Lukossa kirjoitti 4.6.2016 10:45

Onneksi olkoon. Minusta tuo on suuri muutos, kun kykenee tunnistamaan parempia oloja itsessään. Ja ainakin minulla niiden vanavedessä seuraa aina pelko niiden olojen menettämisestä. Toivotaan nyt kuitenkin, että voisi olla kyseessä vahvempi signaali, joka alkaa vierailla luonasi useammin ja pidemmin. Toivon myös hyvää lääkityksellesi.

Kiitos näistä sanoistasi. Pelkään, että hyvä olo katoaa sitten kun palaan töihin. Tämä olo tuntuu välillä aika epätodelliseltakin ja pelkään, että teen yhtäkkiä jotain liian spontaania (olen vaikka FB:ssä liian tuttavallinen jollekin puolitutulle, hui). Tältäkö normaalisti kuuluu tuntua? Olen edelleen usein väsnynyt, mutta se ei silti ole sellaista pahasta olosta johtuvaa väsymystä, vaan jotain muuta.

Lukossa kirjoitti 4.6.2016 10:45

Minullakin on nyt toukokuussa mennyt aika hyvin. Selkäkipu tuli sotkemaan tätä kaikkea ja toi epätoivoiset itkuhetket takaisin. Tämä huono olo ei kuitenkaan tunnu mahdottoman pahalta, koska selkäkipu tulee paranemaan. Kotona olen tehnyt suurta urakkaa maallisen materian vähentämiseksi ja kyllä se jossain vaiheessa alkaa tuottaa tulosta. Edes joku asia edistyy...

Ikävää tuo selkäkipusi. Ehkä se yrittää sanoa sinulle, että touhuat jo vähän liikaakin? Ethän pakene pahaa oloa tekemiseen ja ala suorittaa? Itsellä menee kaikki helposti suorittamiseksi ja kun olo paranee, niin pitää jarrutella ja kuunnella itseään tarkemmin. Tuntuu, että olen alkanut hyväksymään itseäni enemmän ja jopa vähän pitää itsestäni. Pidän siitä miten aito ja syvällinen olen kaikesta vajavaisuudestani huolimatta. Vajavaisuus on inhimillistä.

Huolestuttaa, että en ole huolestunut tulevaisuudesta. En siis tunne sitä huolta fyysisesti enkä oikein saa sitä ajatustakaan pysymään päässä. Välillä mielessä välähtää ajatus, että tulevaisuuttakin kuuluisi miettiä eikä vain lillua jossain epätodellisen hyvässä olotilassa. Ajatus katoaa kuitenkin niin nopeasti, etten saa siitä otetta. Omituista ja samalla valtavan mielenkiintoista ihmetellä tätä oloaan. Jos lääkkeet saavat tämän aikaan, niin onko tämä silloin itsensä huijaamista? En tiedä, mutta annan itselleni luvan nauttia tästä. Nyt lähden käymään kirjastossa ja teen pienen kävelylenkin.

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016 12:17
..
Jos lääkkeet saavat tämän aikaan, niin onko tämä silloin itsensä huijaamista? En tiedä, mutta annan itselleni luvan nauttia tästä.
...

Saako kysyä, mikä lääke on kyseessä ja kuinka kauan olet käyttänyt? Kiinnostaa, kun ongelmamme vaikuttavat samantapaisilta.

Olipa mukava kuulla sinusta LonelyWolf!! Olen kokenut itseni aika yksinäiseksi viime päivinä. Kuulumisviestisi tuli ihanasti paikkaamaan ihmissuhdevajaustani 🙂. Varmaan moni muukin oli sinun kuulumisiasi kaivannut!

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016
Pelkään, että hyvä olo katoaa sitten kun palaan töihin. Tämä olo tuntuu välillä aika epätodelliseltakin ja pelkään, että teen yhtäkkiä jotain liian spontaania (olen vaikka FB:ssä liian tuttavallinen jollekin puolitutulle, hui). Tältäkö normaalisti kuuluu tuntua? Olen edelleen usein väsnynyt, mutta se ei silti ole sellaista pahasta olosta johtuvaa väsymystä, vaan jotain muuta.

