ja puuhailin jotain kotona. Sitten töissä kysyttiin, että mitä teit lomalla ja kun kerroin, että en mitään ihmeellistä, niin heti kummasteltiin, että etkö edes käynyt missään reissussa. Alkoi itsestäkin tuntua, että oli ollut ihan huono loma, vaikka alunperin oli ollut siitä ihan hyvä olo.

Miksi muiden ihmisten "välittämisellä" on niin suuri merkitys?
Siis vaikka sillä, että kun avaudun terapeutille mun yksinäisyydestä, niin eihän hänen "välittämisensä" sinänsä auta mua yhtään mitenkään. Ei se muuta mitään välittääkö hän oikeasti vai ei.

Paha olo ollut taas koko päivän. Sellainen, kuin tukehtuisi tähän paikkaan. Menen ensi viikolla psykiatrille, joka arvioi sopisiko mulle Kelan tukema psykoterapia. Se on sitten jo neljäs uusi ihminen, jolle joudun avautumaan pahasta olostani. Sitten pitäisi etsiä se psykoterapeutti jotenkin ja se olisi jo viides ihminen. Mitä apua tämä muka on? Ihan hullua touhua. Miten kukaan todella vakavasti masentunut, joka ei yhtään pysty huolehtimaan itsestään, jaksaisi tällaista ruljanssia? En meinaa itsekään jaksaa. Nyt vain pusken eteenpäin kun en osaa muutakaan, mutta odotukset ovat aika olemattomat. Olen jo monta kertaa meinannut lopettaa koko touhun, mutta sitten joku ääni päässä on kysynyt, että mitä muitakaan vaihtoehtoja tässä on?

LonelyWolf:

Rekisteröidyin tänne oikeastaan ihan vaan luettuani kommenttejasi ja huomatessani kuinka samantapaisten ongelmien kanssa painimme. Itse olen myös yksinäinen ja omaan jotenkin todella heikon minäkuvan, sillä en kykene oikein pitämään aktiivisesti yhteyttä elämäni tärkeisiin ihmisiin. Hyvin ison osan ajasta vietän yksin, haaveillen, tai uppoutuen johonkin tv-sarjaan. Olen käsitellyt ongelmiani tällä tavalla niin kauan kuin muistan.

En lukenut koko viestiketjua läpi, joten en tiedä kaikkia prosesseja, jotka olet tähän mennessä käynyt. Oma elämäni on kuitenkin lähtenyt aavistuksen mielekkäämpään suuntaan ja ajattelinkin jakaa pari ajatusta liittyen viimeaikaisiin muutoksiin:

Oletko koskaan käynyt terapiassa? Itseäni on ahdistanut ajatus terapiasta niin paljon etten ole 8 vuoteen saanut aikaiseksi aloittaa, mutta viime torstaina aloitin ryhmäterapian. Ryhmäterapiassa on pari mainiota piirrettä verrattuna yksilöterapiaan. Ensinnäkin, se tulee huomattavasti halvemmaksi. 😋 Tämän lisäksi ryhmäterapia antaa juuri sellaisia ihmiskontakteja, joita saattaisit tarvita: ihmisiä, joille ei tarvitse esittää mitään ja jotka myös painivat elämänsä kanssa. Saisit kevennettyä yksinäisyyden tunnettasi, sekä purettua asioita joista et ole välttämättä voinut kenellekään puhua. Terapiaryhmään voi aina luottaa.

Terapian työläin osuus on kelakorvauksen hakeminen, mutta säännölliset tulot omaava ei välttämättä sitä edes tarvitse. Itse terapiaan hakeutuminen on todella vaivatonta, googletat vain läheltäsi jonkun alkavan terapiaryhmän. Mikäli käyt jo terapiassa, niin sittenhän tällä ei ole merkitystä.

Toisena ajatuksena tuo liikunta, josta olet itsekin puhunut. Monille juoksemaan lähteminen tuntuu olevan ensimmäisenä mielessä, mutta minulle pelkkä juokseminen edustaa todella synkkää näkemystä liikunnasta. Sinun pitäisi harrastaa jotain, mikä oikeasti tuo sinulle iloa, kunnon kohoamisen ollessa vain oheistuote. Minun tapauksessani tämä on viimeiset kolme kuukautta ollut Kung Fu. Erilaiset kehon hallintaan perustuvat lajit (oli kyseessä sitten itsepuolustus, jooga tai vaikka tanssi) yhdistävät saumattomasti mainitsemasi mindfulnessin ja kunnon kohottamisen. Samalla liikuntasi saa selkeän raamin, sekä kehitystavoitteen.

