atardecer kirjoitti 19.8.2016 22:50

Tunnistan myös tuon itsensä hylkäämisen ensin! Oletko muuten löytänyt vastausta tuohon hyvään kysymykseesi, mikä sinut jättää yksin? Minä jään vielä tarkkaillen kiertelemään sen ympärille enkä halua löytää omaa lopullista vastaustani nyt heti. 😎

Ehkä se on se kamala ja hirveä ja ylitsepääsemätön luottamisen vaikeus. En uskalla tutustua koska pelkään pettyväni tavalla tai toisella enkä osaa antaa itsestäni mitään hylkäämisen pelossa. Varmaan jotain sellaista.

Desper, kirjoitit hyviä pointteja. Itse koen yksinäisyyden usein nimenomaan turvattomuutena ja hätänä. En kuitenkaan enää koko aikaa, mutta vahvimmillaan. Silloin kun tuntuu että tämä ei muuksi muutu ja tulen olemaan yksin aina, pahimpana jos olen riidellyt jonkun kanssa. Myös toisen varassa roikkuminen on tuttua ja ehkä pahinta silloin kun on sekä yksinäinen että myös toisisten välittämisestä riippuvainen, se kammottava yhtälö. Ehkä sen takia pitäisi oppia olemaan omassa seurassaan, en tarkoita tietenkään että aina, vaan että se oma aika olisi muuta kuin kauhua.

Toisaalta olisi syytä muistaa, että seuran ja läheisyyden tai välittämisen kaipuu on ihmiselle täysin luonnollista. Sille taitaa nykyihmisen elämäntapa perustua aika pitkälti.

Voi ei, Desper, tiedän tuon tunteen. Se on niin lamauttava kun se vain vyöryy päälle ja niin voimakas, että sitä siinä hetkessä uskoo, vaikka se ei totta olekaan. Ei kenenkään arvo ole kiinni muista ihmisistä. Voimia sinulle!

Tiffany kirjoitti 29.8.2015 17:44

Hei!
Samastuin täysin sinun,Lonely Wolf tekstiin.Myös minä kärsin hirvittävästi yksinolosta,ja olen juurikin eronnut miehestä,joka kohteli minua erittäin huonosti.Hänellä on narsistisia piirteitä.

Huomaisin tämän viestii Lonely Wolf:lle.

Ite myös erosin jo 08 narsistisesta ex puolisostani ..Sitä en ole koskaan katunut että sain voimaa ja läksin suhteesta.

Mutta tämä elämä sen jälkeen on ollut vaihtelevaa .On ollut iloja on ollut suruja.. Ja sitten tätä yksinäisyyttä.. Taitaa olla yksi ystävä jonka koen todella ystäväkseni... Tällä hetkellä ei ole ketään joka tulisi nyhtämään mua täältä kotoa mukaan... Olen omasta mielestäni kans ihan ok ihana ystävällinen nainen aikuinen sellanen... Mutta tietysti suru tulee välillä mieleeni ... Loma oli no olihan siinä taoahtumia jotekin ..En nyt koko kesälomaa itsekseen ollut...Mutta en tiedä mistä tää suru tulee. Miks en osaa nauttia elämästä ja elää ja katso mitä se tuo tullessaan..

Mutta jaksamista teille kaikill yritetään jaksaa... Huomenna taas normi arkee ja duuniin..

Olettehan huomanneet, että Tukinetin kautta kerätään keski-ikäisten kokemuksia yksinäisyydestä. Niitä tarvitaan sosionomiopiskelijan opinnäytetyöhön. Ilmoitus näkyy Oma kanava:ssa.

Tässä myös lehtijuttu vuodelta 2003 otsikolla "Keski-ikäiset yksineläjät on unohdettu":

http://www.kaleva.fi/teemat/hyva-elama/keski-ikaiset-yksinelajat-on-unohdettu/548563/

Anteeksi kun nyt poukkoilen ihan muihin asioihin, mutta pysyn kuitenkin tässä yksinäisyys-teemassa.

Mietin millaisia toiveita ja haaveita teillä olisi yksinäisyyden suhteen. Odotatteko prinssiä valkoisella ratsulla saapuvaksi? Haluaisitteko löytää matkakumppanin lomamatkalle? Kelpaisiko kirjeenvaihtokaveri? Vai mistä mahdollisesti haaveilette? Nämä kysymykset ovat tavallaan kysymyksiä minulle itsellenikin. Olen taas viime aikoina pohtinut yksinäisyyttä ja mennyt vaan päästäni pahemmin pyörälle...