Tuo on hyvä kysymys, että tältäkö normaalisti kuuluu tuntua. Olen miettinyt samaa. Olen tullut siihen tulokseen, että ainakaan sellainen masentunut ja/tai ahdistunut olotila ei ole se, miltä kuuluu tuntua. Olen ollut nyt niin kauan masentunut, alkuun lievästi, että siitä oli kyllä päässyt muodostumaan ns. normaalitila. Muistan kuitenkin edellisen masennusjakson toipumisvaiheen ja tilan, kun olin jo parantunut. Olin silloin toiveikas, liki huoleton ja aikaansaava. Sain silloin aikaan elämäni kannalta tosi tärkeitä juttuja. Ei se voinut olla pelkkää masennuspillereiden aiheuttamaa "valefiilistä", vaan kyllä minä itse olin silloin aktiivinen toimija. Pillerit kuitenkin varmaan antoivat jonkinlaista tukea. Hyvä, että väsymykseesikin on tullut jonkinlaista muutosta. Minusta tuntuu, että muutokset ylipäätään ovat hyviä, koska niin kauan on junnattu samassa pisteessä.

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016
Ikävää tuo selkäkipusi. Ehkä se yrittää sanoa sinulle, että touhuat jo vähän liikaakin? Ethän pakene pahaa oloa tekemiseen ja ala suorittaa? Itsellä menee kaikki helposti suorittamiseksi ja kun olo paranee, niin pitää jarrutella ja kuunnella itseään tarkemmin.

Kyllä touhuaminen on minulle nimenomaan ahdistuksen hoitokeino. Se ei taida olla keinojen parhaasta päästä, mutta se toimii. Ja tosiaan toukokuu oli minulle niin vauhdikas kuukausi, etten ihmettele että selkä sanoi seis. Tein kaikkea fyysisesti raskastakin täydellä höyryllä, vaikka olisi pitänyt tajuta että kroppa on kuukausien löhöämisen jäljiltä huonossa kunnossa. Enkä osannut kuunnella itseäni. Selkä antoi kipusignaalia jo ennen viimeistä pisaraa. Mun pitäis tosiaan oppia etenemään hitaammin. Mä en muuten ole ihan varma, tiedänkö mitä on tuo suorittaminen. Uskon ymmärtäväni sen, jos on kyse opiskelu- tä työasioista, mutta muissa asioissa käsite hämärtyy. Kun tietyllä tavallahan koko mun elämä tuntuu suorittamiselta...

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016
Tuntuu, että olen alkanut hyväksymään itseäni enemmän ja jopa vähän pitää itsestäni. Pidän siitä miten aito ja syvällinen olen kaikesta vajavaisuudestani huolimatta. Vajavaisuus on inhimillistä.

🙂🙂🙂!!!
Kuulostaa hyvältä. Siis että olet alkanut hyväksyä itseäsi ja pitämään itsestäsi. Minunkin pitäisi saada taas joistain naruista kiinni. Tuntuu että tällä hetkellä hyväksyn itseni, mutta pidän itseäni luuserina. Luuseriuden hyväksyminen taas tuntuu siltä kuin olisi luovuttanut lopullisesti. Äh, vaikea selittää. Ja hullua on, että ei siitä niin montaa vuotta ole, kun tunsin toisin. Ihan aidosti silloin pidin itseäni jonkin arvoisenakin.

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016
Huolestuttaa, että en ole huolestunut tulevaisuudesta.

Mulla on samaa! Siis murehdin murehtimisiani ja sitäkin murehdin, jos erehdyn olemaan murehtimatta. Kai se on niin tuttu olotila toi huolissaan olo, että ilman sitä oleminen on kuin alasti olisi tms.

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016
Omituista ja samalla valtavan mielenkiintoista ihmetellä tätä oloaan. Jos lääkkeet saavat tämän aikaan, niin onko tämä silloin itsensä huijaamista? En tiedä, mutta annan itselleni luvan nauttia tästä. Nyt lähden käymään kirjastossa ja teen pienen kävelylenkin.