Aasialaisissa itsepuolustuslajeissa viehättävää on juuri se, kuinka tehokkaasti niillä voi murtaa omia juurtuneita käsityksiä itsestään. Kun keho oppii liikkumaan uusin tavoin, niin oppii myös mieli. Samalla ikkunasta lentää myös ajatus siitä, että liikunta olisi jotain vastenmielistä, jota vain "täytyy tehdä". Todellisuudessa liikunta voi olla yksi tärkeimmistä tervettä minäkuvaa rakentavista tekijöistä. Mikäli itsepuolustus ei ole se sinun juttusi, niin sitten jokin muu on. Varmasti on jotain sellaista, mitä olet aina halunnut kokeilla.

Edelleen on toki raskaita päiviä, paljonkin, mutta ei itseään voikaan muuttaa hetkessä. Kun pelkoa jatkuu riittävän pitkään, alkaa sisällä väistämättä velloa ajatus siitä, että jonkin on nyt muututtava. Einstein sanoi aikoinaan hulluuden määritelmäksi sen, että tekee päivästä toiseen samoja asioita ja aina odottaa eri lopputulosta. Yksinäisyyden kanssa painivalle *nostaa käden* arjen muuttaminen on tietysti todella haastavaa, mutta kaikki alkaa ensimmäisestä askeleesta.

Voimia sinulle! Kirjoittelen taas lisää jahka ehdin. 🙂

Kiitos viestistäsi, Spellbound!
Se on jännä miten paljon tällä palstalla on ihmisiä, joilla on samoja ongelmia kuin itsellä. Sitten taas "oikeassa elämässä" tuntuu, että on se ainut yksinäinen ja kaikilla muilla menee hyvin. Tv-sarjoihin on helppo uppoutua ja jotenkin hölmösti se hetkellisesti lievittää ahdistusta, kun ne sarjan ihmiset tulevat tutuiksi ja heidän seuraansa pääsee aina palaamaan. Olen käynyt terapiassa ja nytkin on yksi lyhytterapia käynnissä sekä harkitsen siirtymistä intensiivisempään ja pidempään psykoterapiaan (on vain niin raskas prosessi saada se kunnolla edes käyntiin). Tänään olin jossain arvioinnissa, jossa selvitettiin sopisiko se psykoterapia minulla. Sain listan psykoterapeuttien puhelinnumeroista, joihin pitäisi soitella ja käydä heitä kokeeksi tapaamassa. Tällä arvioijalla (psykiatri) tuntui olevan vain kiire päästä minusta eroon enkä havainnut hänessä minkäänlaista empatiaa. Kirjoitti jonkun masennuslääkereseptinkin, vaikka olin sanonut, että en haluaisi mitään enää kokeilla. En uskaltanut kertoa, että minulle on valtava kynnys uskaltaa soittaa niille psykoterapeuteille. Koko tämä touhu tuntuu niin kylmältä. Meinaa tulla vain pahempi olo. Olen tänään vain itkenyt tuon psykiatrin tapaamisen jälkeen. Tuntuu niin naurettavalta, että olen joutunut täyttelemään ties miten monta "rasti ruutuun" -lomaketta, joiden pohjalta on sitten laskettu pisteitä ja päätelty miten masentunut oikein olen. Olen niitä nöyrästi täytellyt, vaikka mielessäni olenkin huokaissut, että näihinkö te nyt sitten oikeasti uskotte. En ole ollenkaan vakuuttunut, että masentunut edes jaksaa kunnolla ajatuksella niiden täyttämiseen keskittyä ja helposti rasti lipsahtaa väärään paikkaan tai kysymyksen on ymmärtänyt väärin. Ryhmäterapiaa en ole koskaan kokeillut, mutta ymmärrän, että siinä voisi olla voimaa, kun pystyisi samaistumaan muihin ihmisiin. Tietysti täytyy sitten jollain tavoin kemiat ja luottamus toimia sen ryhmän kanssa. Ehkä voisin kysellä siitäkin vaihtoehdosta vielä joltain. Alkaa kyllä pää hajota, kun tämä on tämmöistä juoksemista ihmiseltä toisella. En oikein ole kunnolla päässyt keskittymään itse ongelmien hoitamiseen.

