Raskas yksinäisyys
Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet jotenkin erityisen raskaita kestää. Olen töiden jälkeen vain itkenyt, käpertynyt nukkumaan ja yrittänyt unohtaa, että olen edes olemassa. Kesälomalla pystyin jostain syystä skarppaamaan ja tekemään asioita, liikkumaan ulkona ja tapahtumissa (vaikka yksin kaiken teinkin ja pieni alakulo vaani aina pinnan alla). Jälkeenpäin ajatellen sekin oli silti pitkälle väkisin suorittamista.
Nyt on vain iskenyt täysi romahdus ja pystyn vain vaivoin pitämään itseni töissä kasassa. Ahdistaa eniten se, ettei ole ketään, joka oikeasti tuntisi minut. Ei ole ketään, joka pystyisi ymmärtämään mun elämää, tuntemuksia ja jonka kanssa jakaa ajatuksia ja ihmetellä elämää yhdessä. On niin näkymätön, arvoton ja turha olo. Pelkkien hyvänpäivän tuttujen (käytännössä työkavereiden) seura tuntuu vain raskaalta, kun pitää yrittää kohteliaisuuden nimissä olla iloinen ja hymyillä, vaikka mieli on täysin musta ja samaan aikaan toistelen mielessäni, että miksi mun pitää olla olemassa tässä hetkessä.
Ei mitään järkeä missään. Mun elämä on niin täysi vitsi kaikkiin muihin verrattuna. Tuntuu, että kaikki muut ovat jotain ihmeen täydellisyyksiä (tai ainakin monta kertaa parempia, rakastettavia ja kaiken hyväksynnän arvoisia toisin kuin minä). Kurkkua kuristaa ja ihmettelen, että miten kauan tätä elämää voi kestää, vaikka mitä muutakaan sitä voi kuin vain aina kestää ja kestää. Mielestäni olisi kyllä oikeus ja kohtuus, että niitä onnellisiakin jaksoja olisi elämässä edes joskus. Onko se tosiaan liian kohtuuton toivomus? (ja nyt en yhtään kestäisi yhtäkään ymmärtämätöntä yksinäisyyttä vähättelevää kommenttia) Olen vain niin toivottaman väsynyt tähän elämään juuri nyt.
LonelyWolf kirjoitti 26.1.2016 21:35
Desper, kiitos viestistäsi! Ei niitä sanoja niin paljon tarvitse aina ollakaan. Tuntui hyvältä, että halusit kirjoittaa jotain.
Eipä sitä rakkautta vain ole missään. Terapeutti kysyi, pystyisinkö olemaan sinut sen asian kanssa, että en ehkä koskaan saisi parisuhdetta. Mun mielestä koko kysymys tuntui loukkaavalta. Miksi mun pitäisi tyytyä johonkin? Tyytyä kohtaloonsa samalla kun kaikki muut (tai ainakin ne joita ympärillä näkee) porskuttavat eteenpäin eikä mikään riitä? Ei se terapia kyllä oikein johda mihinkään. Pyöritellään vain samoja asioita. Mitä hyötyä samojen asioiden hokemisesta on?
No on tosiaan taas möläys "terapeutilta"! Ihan törkeetä!!!
LonelyWolf kirjoitti 26.1.2016 21:35
---
Terapeutti kysyi, pystyisinkö olemaan sinut sen asian kanssa, että en ehkä koskaan saisi parisuhdetta. Mun mielestä koko kysymys tuntui loukkaavalta. Miksi mun pitäisi tyytyä johonkin? Tyytyä kohtaloonsa samalla kun kaikki muut (tai ainakin ne joita ympärillä näkee) porskuttavat eteenpäin eikä mikään riitä?
---
Tuon möläyksenhän terapoitava lukee: 'Minun on varauduttava olemaan sinut sen kanssa, etten koskaan saa parisuhdetta, koska olen niin huono'! Aivan käsittämättömän tyhmää!
Minkä suuntauksen edustaja "terapeuttisi" on ja millainen koulutus hänellä on? Alan olla korviani myöten täynnä terapeuttien tohelointia ja teen itskseni pientä "kartoitusta" asiasta.