Hyvä että nautit! Ei se minusta ole itsensä huijaamista, vaikka tiedän monien ajattelevan niin. Miksi olisi? Onko kahvin juomisella piristyminen itsensä huijaamista? Minua jotenkin ärsyttää masennuslääkityskeskusteluiden negatiivisuus. Lääkkeissä nähdään helposti pelkkiä huonoja puolia ja tuo itsensä huijaaminen otetaan usein esiin. Toki lääke voi olla epäsopiva ja silloin tietenkin kokemus on epämukava. Liian harvoin kuitenkin puhutaan lääkkeistä myönteisesti - tämä on siis minun mielipiteeni. Tulee mieleen yksi tuttu ja hänen kolesteroliarvonsa. Arvot olivat korkeat ja hän sai valita ruokavalion muutoksen ja lääkityksen väliltä. Hän valitsi ruokavalion. Tiukka ruokavalio puri ja hän sai arvoja laskettua, mutta ei aivan riittävästi. Ruokavalion haittana oli myös hurjan tiukat säännöt, jotka vaikuttivat elämänlaatuun ja mielialaan. Lopulta tuttu päätti siirtyä lääkitykseen ja jatkaa ruokavaliohoitoa lääkityksen rinnalla maltillisempana versiona. Arvot muuttuivat pian hyviksi. Kysymys kuuluu, huijaako hän itseään pillerit valitsemalla. Olisiko hän ollut parempi ihminen tms., jos hän olisi jaksanut hoitaa ongelmaa tiukalla ruokavaliolla? Hänen suvussaan useammilla on korkeat kolesterolit. Masennuslääkkeiden kanssa on vähän sama juttu. Jotkut ihmiset eivät koskaan tarvitse niitä. Varmaan heitä voisi pitää parempina ihmisinä sitten
😉

Lukossa kirjoitti 7.6.2016 14:9

Mä en muuten ole ihan varma, tiedänkö mitä on tuo suorittaminen. Uskon ymmärtäväni sen, jos on kyse opiskelu- tä työasioista, mutta muissa asioissa käsite hämärtyy. Kun tietyllä tavallahan koko mun elämä tuntuu suorittamiselta...

Määrittelisin suorittamisen jotenkin niin, että tekee paljon asioita vain tekemisen vuoksi, mutta ei nauti niistä. Suorittamalla ostaa hyväksyntää muilta tai itseltään. Tietysti kotitöitä tarvitsee tehdä, vaikka niistä ei nautikkaan, mutta jos ne menevät kohtuuttomaksi itsensä väsyttämiseksi ja pikkutarkuudeksi, niin silloin se menee liiallisen suorittamisen puolelle. Kesälomansakin voi suunnitella liian täyteen ohjelmaa ja loma menee niiden suorittamiseen ilman, että mistään ehtii oikeasti nauttia.

Lukossa kirjoitti 7.6.2016 14:9

Mulla on samaa! Siis murehdin murehtimisiani ja sitäkin murehdin, jos erehdyn olemaan murehtimatta. Kai se on niin tuttu olotila toi huolissaan olo, että ilman sitä oleminen on kuin alasti olisi tms.

Hyvin sanottu tuo, että on kuin alasti olisi. Mutehtimisella on niin peittänyt itsensä ja kaiken mitä on, että on ihmeissään sen kanssa mitä sen huolehtimisen alta paljastuu.

Lukossa kirjoitti 7.6.2016 14:9

Hyvä että nautit! Ei se minusta ole itsensä huijaamista, vaikka tiedän monien ajattelevan niin. Miksi olisi? Onko kahvin juomisella piristyminen itsensä huijaamista? Minua jotenkin ärsyttää masennuslääkityskeskusteluiden negatiivisuus. Lääkkeissä nähdään helposti pelkkiä huonoja puolia ja tuo itsensä huijaaminen otetaan usein esiin.

Tulee mieleen yksi tuttu ja hänen kolesteroliarvonsa. Arvot olivat korkeat ja hän sai valita ruokavalion muutoksen ja lääkityksen väliltä. Hän valitsi ruokavalion. Tiukka ruokavalio puri ja hän sai arvoja laskettua, mutta ei aivan riittävästi. Ruokavalion haittana oli myös hurjan tiukat säännöt, jotka vaikuttivat elämänlaatuun ja mielialaan. Lopulta tuttu päätti siirtyä lääkitykseen ja jatkaa ruokavaliohoitoa lääkityksen rinnalla maltillisempana versiona. Arvot muuttuivat pian hyviksi. Kysymys kuuluu, huijaako hän itseään pillerit valitsemalla. Olisiko hän ollut parempi ihminen tms., jos hän olisi jaksanut hoitaa ongelmaa tiukalla ruokavaliolla?