Spellbound, Kuullostaa hienolta tuo kuvauksesi Kung Fu:sta. Varmasti voimauttavaa, että olet päässyt siihen noin syvällisesti mukaan. Olet oikeassa, että pitäisi löytää se oma laji, josta oikeasti nauttii. Voisin nauttia vaikka jostain tanssillisesta liikuntamuodosta, jossa musiikki veisi mennessään, mutta kummasti on aina niin korkea kynnys lähteä mihinkään. Sitten vaikka jonnekin pääsisikin ja siitä ihan tykkäisi, niin siltikin sitä oin vaikea pitää säännöllisenä ja se vain jotenkin jää. Töiden jälkeen on helposti niin väsynyt, että haluaa mennä vain nukkumaan. Aina pitäisi niin väkisin pakottaa itsensä kaikkeen. Siihen pakottamiseen pystyy ehkä muutaman kerran, mutta siten se käy liian raskaaksi. Olisi niin hienoa löytää joku sisäinen palo ja intohimo jononkin asiaan.

Voimia myös sinulle, Spellbound ja oli kovin ystävällistä, että halusit kirjoittaa minulle!

marmoriikki kirjoitti 2.2.2016 2:32

LonelyWolf kirjoitti 31.1.2016 14:45

Nykyään tuntuu, että työkavereidenkin seurassa tulee vain pahempi olo. Heidän puheensa vyöryävät tapahtumia, matkoja ja suunnitelmia, mitä ovat perheidensä kanssa tehneet tai aikovat tehdä. Oma yksinäisyys vain korostuu. Mitä mä niille kertoisin vaikka tästä viikonlopusta? Että kävin yksin leffassa ja siitä tuli niin paha olo, että nyt olen vain itkenyt ja nukkunut? Olenko ikävä ja kateellinen ihminen, jos en tästä näkökulmasta jaksa jatkuvasti katsella onnellisia ja itseriittoisia ihmisiä? Kuuluisiko mun jatkuvasti jaskaa olla iloinen muiden puolesta? Enpä oikein usko, että pysyisivät itsekään samaan vastaavassa tilanteessa. Eiväthän hekään pysty nyt näkemään minua, vaikka luulisi tyhmemmänkin näkevän, ettei hyvin mene. Mutta hei, ehkä he vielä pääsevät minusta eroon ja sitten olen heille kiva pikku kahvipöytäkeskustelu tyyliin "no se olikin aina kovin hiljainen ja depressiivisen oloinen".

Tämä tässä, tiedän tämän niin hyvin. Kun jonkun tapaa tai juttelee, mitäs kertoisi kun ei ole kerrottavaa, etenkin jos sitä ei voi kertoa miten pahalta tuntuu. Ei ole sitä pintapuolista esittelykelpoista elämää. Muista asioista ei voi puhua. Kaipaa juttukaveria mutta ei ole edes asiaa. Sitten on vain hiljainen ja etäinen juttukaveri ja sillä ajaa vähäisiäkin tuttuja kauemmas. Viikonloppuna havahduin siihen kammottavaan tilanteeseen kun olin isäni kanssa syömässä enkä yksinkertaisest keksinyt juteltavaa tai kerrottavaa, koska jokainen päiväni on samanlainen ja yhtä yksinäinen.

Minulla on juurikin näin, että kaipaan juttuseuraa, vaikken tiedä mistä edes juttelisin? Kun tosiaan ei ole mitään kerrottavaa, koska en tee mitään mielenkiintoista tai ylipäänsä kertomisen arvoista. Olen niin yksin, kuin vain voi olla... 😭 Ei monikaan iloinen/onnellinen jaksa edes kuunnella mitään nyyhkytarinoita, koska se masentaa heitäkin.. tai sitten eivät vain kykene samaistumaan & reagoimaan asioihin toivotulla tavalla. Minä jätän sen pahanolon kertomatta ja näyttelen mielummin, että "kaikki on ihan hyvin". Vaikkei minulla kyllä ketään olekaan, jolle voisin mitään kasvotusten kertoa. Kirjoittanut olen vanhemmille.. ja jotakin pientä eräälle nuoruusaikojeni ystävälle. Mutta muut eivät tiedä mitään siitä, mitenkä toivoisin etten aamulla enää heräisi jne.