Lukossa, minä en odota prinssiä mutta jotakin mahdottomuudessaan vastaavaa ehkä... Olen odottanut ja janonnut tulla nähdyksi. Olen osittain harhaanjohtavasti ajatellut, että yksinäisyys katoaisi sen ansiosta, mutta eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei varmaankaan auta mikään. Emotionaaliseen yksinäisyyteen taas tuo olisi ratkaisu, jos olisi olemassa aikuisille sopiva ihmissuhdemuoto sellaiseen. 🙂 Parisuhdetta ei ole tervettä käyttää äidillisen/isällisen rakkauden etsimiseen. Terapia menee oikeaan suuntaan mutta ei terapian luonteen vuoksi voi saavuttaa ihannetta. Tietty etäisyys on säilytettävä, tai toiminnan kummankinpuolinen etiikka kärsii ja tulee pahaa jälkeä.

Mihin muualle lapsi voi tehdä kotinsa kuin vanhemman näkevään, rakastavaan, hyväksyvään katseeseen? Jos sitä ei ole saanut, on tuomittu olemaan orpo - ainakin niin kauan kunnes ehkä pystyy itse katsomaan itseään sillä tavoin, mutta se ei kai voi koskaan olla sama asia. Kaipaukseni on niin voimakasta, että luulen idealisoineeni koko hyvän vanhemmuuden ajatuksen, mikä on vähän typerää. Täydellistä vanhempaa kun ei olekaan, kuka voisi jatkuvasti olla lapselleen läsnä? Mutta jos edes suurimman osan ajasta?

Elän siis menneisyyden kautta nykyisyyttä. Oloni on yllättäen kuitenkin helpottanut ihan näinä päivinä. Muun muassa tämä keskustelu on auttanut paljon, kiitos siitä marmoriikille, desperille ja kumppaneille! Jokainen on oman päänsä sisällä vankina, aina pienen etäisyyden päässä muista, mutta ainakin voidaan olla yhdessä yksin. 🙂

Lukossa kirjoitti 22.8.2016 23:3

Odotatteko prinssiä valkoisella ratsulla saapuvaksi?

Ei kai kukaan aikuinen ihminen mitään prinssiä odota, vaan ihan tavallista ihmistä, jonka kanssa kemiat toimii 🙂

LonelyWolf kirjoitti 24.8.2016 0:1

Lukossa kirjoitti 22.8.2016 23:3

Odotatteko prinssiä valkoisella ratsulla saapuvaksi?

Ei kai kukaan aikuinen ihminen mitään prinssiä odota, vaan ihan tavallista ihmistä, jonka kanssa kemiat toimii 🙂

Kyllä mun täytyy tunnustaa, että olen asunut pilvilinnassa utopistisine kuvitelmineni jossain välissä aikuiselämääni. Noloa ja harmillista - kyllä! Mutta aina voi kehittyä ja sillä saralla ei työt lopu 😳.

"Mietin millaisia toiveita ja haaveita teillä olisi yksinäisyyden suhteen"

Sori, aivan uusi ihminen täällä, mutta masennus ja yksinäisyys läsnä enemmän tai vähemmän melkein koko ajan. Tuo pisti miettmään, että mitä sitä oikeasti itse haluaa elämässään, ja voiko masennus lopulta vaan johtua siitä ettei mikään toiveista tai haaveista koskaan tunnu toteutuvan?

Olen 35v. ja takana yksi 15 vuotta kestänyt parisuhde jonka lopetin muutama vuosi sitten kun en enää tiennyt olinko koskaan edes rakastanut kumppaniani, vai olinko hänen kanssaan vain siksi ettei kumpikaan meistä osannut olla yksin. Oli aina vähän sellainen olo, ettei kumppani arvostanut minua yhtä paljon kuin minä häntä. Ettei muistanut pieniä tärkeitä asioita, eikä muistanut koskettaa ja hellitellä, ei vaikka kuinka monta kertaa otin asian puheeksi. Parisuhdeterapiassa käytiin puoli vuotta, mutta hän ei osannut muuttua, joten minun piti päästää irti että voisin yrittää olla onnellinen yksin tai jonkun toisen kanssa.