En tarkoita, että olisi parempi ihminen, jos ei käytä lääkkeitä. Huijaamisella tarkoitan sitä, että mistä tiedän onko hyvän olon tunne oikeasti minun oma tunteeni? Auttaako lääke minua olemaan oma itseni vai tekeekö se minusta jonkun toisen? Tuo kahvi-esimerkkisi oli kyllä aika hyvä, sillä eihän kahvin juominenkaan minua persoonana toiseksi muuta, vaikka vireystilaan vaikuttaisikin. Ehkä oikea tapa ajatella on, että lääke auttaa minua olemaan oma itseni ilman, että ahdistus tms. ovat tiellä estämässä.

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016 23:31
Määrittelisin suorittamisen jotenkin niin, että tekee paljon asioita vain tekemisen vuoksi, mutta ei nauti niistä. Suorittamalla ostaa hyväksyntää muilta tai itseltään. Tietysti kotitöitä tarvitsee tehdä, vaikka niistä ei nautikkaan, mutta jos ne menevät kohtuuttomaksi itsensä väsyttämiseksi ja pikkutarkuudeksi, niin silloin se menee liiallisen suorittamisen puolelle. Kesälomansakin voi suunnitella liian täyteen ohjelmaa ja loma menee niiden suorittamiseen ilman, että mistään ehtii oikeasti nauttia.

Hah 😀, arvaa mitä? Sain tänään huomautuksia siitä, että "suoritan koko ajan". No, niinhän minä taidan tehdä. Mietin tässä pari päivää sitten, että saisinko tiettyjä töitä nopeammin tehtyä, jos suunnittelisin niitä varten tarkan aikataulun, jossa olisi tarkasti työ- ja lepohetket merkittyinä. Täytyy varmaan olla aika kajahtanut miettiäkseen tällaisia. (Puolustuksekseni on todettava, että olen päättänyt levätä kunnolla tämän yhden isomman urakan jälkeen.)

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016 23:31
Hyvin sanottu tuo, että on kuin alasti olisi. Mutehtimisella on niin peittänyt itsensä ja kaiken mitä on, että on ihmeissään sen kanssa mitä sen huolehtimisen alta paljastuu.

Niin, miten sitten olisi, jos ei murehtisi? Vähän kuin pitäisi oppia seisomaan tai kävelemään jollain uudella tavalla. Siis niin isosta muutoksesta olisi kyse - tai isommastakin.

LonelyWolf kirjoitti 7.6.2016 23:31
En tarkoita, että olisi parempi ihminen, jos ei käytä lääkkeitä. Huijaamisella tarkoitan sitä, että mistä tiedän onko hyvän olon tunne oikeasti minun oma tunteeni? Auttaako lääke minua olemaan oma itseni vai tekeekö se minusta jonkun toisen? Tuo kahvi-esimerkkisi oli kyllä aika hyvä, sillä eihän kahvin juominenkaan minua persoonana toiseksi muuta, vaikka vireystilaan vaikuttaisikin. Ehkä oikea tapa ajatella on, että lääke auttaa minua olemaan oma itseni ilman, että ahdistus tms. ovat tiellä estämässä.

Kyllä minusta ne tunteet ja olotilat ovat ihan omia. Se vasta sensaatio olisi, jos psyyken lääkkeillä voitaisiin Herra Pyykköselle siirtää Herra Lindströmin tunteet. Voisi syntyä kolmiodraamoja ja paljon muutakin. No, vitsit vitseinä. Kahvin lisäksi tulee mieleen alkoholi. Alkoholin vaikutuksen alaisina jotkut muuttuvat esim. aggressiivisiksi tai itkuisiksi. Ovatko nekin ko. henkilöiden omia todellisia tunteita vai muuttaako alkoholi jotenkin niitä tunteita? Masennuslääkkeiden on myös sanottu latistavan tunteita. Minä kyllä muistelen jo aiemmasta masennuksestani, että toipumisvaiheessa mm. nauroin paljon hauskoille leffoille ja muutenkin tykkäsin huumorista. Ja muistan myös liikuttuneeni herkästi jne. En siis omalta kohdaltani muista tuollaista latistumista.

Nyt on jotenkin siinä mielessä vaikeampaa, että masennukseni on saanut muhia pidempään ilman hoitoa. Olin jo ehtinyt ajatella, että olen murtunut ihmisenä kyynisemmäksi jne. Ajattelin sen liittyvän iän ja elämänkokemuksen karttumiseen. Tuntuukin kamalalta herätä siihen todellisuuteen, että se onkin ollut masennus minussa. Olenkin nyt siis vähän pyörällä päästäni sen suhteen kuka ja millainen olen. Mutta en ajattele masennuslääkkeiden muuttavan minua. Niiden avulla saan ehkä vähitellen kiinni siitä oikeasta minästä. Ei tämä elämä turhan helppoa ole...