En jaksa kohta enää edes lasteni vuoksi elää.. kun en tunnu pystyvän edes hakemaan apua tähän olotilaan. Odotan vain.. ihan kuin joku tulisi pyytämättä auttamaan. Elän päivästä toiseen - kuolemaa odottaen.. mutta ei se vaan tule? Olen lopen kyllästynyt tähän kaikkeen, enkä jaksaisi enää. Itkettää vaan.
Ja juu.. minäkin hukutan omat ajatukseni & aikani, sarjojen ja elokuvien maailmaan. Eipä olisi muuta tekemistäkään, kun en itseäni kotoota minnekään saa.

Miksi avun hakeminen tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta?

Täytyy lopettaa elokuvissa käyminenkin. Kävin siellä taas yksin. Ensin jouduin odottelemaan yksin penkillä, että elokuvasalin oli avataan. Seurasin, miten kukaan muu ei istunut yksin. Yritin lievittää ahdistunutta oloani surffailemalla kännykällä netissä. Kun vihdoin pääsin istumaan salin puolelle, niin toivoin, että sammuttaisivat nopeasti kaikki valot, että muut eivät näkisi minun olevan yksin. Jouduin seuraamaan mainoksia mm. ystävänpäivästä, jolloin leffaan pääsisi kaksi yhden hinnalla. Miksei koskaan yksin pääse minnekkään puoleen hintaan? Joku toinen typerä mainos (liittyi kai vakuutuksiin) loppui dramaattiseen lauseeseen "..sinne rakennan korkean tornin, jonka nimi on yksinäisyys." Leffa itse oli ihan hyvä, mutta kun kävelin teatterista pimeässä yksin kotiin, niin olo oli todella tyhjä ja arvoton. Päässä takoi ajatus, että mun elämä on niin synkkää ja mustaa, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keksiä keino päästä täältä pois.

Kiitos viestistäsi, ElämänhaluKadonnut.
Niin, mietin usein töissä, että pystyisikö kukaan arvaamaan miten pahalta musta tuntuu. Asiasta avautuminen tuntuu kuitenkin olevan aina virhe. Jos varovasti yrittää, niin vastassa on vain vähättelyä tai välinpitämättömyyttä. Eräälle ihmiselle erehdyin mainitsemaan, että olipa tympeä viikonloppu. Näin hänen silmissään välähdyksen vahingonilosta. Olen varmaan aika lähellä sitä, että en enää pysty nousemaan aamulla ylös ja lähtemään töihin. Miksi kaikki asiat haraa vastaan, vaikka olen lähetenyt hakemaan apua? Ihan kuin joku voima yrittäisi saada minut luopumaan siitäkin, kun kaikki tuntuu etenevän niin vaikeasti. Avun hakeminen on kyllä tehty todella vaikeaksi.

Hei, LonelyWolf

Ensin, olen todella pahoillani puolestasi. Yksinäisyys on todella surullista. Itse olen myös kokenut olevani yksin, tällä hetkellä olen ollut masentunut työttömyydestä johtuen, ja minusta on myös tuntunut, että ketään ei kiinnosta huoleni. Olenkin nyt menossa lääkärin kanssa puhumaan masennuksesta, jos siitä olisi apua. Voisiko tästä olla sinulle apua?

Toivon elämääsi iloa ja valoa. Uskotaan että löydät vielä hyviä ystäviä ja tukea elämäsi !

Muista, olet tärkeä ja arvokas omana itsenäsi 🙂🌻

Hei LonelyWolf ja aavameri,

Teidän kirjoituksista tuli taas mieleen se tärkeä asia, ettei koskaan, ikinä pitäisi kohdella ketään epäystävällisesti. Milloinkaan et voi tietää miten vaikeassa paikassa joku toinen on... tarkoitan tällä sitä, että kun menee huonosti, antaa itsestään usein ulospäin töykeän tai torjuvan kuvan, johon sitten taas muut herkästi reagoivat puolustamalla itseään, ja hyökkäyshän nyt tunnetusti on paras puolustus... usein esim. jossain bussipysäkillä munkin tulee suhtauduttua murjottavaan kanssaodottajaan kielteisesti vain siksi, että sellainen on pelottavaa... en tosin hyökkää, mutta saatan väistää ja vältellä. Vielä useamminkin kuitenkin ryhdyn juttusille 🙂