Löysin uuden miehen joka jumaloi minua, ja oli samalla sitten aivan järkyttävän mustasukkainen jos puhuinkin jonkun muun kanssa. Palkinnoksi siitä sain aina 2 päivää kestäneen mykkäkoulun, jonka aikana minua ei hänelle ollut olemassakaan. Olen aina ollut hidas ihastumaan toiseen ihmiseen, ja senkin kanssa oli hänellä niin kiire että pyysi minua sanomaan että rakastan häntä, tai hän lähtisi pois. Jätin hänet lopulta, kun tajusin etten pysty rakastumaan niin vainoharhaiseen ihmiseen joka on täysin riippuvainen minusta, en vaikka hän juuri antoi minulle niitä kauan kaipaamiani pieniä tärkeitä asioita ja hellyyttä.

Nyt on kuvioissa kolmas mies, joka on 14 vuotta itseäni nuorempi. Olin ajatellut pysyväni sinkkuna, enkä ollut alussa edes kiinnostunut tästä miehestä kun meistä tuli ystävät. Yhteisen ystävän yllyttämänä päätimme kuitenkin mennä treffeille, ja ennenkuin huomasinkaan olimme yllättäin parisuhteessa. Yhdessäolo on ollut mutkatonta. On ollut levollinen ja hyvä olo hänen seurassaan, ja ensimmäistä kertaa...ikinä? tuntuu että häneen olisi todella helppo rakastua. Mutta nyt sydän pistää hanttiin, kun arveluttaa miten pahasti saan takkiini myöhemmin, kun ei sitä monikaan parikymppinen päädy olemaan saman ihmisen kanssa loppuun saakka. Ja se, että hän tuntuu olevan pidättäytyväisempi kuin edelliset kaksi miestä. Seksi on mahtavaa, mutta hellimistä ei ole niin paljon kuin haluaisin. Itse tykkään koskettaa ja silittää aina kun pystyn, ja olen kysynyt haittaako se häntä kun eivät kaikki tykkää niin paljosta hellittelystä, mutta on aina sanonut pitävänsä siitä, että se kuulemma rauhoittaa. Hänelle ei vain tunnu olevan luontaista tehdä samaa vastapalvelusta.

Ja nyt sitä vaan soittaa samaa levyä pään sisällä, että pitäisikö tämäkin suhde lopettaa, kun en pysty katsomaan tulevaisuuteen kun pelottaa niin helvetisti. Ja miten muka kukaan jaksaa katsella tämmöistä akkaa jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kun vaan saisi rinnalleen sellaisen ihmisen joka jaksaa puhua asioista välttämisen sijaan; joka ei joka ikinen kerta unohda että pyysin tuomaan kaupasta jonkun yhden asian; joka muistaa halata ja koskettaa usein, eikä vain silloin kun haluaa seksiä. Sellainen ihminen joka jaksaa ylläpitää huumorin kukkaa silloinkin kun itse en siihen pysty, koska se toisten ihmisten hyväntuulisuus ja vakavista asioistakin vitsailu on ollut minulle aina tärkeä voimavara. Ja se, että hän uskaltaisi näyttää tunteensa myös silloin kun hänestä tuntuu pahalta, koska minä haluan lohduttaa enkä vain katsoa vierestä kun toinen yrittää peitellä pahaa oloaan.
Ettei elämä menisi liian totiseksi, ettei tarvitsisi enää pysähtyä miettimään että miksei missään ole mitään järkeä.
Mutta kun ei niitä sellaisia ihmisiä kasva puussa, ja sitä on jotenkin niin yksin toiveidensa ja tarpeittensa kanssa. Varsinkin kun toiseen ihmiseen ihastuminen ja rakastuminen on niin pirun hankalaa minun kohdallani, että niin monen asian pitäisi loksahtaa kohdilleen ennenkuin homma toimii.

Todellakin siis prinssi valkoisen hevosen selässä. Missä lie tällähetkellä pelastamassa muita prinsessoja.