Artikkeli yksinäisyydestä

Yksinäisyystutkija:
"Yksinäinen ei tutustu, koska pelkää tulevansa loukatuksi"

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/yksinaisyystutkija_yksinaisyystutkija_yksinainen_ei_tutustu_koska

LonelyWolf kirjoitti 17.6.2016 19:50

Artikkeli yksinäisyydestä

Yksinäisyystutkija:
"Yksinäinen ei tutustu, koska pelkää tulevansa loukatuksi"

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/yksinaisyystutkija_yksinaisyystutkija_yksinainen_ei_tutustu_koska

Hyvä artikkeli! Minusta oli hyvä, kun todettiin, että yksinäiseen pitäisi suhtautua kuin sosiaalisesta fobiasta kärsivään. Niin minä olen asian itsekin kokenut (joo, on ollut sellaisia jaksoja elämässä, vaikka en maailman yksinäisin ehkä olekaan) ja kun tiedän muutamia yksinäisiä, niin näin olen heitä ollut havainnoivinani. Ja aivotutkimukset olivat kiinnostavia.

Minä olen lukenus Vesa Nevalaisen kirjaa Yksinäisyys. Se on aika ohut läpyskä, mutta silti se jäi kesken toistaiseksi. Oli kyllä ihan mielenkiintoinen opus. Antoi paljon ajateltavaa ja niitä(kin) tässä toistaiseksi pohdin, mutta tarkoitus on lukea kirja jossain vaiheessa loppuun. Siellä on puhuttu mm. sattumasta. Että on osin sattumaa, että juuri Pekka on yksinäinen. Ja on sattumaa, etteivät Eeva ja Minna tapaa toisiaan. En ole vielä siellä asti, mutta kun kurkin eteenpäin, niin näin kuvan itseään ruokkivasta kehästä. Siis että yksinäisyys aiheuttaa vetäytymistä sosiaalisista tilanteista, mikä aiheuttaa lisää yksinäisyyttä jne.

Mitä sinulle LonelyWolf kuuluu?

Hei Lukossa, kuullostaa kiinnostavalta kirjalta, kiitos vinkistä. Minä olen viettänyt juhannuksen yksin, mutta nyt se ei ole tuntunut niin pahalta. Sain laitettua hyvää ruokaa ja katselin mm. leffan Perhosvaikutus. Sen aihe sopii tuohon sattumaankin mistä kirjoitit. Hieman pelottava ajatus, että se millaiseksi elämä muodostuu, olisi monien sattumien summa. Yhdellä mitättömältä vaikuttavalla sattumalla on voinut olla elämään dramaattiset seuraukset. Joskus tosin tuntuu, että joidenkin merkittävien tapahtumien ja kohtaamisten on ollut tarkoitus tapahtua. Se voi silti olla mielen harhaa, joka pyrkii etsimään tarkoituksia. Kuitekin on joitain asioita, joita olen tehnyt jotenkin intuitiivisesti ilman että olen vatvonut niitä etukäteen, ihan kuin minut olisi ohjattu tiettyyn päätökseen ja sitten sen seuraus on ollut positiivinen. Tai sitten alitajunta on toiminut tehokkaasti ja tietoinen mieli on luottanut siihen. Hmm, menipäs nyt erikoiseksi pohdinnaksi. Nousin tänään jo kuudelta ylös ja nyt meinaa tulla väsy uudelleen. Pitäisi kai taistella väsymistä vastaan, mutta ei pysty. Nukun ihan hetken.

Minulle tuli välähdyksenomaisesti hauras oivallus aiheesta "on hyväksyttävä yksinäisyys, ennen kuin...". Sen ei tarvitse tarkoittaa, että pitäisi hyväksyä ajatus, että ei saa parisuhdetta tai ystäviä.

Ihminen on evoluutiossa kehittynyt niin pitkälle, että hän pystyy funtsimaan maailman syntyä ja olemassaolonsa merkitystä, mutta on kuitenkin niin kehittymätön, että ei pysty sitä ratkaisemaan. Lopputulos funtsimisesta on, että olemme merkityksettömiä ja loppujen lopuksi yksilöinä yksin maailmankaikkeudessa. Tämä aiheuttaa mieletöntä ahdistusta, ja ihminen on keksinyt lukemattomia olemassaolon selityksiä ja muita keinoja poistaakseen ahdistuksen.
Minulle tuli vahva tunne, että on lakattava taistelemasta kosmisen yksinäisyyden tosiasiaa vastaan, jotta voisi saavuttaa rauhan. On "hyväksyttävä" yksinäisyys. Taistelu tosiasioita vastaan on turhaa.