Itselle tuntuu niin tavalliselta olla parikymppinen eläkeläinen, enhän muuhun pystyisikään. Sitten tulee ajatelleeksi millaista elämästä olisi voinut tulla. Jos puhelin soisi useammin kuin kerran kuukaudessa tai edes samasta kaupungista tuntisi jonkun jonka kanssa pysähtyä rupattelemaan. Enää en tiedä mistä voisi aloittaa.
Tuntuu, että koko elämä on vain sitä, että
pitää pakottaa itsensä tekemään asioita,
joita ei halua tehdä.
Kamala päivä tänään. Vuorotellen täysin lamaantunut olo ja sitten taas kiehun raivosta jokaisesta pikkuasiasta. Juuri kaikki kiusaa tekevät pienet asiat saavat kaiken kiehumaan yli. Ihan niin kuin isoissa ei olisi tarpeeksi, niin sitten ne pienetkin kiusat alkavat ilkkua ympärillä. Jos olisi vielä lunta, niin olisin voinut pysähtyä hakkaamaan lumikinosta sateenvarjolla!
Kävin tänään jollain venyttelytunnilla, mutta se taisi olla virhe tällä mielentilalla. Kärsivällisyyteni ei meinannut kestää sitä ollenkaan ja olisi tehnyt mieli lähteä kesken pois, jos vain olisin kehdannut. Ehkä joku nyrkkeilysäkinhakkaamistunti olisi ollut parempi! Tai joku yksityinen pehmustettu huone, jossa saisi kirkua niin ettei kukaan kuulisi. Mutta ei, minähän olen aina niin kiltti, rauhallinen ja tasapainoinen ihminen.
Niin, Desper, jotenkin noinhan mun mieli sen heti luki. Tuskinpa hän sitä niin tarkoitti, mutta luulisi hänen osaavan ajatella, miten masentuneen mieli toimii. Tuntuu, ettei kukaan oikeasti tajua masennuksesta mitään ellei ole itse sitä kokenut. Olen miettinyt, että ehkä pitäisi harkita intensiivisempää Kelan tukemaa psykoterapiaa. Vai olisiko sekin ihan yhtä turhanpäiväistä kuin kaikki muukin on tähän mennessä ollut? Tuntuu nöyryyttävältä vuodattaa asioitaan jollekin, joka ei oikeasti välitä. Miten se mitään parantaa? Ehkä sitä vain kuuluisi rämpiä yksin eteenpäin.
Viikonloppuna aion käydä katsomassa uuden Star Wars -leffan. On sekin kai jokin saavutus, että pystyy menemään yksin leffaan? Ihan yhdentekevää sekin silti on, mutta pää hajoaa jos istun taas koko viikonlopun yksin kotona. Olkoon voima kanssanne.
Tuntuu julmalta, että mun täytyy olla olemassa.
Miksiköhän sitä on niin suuri tarve kertoa tuntemuksiaan jonnekin?
Työasiat ahdistaa. Painostetaan tekemään päätöksiä, joita en jaksa enkä halua tehdä.
Avun hakeminen on pelkkä illuusio. Mitään apua ei ole olemassa.
Desper kirjoitti 27.1.2016 7:18
---
Minkä suuntauksen edustaja "terapeuttisi" on ja millainen koulutus hänellä on?
---
Desper kirjoitti 29.1.2016 6:53
Desper kirjoitti 27.1.2016 7:18
---
Minkä suuntauksen edustaja "terapeuttisi" on ja millainen koulutus hänellä on?
---
Hei Desper, en halua tarkemmin kirjoittaa siitä terapeutista, kun olen sen verran vainoharhainen, että pelkään, että hän voisi jotenkin päätyä lukemaan tätä ja tunnistaisi itsensä.
Haluan vain kuolla pois. En jaksa tätä enää. Olen näkymätön ja yhdentekevä kaikille. Niin turhaa kaikki.
Kaikki johtaa aina vain paikkoihin, joissa en halua olla; opiskelut, työ, harrastaminen.
Kävin tänään yksin leffassa ja tuli ihan järkyttävän tyhjä ja kylmä olo. Virhe sekin. Kaikesta tulee vaan pahempi olo mitä yrittää tehdä.
Loputtomasti samaa paskaa koko elämä.