Minäkin olen uusi täällä. Olen myös 35-vuotias, toista kertaa naimisissa, uusperhe.
Minullakin on ollut huonoja parisuhteita takana. Ensimmäinen avioliitto kuoli nuoruuden tyhmyyteen, ajauduimme kauas toisistamme ja mukana oli myös miehen alkoholismi. Sen jälkeen on ollut tyhmiä miehiä, ilkeitä, ihan jees-tyyppejä ja sitten niitä huteja joista haluaa eroon mahdollisimman pian (sekalainen määrä, ei kaikkia onneksi monikossa kuitenkaan 😀 )

Kunnes vihdoin löysin nykyisen mieheni kaksi vuotta sitten. Joitakin kuukausia sitten menimme naimisiin. Aivan uskomattoman helläsydäminen, haluaa kaikille hyvää, kiltti, rauhallinen, kunnioittava, puhuu ja pussaa (on myös samanlainen että haluaa silitellä, kosketella ja olla lähellä tosi paljon). Itse en tällainen ole, olen rikkonaisen lapsuuden kasvatti, oman tieni kulkija, masentunut, äkkipikainen ja varmasti aika huono "catch" 😀 Mieheni kuitenkin jaksaa aina ymmärtää, yrittää jos ei ymmärrä. Välillä ihan hävettää että kohtelen häntä huonosti, huonona päivänä varsinkin. Itsetuntoni on mitätön, olen epävarma suhteestamme, vaikka mieheni kuinka jankuttaa että rakastaa. Olen ajatellut alitajuisesti testaavani miestä olemalla hänelle veemäinen, katsos vaan niin jossain vaiheessa se jättää minut kuten olen pelännyt, olin siis oikeassa. Olen ruma, paikat roikkuu, hiukset on lattanat ja olen yksinkertaisesti tylsää seuraa. Työtönkin vielä. Epäsosiaalinen. Lista on loputon. Ja usko pois, kärsin tästä todella paljon, olenko edes ansainnut tällaista miestä?? Joka tapauksessa, olen hänestä todella kiitollinen kaiken aikaisemman jälkeen. MIKSEI onni voisi potkaista joskus luuseriakin? Pitäisi vain uskoa että kyllä niitä hyviäkin miehiä on olemassa! 🙂

Mitä yritän sanoa on se, että ei ole helppoa uskoa että juuri tästä suhteesta voisi tulla jotain, jos menneisyys painaa niskassa. On vaikeaa heittäytyä, tiedän. Pitäisi vain antaa analysoinnin jäädä taka-alalle. Ikäeronne on aika suuri, onko hän valmis sitoutumaan?

Huoh, olipa sekavaa yrittää koota ajatuksia näin.

Yksinäisyys, sitä löytyy täältäkin. Vaikka vieressä juoksentelee lapsia ja on mies niin olen erittäin yksinäinen ja ahdistunut. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä minua. Kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä sitä ei varmaankaan auta se, että olen itse luonteeltani ujo ja arka. Kaikki olisi niin paljon helpompaa jos olisin luonteeltani sosiaalinen tai siltä musta nyt tuntuu...Haluaisin vaan löytää elämääni muutaman hyvän ystävän jonka kanssa voisi jakaa elämän ilot ja surut ja tehdä yhdessä kaikenlaista, mutta vaikeaa tuntuu olevan. Kaikki kuuluvat jo johonkin porukkaa enkä minä mahdu / halua änkeä mukaan...silti pitää päivästä toiseen yrittää jaksaa ja uskoa huomiseen.. Yksin on niin vaikeaa lähteä minnekään ja tuntuu ettei mieskään ymmärrä ahdistustani, hän välittää vain omasta hyvinvoinnistaan. Niinkö sen kuuluukin olla, että vaikka parisuhteessa ollaan niin oma hyvinvointi on tärkeintä, muista viis...en mä tiedä niin kai se menee...

Yksinäisyys on sitä ettei saa kosketusta ympäristöönsä ja ei ole läheisiäkään, raskasta siitä tekee se ettei se menekään ohitse, vaan jatkuu vuosia. Sitä yksinäisyyttä koen päivästä toiseen, naapurit tervehtivät ja juttelevat joskus, tapaan ystäviäni ja juttelen joskus heidän kanssaan, mutta tunnen jääväni kaikessa ulkopuolelle kuin he kääntävät selkänsä ja lähtevät kotiinsa, silloin tulee samanlainen yksinäisyys.
Ymmärrän että heillä on perheensä, ja omat hommansa, enkä minä kuulu joukkoon. Se on aikuisen yksinäisyyttä jota en kokenut nuoruus vuosinani. Silloin yksinäisyys oli toisenlaista.
Muutaman kerran olen vaipunut itsesääliin, mutta muuten olen ollut kuin itku kurkussa iloisena. En edes ymmärrä miksi olen yksin, kuin haluaisin vain näyttää maailmalle että nainen voi elää yksin ja olla lähes onnellinen itse.😐
Yksinäisyys on varmaan monille se mikä laittaa miettimään pari suhdetta, että olisi joku jonka kainaloon voisi käpertyä sohvalla, ja jonka viereen istua aamiaisella, puhumattakaan
kaikesta siitä kivasta☺️❤️☺️ jota tehdään ilta yöstä makuuhuoneessa, jos on sellaisen haltija.😍 ja siitä mitä siitä seuraa, ja kuinka se täyttää elämän tyhjiötä.😑❓