Ihmisressukan turva kosmista yksinäisyyttä vastaan on antautua biologiansa armoille. Ihminen on laumaeläin, ja lauman turva on tärkeä maanpäällisessä kamppailussa, jossa elämme huolimatta siitä, että maailmankaikkeudessa meillä ei ole mitään turvaa. Jääminen lauman ulkopuolelle aiheuttaa hirveän ahdistuksen, ainoa tosiasiallinen turva katoaa ja kosminen kauhu tulee tilalle. Hylätyllä lapsella tämä kauhu on ylivoimainen. Aikuisena voi ajankohtaisten ahdistavien asioitten lisäksi alitajunnassa olla lapsuuden kauhu, ja se voi aktivoitua liiallisesti ahdistavissa tilanteissa.
Luulen, että aikuinen voi selvitä liiallisesta kauhusta tunnustamalla kosmisen yksinäisyyden tosiasian.

"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot. ---"
(V.A. Koskenniemi)

Desper, hengitykseni salpautui, kun luin viestisi. Aina sanotaan, että "voi, aivan kuin olisit minun suullani puhunut" mutta nyt tarkoitan sitä kirjaimellisestikin - käytät jopa samoja sanoja ja käsitteitä kuin minä silloin, kun pohdiskelen yksinäisyyttä itsekseni. Kosminen yksinäisyys, kosminen kauhu... Se, että joku muukin on oivaltanut, miten yksin täällä ollaan, on hetkellisesti yksinäisyyden tunnetta häivyttävää.

Koen, että monesti ihmiset myöntelevät asiaa tuskaillessani, että "mmm, niin, aika yksin joskus ollaan, MUTTA hei..." No eikä mitään muttia, minulle ei ole olemassa mahdollisuutta vaihtoehtoisiin tulkintoihin tai ajatusten muuttamiseen tämän suhteen. Ei ilman itsepetosta. Avaruus on tyhjä, se kohoaa niskani yläpuolella loputtomana, pimeänä ja hiljaisena, eikä edes oma itkuni kaiu sieltä takaisin saati sitten, että joku vastaisi minulle. Täällä ihmisten keskelläkään keneenkään ei voi nojata koko painollaan. Niin ei kuulu tehdä. Häpeä on yksi läsnä oleva tunne siinä.

Vastuu on aikuisen työtä. Se on yksinäinen ja raskas taakka kantaa: siihen kuuluu itsestä huolehtimisen lisäksi myös vaikkapa moraali tai se, mitä uskoo todellisuuden lopulta olevan luonteeltaan. Vastauksia totuutta etsiviin kysymyksiin ei voi kukaan selvittää toisen puolesta, vaikka voisikin soittaa jollekulle tai tavata ystävää, joka sen hetken auttaa sietämään omaa tietämättömyyden kipua kahvikupin höyryn lävitse.

Lapsen työtä taas on leikki, mutta sen jälkeen, kun lapsuus on ohi, ketään ei voi velvoittaa kantamaan toista aikuista vaan tunne maailmasta pitää jokaisen kohdata yksin. (Tietenkin saatu apu ja tuki voi olla konkreettistakin, esimerkiksi joku voi laittaa ruoan puolestasi ja pestä sinut, jos et itse pysty, mutta masennuksesta parantuminen on lopulta omien korvien välissä.) Lapsena saa siirtää pahan olonsa ja ahdistuksensa itsestään pois silloin, jos on turvallinen aikuinen ottamassa sen vastaan. Hänen ei enää tarvitse murehtia - aikuinen tekee sen hänen puolestaan, ja lapsi on taas vapaa olemaan spontaani, iloinen, avoin... sellainen, millainen terve lapsi on.