Mulle ei yksinäisyys ole se pahin, on toisenlaiset peikot. Sulle LonelyWolf haluan sanoa, että vaikka susta itsestä tuntuukin että ihmiset katsoo sua siks että oot vaikka yksin leffassa, niin luultavasti kenellekään ei tuu edes mieleen ajatella siitä sen kummempia. Mitä sitten jos joku on yksin leffassa tai syömässä? Mulla on tapana mennä esim. laivolle buffettiin yksin syömään välillä, että pääsee kaikesta hulinasta täällä maissa. Ei mua kukaan ole siellä tuijottanut, vaikka yksinoleva sijoitetaan usein keskelle tyhjiä pöytiä. Levittäydyn nautinnolla ainakin kolmelle tuolille ja asettelen lautasia sinne ja tänne😎

Tsemppiä kaikille ja muistakaa, ettei toiset näe teitä samalla tavalla kuin itse näette! Useimmiten ihmisillä on niin kiire hoidella omia juttujaan, ettei ne ehdi esim. paheksua tai tuomita ketään. Ihana vapaus siis olla sellainen kuin on 🙂

Hieno kirjoitus sinulta, LonelyWolf

Se on totta, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset välittäisivät enemmän toisistaan, lähimmäisistään. Ihmisiä, tuntevia sellaisia kuitenkin kaikki ollaan. Olen ajatellut, että mikä siinä on, onko se niin, että yhteiskunnalliset ja kulttuurilliset säännöt, kirjoitetut ja kirjoittamattomat määrittelevät, miten toimimine?

Monesti, kun katsoo ohjelmia toisista maista, niin huomaa miten monesti, niissä ihmiset välittävät ja auttavat toisiaan, jaetaan siitä väästä mitä itsellä on toisten ja yhteiseksi hyväksi. Mitä saisikaan aikaan samanlainen yhteisöllisyys Suomessa jossa monesti ei huomata toisia ihmisiä ja heidän ajatuksiaan sekä tuntemuksiaan?

Ainakin itselleni, on tärkeää toisten auttaminen, on se sitten hymyileminen tai verenluovutus ( jonka itse aloitin sillä, ajatuksella, jos itse sattuisi joskus tarvitsemaan, olisi parempi omatunto, kun tietää, että on itsekin ollut tekemässä yhteistä hyvää)..

Tarkoitan tällä sitä, että maailma olisi monelle helpompi paikka elää, jos olisi enemmän ystävyyttä ja rakkautta. Itse uskon, että jokainen voi tehdä sen eteen jotain, vai miten se sanonta menee, kun antaa hyvää toisille, saa hyvää myös itse?🙂

Toivon sinulle aloittaja, paljon rakkautta ja iloa elämääsi ☺️❤️

LonelyWolf kirjoitti 28.1.2016 20:28

Tuntuu, että koko elämä on vain sitä, että
pitää pakottaa itsensä tekemään asioita,
joita ei halua tehdä.

Kamala päivä tänään. Vuorotellen täysin lamaantunut olo ja sitten taas kiehun raivosta jokaisesta pikkuasiasta. Juuri kaikki kiusaa tekevät pienet asiat saavat kaiken kiehumaan yli. Ihan niin kuin isoissa ei olisi tarpeeksi, niin sitten ne pienetkin kiusat alkavat ilkkua ympärillä. Jos olisi vielä lunta, niin olisin voinut pysähtyä hakkaamaan lumikinosta sateenvarjolla!

Kävin tänään jollain venyttelytunnilla, mutta se taisi olla virhe tällä mielentilalla. Kärsivällisyyteni ei meinannut kestää sitä ollenkaan ja olisi tehnyt mieli lähteä kesken pois, jos vain olisin kehdannut. Ehkä joku nyrkkeilysäkinhakkaamistunti olisi ollut parempi! Tai joku yksityinen pehmustettu huone, jossa saisi kirkua niin ettei kukaan kuulisi. Mutta ei, minähän olen aina niin kiltti, rauhallinen ja tasapainoinen ihminen.