Alarmbelle kirjoitti 27.8.2016 17:1
Kun vaan saisi rinnalleen sellaisen ihmisen joka jaksaa puhua asioista välttämisen sijaan; joka ei joka ikinen kerta unohda että pyysin tuomaan kaupasta jonkun yhden asian; joka muistaa halata ja koskettaa usein, eikä vain silloin kun haluaa seksiä. Sellainen ihminen joka jaksaa ylläpitää huumorin kukkaa silloinkin kun itse en siihen pysty, koska se toisten ihmisten hyväntuulisuus ja vakavista asioistakin vitsailu on ollut minulle aina tärkeä voimavara. Ja se, että hän uskaltaisi näyttää tunteensa myös silloin kun hänestä tuntuu pahalta, koska minä haluan lohduttaa enkä vain katsoa vierestä kun toinen yrittää peitellä pahaa oloaan.
Ettei elämä menisi liian totiseksi, ettei tarvitsisi enää pysähtyä miettimään että miksei missään ole mitään järkeä.
Mutta kun ei niitä sellaisia ihmisiä kasva puussa, ja sitä on jotenkin niin yksin toiveidensa ja tarpeittensa kanssa. Varsinkin kun toiseen ihmiseen ihastuminen ja rakastuminen on niin pirun hankalaa minun kohdallani, että niin monen asian pitäisi loksahtaa kohdilleen ennenkuin homma toimii.

Todellakin siis prinssi valkoisen hevosen selässä. Missä lie tällähetkellä pelastamassa muita prinsessoja.

Tää on just tätä. Mä haluaisin puhua fiiliksistä enemmän kun kukaan tuntuu jaksavan kuunnella. Tosin ottaa oman aikansa, että pääsen siihen moodiin, että puhuminen on tarpeeksi helppoa. Tykkään halailuista ja hellimisestä varmaan liikaakin. Yritän pitää päätäni kasassa huumorilla, yleensä sarkasmin avulla. Tätäkään kaikki ei ymmärrä. Olen itsekin hidas ihastumaan, rakastumisesta puhumattakaan. Tarvii tuntea toinen suhteellisen hyvin, ennenkuin ihastumista alkaa olemaan.

- yksi tuulimyllyjä vastaan taisteleva ritari

LonelyWolf: Jos näet tämän viestin, niin olisi mukava kuulla, mitä sinulle kuuluu. Olen odottanut kuulumisiasi aika pitkään. Tosin käväisithän onneksi toisessa ketjussa miettimässä matka-asiaa. Mietityttää silti sinun kuulumisesi laajemmin.

Lukossa kirjoitti 25.9.2016 20:43

LonelyWolf: Jos näet tämän viestin, niin olisi mukava kuulla, mitä sinulle kuuluu. Olen odottanut kuulumisiasi aika pitkään. Tosin käväisithän onneksi toisessa ketjussa miettimässä matka-asiaa. Mietityttää silti sinun kuulumisesi laajemmin.

Hei, Lukossa!
Kiitos, kysymästä, tällä hetkellä minulla on selvästi parempi vaihe menossa.
Tuntuu, että itsetunto on kohentunut ja joitain ihmisiäkin on ilmaantunut elämääni; ei tietenkään vielä mitään sydänystäviä, mutta voi niistä jotain kehittyä ajan kanssa.
Olen alkanut pitää enemmän itsestäni ja uskallan paremmin olla ns. oma itseni ja tiedän mitä se ylipäätään tarkoittaa. Tämä edistykseni on yllättänyt itsenikin. Se on tullut jotenkin salakavalasti. Terapeutti on kai päässyt vaikuttamaan jonnekin alitajuntaani 🙂

Toivottavasti sinullakin menee paremmin? En ole nyt hetkeen seurannut-turina ketjua, niin en ole ihan kärryillä. Hyvää jatkoa sinulle! 🌻🙂🌻