Mietin sitä, miten Desper kuvailit tuota hylätyn lapsen kauhua. Minulla se on ollut viime aikoina paljon läsnä. Minä en myöskään pysty säilyttämään päivää kauempaa minkäänlaista todellisuuden sellaisenaan hyväksymistä. Laitan vastaan, vaikka se sattuu. Ehkä haluttomuus nöyrtyä vallitsevaan tilanteeseen johtuu siitä. ettei minulla ole ryhmää, johon kuulua turvallisesti. Minulla on perhe, mutta he eivät ole lähellekään niin luotettavia ja samalla aaltopituudella kanssani, että kokisin olevani turvassa heidän seurassaan.

Kiitos vielä tuosta tekstistäsi. Se herätti paljon ajatuksia ja sain siitä lisää paukkuja sietää omaa kosmista yksinäisyyttäni.

Desper ja atatdecer, kiitos hyvin mielenkiintoisista ja syvällisistä kirjoituksistanne! Itse voin sanoa kosmisesta yksinäisyydestä vain sen, että en ole sitä kovin usein pohtinut ja silloinkin kun olen, niin se on tuntunut vain joltain kiehtovalta mysteeriltä, ei ahdistavalta asialta. Se herättää uteliaisuuden ja kutkuttaa mielikuvitusta. Onhan koko ääretön avaruus ja siellä kiitävä pikkuinen maapallo, aika uskomattomia asioita. Mysteerejä olemme kaikki.

Täälläkin on puhetta hyväksymisestä. Mieleeni tuli sanonta jota en muista tarkasti enkä netistäkään löytänyt, mutta se menee kutakuinkin niin, että jos yksinäisyys hiipii ovesta sisään, älä käännä sitä pois vaan kutsu se sisään ja tutustu siihen.

Itse olen muutaman vuoden ollut hyvin yksinäinen ja pari vuotta ilman mitään yhteisöä kuten koulua. Vasta lähiaikoina ajatusmaailmani on muuttunut jotenkin siihen suuntaan, että minun on oikeasti pakko tutustua itseeni ja siihen, mikä minut jättää yksin. Johonkin ne ajatukset ovat johtaneetkin, tunnistan pelot ja samat kierteet aina kun tahtoisin johonkuhun tutustua mutten kuitenkaan "pysty". Olen tajunnut, että pääosin yksinäisyyteni on itseni aiheuttamaa. Minä pelkään hylkäämistä niin paljon, että jätän itse itseni yksin ennen kuin se ehtii tapahtua.

Jatkuva yksinäisyyden sureminen ainakin itselläni johtaa helposti siihen, ettei omaa seuraansa siedä lainkaan. Siksi tärkeintä olisi tehdä siitä omasta seurasta edes välillä jollain tavalla mukavaa. Se ainakin on se mitä itse eniten toivon. Että jos tilanne nyt on tämä ja minä olen yksinäinen, niin että edes viihtyisin itseni kanssa.

Voi eikä Desper, kirjoita ihmeessä kommentteja, jos vain jaksat! Olen lukenut joitakin ketjuja tänne liittymiseni jälkeen, ja silloin tällöin olen törmäillyt viesteihisi. Kirjoittamasi tekstit ovat aina niin jäsentyneitä ja älykkäitä, että niihin on ihana peilata omia käsityksiään. Tuntuu joskus, kuin puhuisit suoraan minulle. 🙂

Ajattelen samoin uskonnosta nykyään. Ennen olin uskovainen, mutta uskonto laukaisi minulla ensimmäisen varsinaisen masennusjakson lukion loppupuolella, kun kiihkeisiin rukouksiini ei vastattu ja pelkäsin ja ahdistuin koko ajan enemmän. Olin aivopeseytynyt jo yläkoulussa RadioDeitä kuuntelemalla (fundamentalistikarismaatikkoporukkaa...) ja on mennyt vuosikausia irrottautua, vapauttaa ajatteluaan. Vielä tammikuussa koin syyllisyyttä ja helvetinpelkoa siitä, kun aloin vasta-aivopestä itseäni Richard Dawkinsin Jumalharhalla. 😀 Sen jälkeen, kun tartuin Esko Valtaojan mainioihin kirjoihin sekä luin Skepsis Ry:n julkaiseman Paholaisen asianajaja -kirjan, paluuta ei ole ollut eikä toivottavasti tule enää koskaan, koska jos tulisi, olisin nykyisen määritelmäni mukaan valumassa johonkin sosiaalisesti hyväksyttyyn semipsykoosiin... Olen rakastunut kriittisyyteen, logiikkaan, kyseenalaistamiseen ja tieteelliseen metodiin. Mielestäni kauneinta, mihin ihmiskunta rakkauden rinnalla kykenee, on tiede. Sellaiset tiededokumentit kuin vaikkapa Cosmos: A Spacetime Odyssey on ollut sata kertaa parempaa masennuslääkettä kuin mihin uskonto voisi kohdallani koskaan kyetä. Miten mieletöntä on olla olemassa SATTUMALTA! Ymmärrän toisaalta kyllä senkin, että jostakusta on mieletöntä uskoa olevansa olemassa rakastettuna ja omaksi kuvakseen luotuna Jumalan lapsena.