Niin, Desper, jotenkin noinhan mun mieli sen heti luki. Tuskinpa hän sitä niin tarkoitti, mutta luulisi hänen osaavan ajatella, miten masentuneen mieli toimii. Tuntuu, ettei kukaan oikeasti tajua masennuksesta mitään ellei ole itse sitä kokenut. Olen miettinyt, että ehkä pitäisi harkita intensiivisempää Kelan tukemaa psykoterapiaa. Vai olisiko sekin ihan yhtä turhanpäiväistä kuin kaikki muukin on tähän mennessä ollut? Tuntuu nöyryyttävältä vuodattaa asioitaan jollekin, joka ei oikeasti välitä. Miten se mitään parantaa? Ehkä sitä vain kuuluisi rämpiä yksin eteenpäin.

Viikonloppuna aion käydä katsomassa uuden Star Wars -leffan. On sekin kai jokin saavutus, että pystyy menemään yksin leffaan? Ihan yhdentekevää sekin silti on, mutta pää hajoaa jos istun taas koko viikonlopun yksin kotona. Olkoon voima kanssanne.

Minulla on kyllä niin samanlaisia tuntemuksia ja ajatuksia kuin sinulla...
Liian monet asiat todellakin tuntuvat pelkästään siltä, että joutuu vain pakottamaan itsensä tekemään jotakin, mitä ei haluaisi tehdä. Se on todella ahdistavaa ja saa tuntemaan itsensä vialliseksi, kun ei kerran mitään saa tehtyä ilman ponnisteluja. -Miksi eläminen on meille niin hankalaa??

Olen monesti miettinyt, että jos aivoni tutkittaisiin kunnolla, niin näkyisikö siellä jokin selvä poikkeavuus/ero, mieleltään terveisiin verrattuna? Luulen todella, että kyllä siellä varmasti näkyisi. Pakkohan sen nyt on näkyä, kun olo on ollut tällainen jo vuosia. Eikä mistään vaan meinaa tulla mitään, eikä mistää tunnu saavan mitään mielihyvää/iloa/onnistumisen tunnetta...

Pelkkä yksinäisyyshän jo syö ihmistä sisältä päin niin paljon, että se varmasti näkyy jossakin! (Kuolemaan johtanut syy: yksinäisyys.)
Onhan se nimmittäin ihan tutkimuksinkin todettu, että yksinäisyys on terveysriski.
"Yksinäisyyden tunteen huomattiin heikentävän unen laatua, kohottavan verenpainetta, lisäävän masennusta ja yleisesti vähentävän tunnetta elämän merkityksellisyydestä."

Ei me täällä yksinämme pärjätä, ihminen tarvitsee toista.
Ajatelkaapa nyt vaikka lasta, jolla ei ole yhtään kaveria. Tai vanhusta kotonaan/hoitokodissa, jonka luona kukaan ei käy. Miten kamalaa? 😭
Sitten, ajatelkaapa kuinka ihanaa se olisi, jos: sairaana joku hoitaisi, surullisena joku lohduttaisi, kysymykseen joku vastaisi, päätöksenteossa joku auttaisi, pelätessä joku rohkaisisi, yrittäessä joku kannustaisi, tumpelona joku opettaisi.. jne. Esimerkiksi tuollaisiin tärkeisiin asioihin, ei yksinäinen pääse osalliseksi ollenkaan. Kokee vain arvottomuutta päivästä toiseen, minulla ei ole väliä, eikä kukaan minua kaipaa tai minua halua. Olen, mutta olen kuin en olisikaan. Yhtä tyhjän kanssa.

Loppuun ajatus...
Pitäisi lailla kieltää koko yksinäisyys! 😉 Heti syntymästä alkaen, pitäisi jokaiselle nimetä vähintäänkin 1 tukihenkilö. (Kuoleman sattuessa, tilalle tulisi tietenkin uusi/korvaaja.)

Kävin tällä viikolla parissa paikallisen mielenterveysyhdistyksen tapaamisessa, ensimmäistä kertaa. Jotenkin olen tullut siihen pisteeseen, että yksinäisyydelle on pakko tehdä jotain vaikka kuinka pelkäisin. Mitä edes pelkään, hylkäämistä, salailua, torjutuksi tulemista? Jotain sellaista.