Tuttu aihe mulle. Ehkä sillain helpompaa kun oon jo viisikymppinen enkä kipuile enää niin paljon kuin nuorena. Yksinäinen edelleen. Sinä Lonelywolf pohdit hienosti asioita ja olet miettinyt niitä monelta kantilta. Mä myös luen lehdistä kaikenlaista aiheeseen liittyvää ja ihmettelen niitä mielessäni. Mulle ei ohjeet ja neuvot ole koskaan tehonneet. Ystävät keskenään voi olla aika erilaisiakin mutta täytyyhän olla tarpeeksi yhdistäviäkin tekijöitä? Ja niitä ei ole ikinä oikein ollut. Nuorempana kyllä koitin hakeutua seuraan, ja pyysin jotakuta käymään jne. mutta ei niistä mitään tullut. Luovutin. Tapaan ihmisiä nyt töissä, ja se riittää mulle siihen että edes tiedän millaisia ihmisiä olemassa on ja mitä ne ajattelee. Aika ajoin en jaksaisi olla heidän kanssa, ja onneksi meillä ei kukaan ihmettele eikä kysele jos en pariin viikkoon juuri edes näyttäydy. Mikä minusta on toisaalta aika kummallista ettei ketään kiinnosta miksen käy kahvilla tms. No niillä työkavereilla on omat jutut keskenään, ja ne käy toistensa huoneissa vaihtamassa viikonlopun kuulumiset ja muut perheasiat. Mun huoneessa ei ikinä käy kukaan paitsi jos on jotain työasiaa. Mut kun mä en edes halua omasta elämästäni, olen liian asiakeskeinen ja siksi jään ulkopuolelle. Minua ei kiinnosta yleensä niiden puheenaiheet. En seuraa niitä tv-sarjoja enkä käy niissä leffoissa missä ne. Olen aina ollut hiljainen ja rauhallinen mutten kuitenkaan arka. Olen aika rohkeakin sanomaan oman mielipiteen, etenkin nyt vanhempana. Mutta kun oon useimmiten eri mieltä kuin muut ja eikös se taas lisää sitä ulkopuolisuuden tunnetta. oon joku outo. Tuntuu että mussa on joku kumma vika kun en löydä sellasta yhteyttä toiseen ihmiseen. Sellasta, että olis hyvä ja helppo olla, omana itsenään. Kotoisa olo.
Kiitos viesteistänne Marmoriikki ja quando.
Quando, useimpien hyvinvoivien ihmisten ajatukset ovat kiinni vain siinä oman elämän elämisessä ja sen pyörityksessä, niin eivät he kiinnitä huomiota sellaisiin ihmisiin, jotka eivät pidä meteliä itsestään. Ehkä heillä joskus käy mielessä ajatus, että miksiköhän et käy kahvilla, mutta sitten he kuittaavat sen vain sillä, että et kai sitten halua. Sen jälkeen he jatkavat taas oman napansa tuijottamista (näin kärjistetysti sanottuna). En tiedä olisiko sitä itsekin samanlainen jos olisi tyytyväinen elämäänsä ja voisi hyvin eikä olisi kokemuksia vaikka yksinäisyydestä? Nyt koska itse olen yksinäinen, niin huomaisin kyllä aika herkästi, jos joku muukin olisi. Tuntuu, että huomaan kaikki yksityiskohdat, mitä muut eivät näe.
Nykyään tuntuu, että työkavereidenkin seurassa tulee vain pahempi olo. Heidän puheensa vyöryävät tapahtumia, matkoja ja suunnitelmia, mitä ovat perheidensä kanssa tehneet tai aikovat tehdä. Oma yksinäisyys vain korostuu. Mitä mä niille kertoisin vaikka tästä viikonlopusta? Että kävin yksin leffassa ja siitä tuli niin paha olo, että nyt olen vain itkenyt ja nukkunut? Olenko ikävä ja kateellinen ihminen, jos en tästä näkökulmasta jaksa jatkuvasti katsella onnellisia ja itseriittoisia ihmisiä? Kuuluisiko mun jatkuvasti jaskaa olla iloinen muiden puolesta? Enpä oikein usko, että pysyisivät itsekään samaan vastaavassa tilanteessa. Eiväthän hekään pysty nyt näkemään minua, vaikka luulisi tyhmemmänkin näkevän, ettei hyvin mene. Mutta hei, ehkä he vielä pääsevät minusta eroon ja sitten olen heille kiva pikku kahvipöytäkeskustelu tyyliin "no se olikin aina kovin hiljainen ja depressiivisen oloinen".