Ääh nyt vähän rönsyää, antakaa anteeksi. 😀 Palaan aiheeseen... yksinäisyyteen tuo kuitenkin mielestäni liittyy siinä mielessä, että minun eksistentiaaliseen kriisiini ei ainakaan mikään jumala koskaan vastannut. Kaipasin valtavasti yhteyttä johonkuhun, joka näkisi ja tuntisi minut täydellisesti (nykyään se tuntuu kyllä ajatuksena varsin tukehduttavalta). Minusta on kyllä tärkeää ja hienoa, jos joku kokee saavansa uskonnosta lohtua ja tuntee olevansa yhteydessä johonkin itseään suurempaan, mutta minä en tällaista yhteyttä koskaan löytänyt. Sen mukaan menen eteenpäin.

Hieno tuo runo. 🙂

LonelyWolf, on se kyllä kiehtovaakin. Saan merkityksen tunnetta elämääni siitä valtavuudesta, mitä kaiken olemassaolo ylipäänsä on. Mysteeri tuntuu maailmankaikkeuden määräämältä hinnalta siitä, että saan olla tietoinen olento ja esittää kysymyksiä. Samaan tapaan Jari Sarasvuo sanoi joskus radiossa, että kuolema on vero, joka pitää maksaa elämälle. Tai lääkäri televisiossa - syöpä on hinta siitä, että olemme monisoluisia organismeja. Kaikella on aina hintansa... Kosminen yksinäisyys on kuitenkin kirpaiseva hinta kaiken ihmeellisyyden jälkeenkin.

Marmoriikki, hirveän hyviä pointteja. On niin totta tuo tunteen luokseen kutsumisen parantava vaikutus! Aavistan sen jo nyt, ja siksi en ehkä siihen keinoon tartukaan - haluan pitää kiinni yksinäisyyden kivustani. Minusta on tullut sen muotoinen, se kertoo kuka olen, mitä minusta voi koskaan tulla. Ehkä saan jopa jonkinlaista egoistista tyydytystä siitä, että minä tyttö osaankin miettiä tällaisia, ah niin traaginen hahmo kosmoksen varjossa.

Tunnistan myös tuon itsensä hylkäämisen ensin! Oletko muuten löytänyt vastausta tuohon hyvään kysymykseesi, mikä sinut jättää yksin? Minä jään vielä tarkkaillen kiertelemään sen ympärille enkä halua löytää omaa lopullista vastaustani nyt heti. 😎

Jo toista vuorokautta pystynyt torjumaan ahdistusta tuon oivalluksen jälkeen, että on hyväksyttävä olemassaolon kauhistuttavuus. (On siinä osuutensa silläkin, että onnistuin ilmoittautumaan harrastuksiin, tiedossa ihmisten läsnäoloa.) Nyt jännittää, miten yö menee. Viime yö meni jotenkuten kemikaalilla. Tuo kauhistuttavan yksinäisyyden olemassaolon hyväksyminen taitaa olla läpikäymätön lapsuuden kehitysvaihe. Kyllä niitä voi olla vanhallakin, eikä niitä ratkaista millään pikakommervenkeillä. Elikkä kun ei ole lapsena saanut tarpeeksi turvaa, vaan on jätetty yksin kauhun valtaan, ei opi selviämään siitä kauhusta itse, vaan juuttuu roikkumaan toisten turvan varassa - jopa koko elämäkseen. Kai lapsi normaalisti kasvaessaan keksii, että on iso ja pärjää joskus yksinkin. Yksin jätetylle avuttomuudesta tulee jopa persoonallisuuden piirre. Ei tiedä edes, miltä itsenäisyys tuntuu, joten siihen on vaikea pyrkiä. Minä kyllä olen ennen "tiennyt, kuka olen", vasta vakava sairaus toi tämän (tietenkin jossain kyteneen) hankalan ahdistuneisuuden pahemmin esiin.