Mutta minä viihdyin vaikka tapaamisten jälkeen olinkin todella uupunut, pari tuntia meni itkiessä väsymystä. Kyllä ne silti tekivät viikosta paremman. Olisi mukavaa jos jatkossakin saisi kerran tai pari viikossa käytyä.

Ja nyt on ystävänpäivä ja itkeminen on jatkunut. Vanhemmilta sain viestit, poikaystävä on krapulassa kaverilla eikä ole maininnut mitään, itsekään en ole halunnut kun ilmoittamatta eilen lähti viihteelle ja unohti minut.

Laamaton kirjoitti 12.2.2016 11:30
Sulle LonelyWolf haluan sanoa, että vaikka susta itsestä tuntuukin että ihmiset katsoo sua siks että oot vaikka yksin leffassa, niin luultavasti kenellekään ei tuu edes mieleen ajatella siitä sen kummempia. Mitä sitten jos joku on yksin leffassa tai syömässä? Mulla on tapana mennä esim. laivolle buffettiin yksin syömään välillä, että pääsee kaikesta hulinasta täällä maissa. Ei mua kukaan ole siellä tuijottanut, vaikka yksinoleva sijoitetaan usein keskelle tyhjiä pöytiä. Levittäydyn nautinnolla ainakin kolmelle tuolille ja asettelen lautasia sinne ja tänne😎

Tää on tärkeä juttu! Mulla on kaveri, joka käy aina yksin leffassa. Mä käyn yksin museoissa, kirjastoissa, konserteissa ja monissa muissakin paikoissa. Kun menee yksin, ei tarvitse säheltää aikataulun sopimisen kanssa eikä valita kohdetta yhteistuumin. Minulta olisi jäänyt monta kivaa kulttuurikokemusta kokematta, jos olisin odottanut että joku ystäväni innostuu niihin lähtemään. Näissä paikoissa on aina muitakin yksin liikkuvia, eikä siellä ruuhkissa tai muutenkaan kukaan ehdi seuraamaan toisia. Tai jos joku ehtii, niin hänellä taitaa olla siihen jokin erityinen motiivi, josta ei tarvitse välittää.

Tsemppiä kaikille ja muistakaa, ettei toiset näe teitä samalla tavalla kuin itse näette! Useimmiten ihmisillä on niin kiire hoidella omia juttujaan, ettei ne ehdi esim. paheksua tai tuomita ketään. Ihana vapaus siis olla sellainen kuin on 🙂

Juuri näin 🙂🌻

Kiitos taas kaikille viesteistänne!

Kun menee yksin vaikka leffaan, niin kyse ei ole vain siitä mitä muut mahdollisesti ajattelevat. Kyse on myös siitä mitä itse ajattelee: "taas olen täällä yksin" ja "mikä mussa on niin pahasti vialla, että joudun aina menemään kaikkialle yksin". Myös kaipaus siitä, että haluaisi edes joskus läheistä seuraa, korostuu tällaisissa tilanteissa. Välillä voin olla sellaisessa vähemmän herkässä tilassa, jolloin en niin mieti sitä mitä muut ehkä ajattelevat (tunnen vain olevani näkymätön), mutta omia ajatuksiaan ei pääse pakoon. Miksi sitä edes pitää puollustella, että tuntuu raskaalta mennä AINA joka paikkaan yksin? On iso ero sillä käykö joskus yksin omasta halustaan ja välillä kaverin kanssa vai aina yksin. Useimpien ihmisten aivot on luotu sosiaalisiksi ja ne kaipaavat sosiaalisia virikkeitä. Ilman näitä virikkeitä, tulee tyhjä, puutunut ja lamaantunut olo.

Käyn kyllä monissa paikoissa yksin. Pakotan itseni menemään aina välillä jonnekin. Joskus kyllä nautinkin ja tuntuu jopa hyvältä vaellella vaikka museossa omissa ajatuksissaan, mutta aina mukana on tiettyä surumielisyyttä ja tyhjyyttä. Välillä jää vain tunne, että tulipa taas yksi meno suoritettua, mutta yhtä hyvin olisin voinut istua kotonakin. Se on tietysti myös erityisherkkyyden yksi piirre, että huomioi ympäristönsä aina niin tarkkaan ja jää kiinni melankolisiin tunteisiin jos jokin ärsyke niitä saa aikaan.

Tällaisia alaviritteisiä ajatuksia irtosi tänään.