Tulevaisuus tuntuu hyvin mustalta joka näkökulmasta. On se kumma, että vaikka minä olen paljon yrittänyt "itse auttaa itseäni" ja vaikuttaa elämääni, niin silti en ole ollut koskaan onnellinen. Varmasti kaikilla on ongelmia, mutta on heillä sitten vastapainona onnellisiakin aikoja. Itse olen yksin vuodesta toiseen.
Jos googlettaa aiheesta itsemurha niin törmää välillä raivostuttavan ylimielisiin kliseisiin, kuten:
"Itsemurha on pysyvä ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan".
Mitä väliaikaista on 37 vuoden yksinäisyydessä??
Ottaa taas niin päähän kaikkien omaa erinomaisuuttaan täynnä olevien ihmisten ylimielisyys.
En tiedä miksi teen tätä tuuleen huutelua.
LonelyWolf, tuntuu pahalta puolestasi, kun sinulla on taas noin ahdistava olo. Toivottavasti et kuitenkaan tee itsellesi mitään pahaa. Taidan toistaa itseäni, kun taas kirjoitan tänne, että haluaisin autaa sinua jotenkin, mutta en oikein tiedä, mitä sanoa. Et ole kuitenkaan yhdentekevä ihminen, vaikka itse niin ajattelisit. Minusta vaikutat tosi sympaattiselta ja mukavalta ihmiseltä, ja ajatuksiasi on kiinnostavaa lukea. Tuntuu kyllä vähän hölmöltä kehua kirjoituksiasi, kun ne kuitenkin käsittelevät noin ahdistavia asioita, mutta toivottavasti ymmärrät, mitä tarkoitan.
Ihmettelit, miksi on niin suuri tarve kertoa tuntemuksiaan jonnekin. Sehän on hyvä merkki, jos ihmisellä on sellainen tarve, eikä ole täysin turtunut ja luovuttanut elämästä ja halusta pitää yhteyttä ihmisiin. Totta kai se olisi parempi pystyä kertoa ajatuksiaan ihan kasvokkain läheiselle ihmiselle, mutta parempi kai tällainen keskustelupalstakin on kuin luopuminen kaikesta yhteydenpidosta.
Kaikkea hyvää sinulle, LonelyWolf!
Kiitos, ihana Vermillion 🙂
Ilahdun aina kun kirjoitat jotain. Mitä sinulle kuuluu?
LonelyWolf kirjoitti 31.1.2016 21:38
Kiitos, ihana Vermillion 🙂
Ilahdun aina kun kirjoitat jotain. Mitä sinulle kuuluu?
Mukava kuulla, että jotain iloa on näistäkin sepustuksista 😀 Mulla on viime aikoina ollut sellainen suht tasainen mieliala, etten ole missään syvissä murheen alhoissa joutunut tarpomaan, mutta toisaalta kyllähän elämä turhan yksinäistä on ja kyllä se jollain lailla päivittäin rassaa. Viime viikolla jatkui taas kansalaisopistossa espanjan kurssi, jonka aloitin syksyllä. Se on ihan mukavaa vaihtelua arkeen. Niin ja gradun tekohan mulla on nyt se suurin projekti elämässä, vaikka täytyy häpeäkseni tunnustaa, että turhan usein välttelen sen tekemistä ja keksin jotain muka juuri sillä hetkellä tärkeämpää hommaa. Opintopsykologin juttusillahan minä olen muutaman kerran käynyt syksyllä ja nyt alkuvuodestakin. On niistä käynneistä jonkin verran varmaan apua ollut, ja olen oppinut ehkä paremmin huomaamaan haitallisia ajatusmalleja, jotka saavat minut jumiutumaan opintojen kanssa.
Kyselin tosiaan tuossa aikasemmin, että miksi minulla on tarve kirjoitella tänne. Tajusin juuri, että suurin syy on stressin lievittäminen. Kun minulle tulee tarve kirjoittaa tänne, niin usein silloin stressitasoni ovat huipussaan. Senhän näkee varsinkin noista lyhemmistä avautumisistani, joissa kerron juuri sen hetken tunnetilani. Kirjoittelen kyllä myös päiväkirjaan, mutta ehkä tämä tehoaa paremmin, koska tulee kuulluksi. Todennäköisesti edes joku lukee tekstini.