LonelyWolf kirjoitti 5.5.2016 12:50
Masennus on tosi pirullinen sairaus, kun masentuneen täytyy itse jaksaa todistella lääkäreille ym. että on paha olo. Ei voi vain näyttää, että jalka on poikki, en voi kävellä. Joutuu kohtaamaan ympäristön erilaiset asenteet ja niitä jotka eivät ymmärrä. Kaikki se vaikeuttaa hoitoon hakeutumista aikaisessa vaiheessa. Siinä vaiheessa kuvittelee, että kyllä tässä nyt vielä kuuluu jaksaa, että enhän minä nyt vielä niin huonosti voi, että tarvitsisin apua.

Juuri näin. Masennuksen lievässä vaiheessa minäkin syytin itseäni siitä, etten jaksanut huolehtia itsestäni ja jaksamisestani. Paradoksaalista! Syytin siis itseäni siitä, etten jaksanut ladata akkuja harrastusten parissa, pitää huolta ihmissuhteista jne. Yritin kyllä hampaat irvessä, mutta onnistuin kyynisyydelläni (masentuneet ovat usein kyynisiä) karkoittamaan ystäviäni jne. Työterveyslääkäri kannusti harrastamaan liikuntaa ja kun valitin liikunnasta tulevaa pahaa oloa, hän käski sietämään pahaa oloa. Menin luistelemaan, tuli paha olo, siedin sitä niin pitkään kunnes kaatusin. Polvesta venähti ristiside ja vasta myöhemmin löydettiin sairaus, joka pahan olon aina liikunnan yhteydessä aiheutti. Masennuksen kanssa rimpuilu oli kuitenkin tuollaista. Tein ja tein mitä käskettiin, pakotin itseäni yhteen sun toiseen asiaan, vaikka sielu huusi hoosiannaa ja järkikin kehotti muuhun. Aina siitä seurasi vain uusia ongelmia. Tilanne oli vähän samanlainen kuin jos pitäisi juosta murtuneella jalalla. Jalka menee pahempaan kuntoon ja kenties käsikin murtuu kaatuessa. Kun nyt olen saanut käydä masennuksen kanssa riittävän syvällä ja toipua hiljalleen, tuntuu itseni pakottaminenkin paljon järkevämmältä. Nyt pakotan paljon pienemmin askelin ja harvemmin. Silloin tosin olin niin syyllistynyt sairauslomastakin, etten edes pystynyt lepäämään.

LonelyWolf minäkin tunnistan nuo "hyväosaisena sivistysmaassa"-syyllisyydet, mutta niitä vastaan järkeni kapinoi. Minulle hankalampia ovat kotimaahan liittyvät ahdistukset. Koen kuormittavani julkista sektoria, tuhlaavani verorahoja, aiheuttavani työkuormaa minua hoitaville työntekijöille jne. Eli ne teemat, joita näkyy usein uutisissa ja A-studioissa, tulevat minun päähäni. Niistä on vaikea päästä irti.

😭 😭 😭

Ihana tarina hevosen osoittamasta myötätunnosta masentunutta ihmistä kohtaan:
http://hidastaelamaa.fi/2016/04/myotatuntoni-ehdollistunutta-hevosen/

Olisipa joku paikka, jonne voisi mennä vain oleilemaan eläinten kanssa ilman että pitäisi suorittaa mitään. Saisi vaikka vain istua laitumella, silitellä kissoja ja koiria jne. Kaikilla ei ole mahdollista ottaa itselle lemmikkiä.

LonelyWolf, miten jakselet?

Vermillion kirjoitti 30.4.2016 23:24

Vaikka olenkin nyt taas hakemassa apua masennukseen, niin kuitenkin minusta on jo pitemmän aikaa tuntunut, että psykologit ja psykiatrit tuntuvat elävän jossain ihan eri maailmassa kuin minä ja etteivät ne oikein tunnu tajuavan kunnolla minun tilannettani.

Kirjoitanpa tänne tilannekatsauksen, kun nyt kävin taas YTHS:n psykologilla. Menin sinne aika toiveikkaalla mielellä, mutta koko käynti tuntui aika nöyryyttävältä ja pois lähtiessä olin entistä ahdistuneempi. Annettiin aika selvästi ymmärtää, ettei YTHS ole oikea paikka minulle ja vedottiin tiukkoihin resursseihin. Viikon päästä on luvassa vielä puhelinkontakti, jossa päätetään, laittavatko minulle lähetteen kaupungin mt-toimistoon vai mitä tapahtuu. Äh, en tiedä muuta, mutta tosi pettynyt olo on 😞

Desper kirjoitti 10.5.2016 12:25

LonelyWolf, miten jakselet?

Kiitos, Desper, että kysyit. Tässähän sitä sinnitellään. Itseasiassa vähän parempi olo nyt, vaikka olenkin ollut tämän viikon sairaslomalla selkäkipujen vuoksi. Miten itse voit?

Kiva, että jaksoit vastata, LonelyWolf ja että on parempi olo!
Sinnittelyä täälläkin, päivällä silloin tällöin melkein normaali olo, öisin yksinäisyys valvottaa.
Vähän vaikea täällä ruotia sielunelämäänsä, kun pitää tasapainoilla avoimuuden ja julkisuuden välillä...

Voisko joku muu elää mun elämää, niin että mun ei tarttis olla olemassa?
Tämä viikko on niin raskas.

Vermis, kurjaa kuulla, että oli huonoja kokemuksia.

LonelyWolf kirjoitti 19.5.2016 6:0
Voisko joku muu elää mun elämää, niin että mun ei tarttis olla olemassa?
Tämä viikko on niin raskas.

Mulla on monesti ihan samanlainen fiilis. Haluttaisi laittaa oma elämä pauselle tai antaa jonkun muun elettäväksi joksikin ajaksi. Sinänsä olisi mielenkiintoista voida elää jonkun toisen elämää välillä. Silloin voisi päästä näkemään ja kokemaan paljonkin uutta 🙂.

Olen miettinyt paljon ihmissuhteita ja yksinäisyyttä viime aikoina. Joskus tuntuu, ettei niistä oikein synny syvällistä keskustelua täällä ☹️.

Jaksamista raskaaseen viikkoosi 🙂👍.

Niin, vielä yksinäisyydestä. Tuolla toisessa ketjussa LonelyWolf puhuit aivojen "oikopolkuja ottavista muka-selityksistä". En osaa paremmin nyt kuvailla. Yksi oli tämä "yksinäisyys on yksinäisen vika". Arghh, liki itkettää. Ja kiukuttaa. Olen nyt sukulaiskyläilemässä. On taas jakso, jolloin haluan yrittää tehdä yksinäisyydelleni jotain. Vieraillaan nyt sitten vaikka sukulaisten luona. Haluaisin muutakin tehdä, mutta katsotaan mihin rahkeeni ja rohkeuteni riittävät. Ja ei, en ajattele että yksinäisyys olisi yksinäisen vika. Oletko sinä koskaan ryhtynyt joihinkin vastaaviin tekoihin (esim. sukulaisvierailut)? Mitä teet silloin kun yksinäisyys meinaa musertaa?

Hei.

Hmm...en oikein tiedä mistä aloittaa. Oon näillä sivuilla ensimmäistä kertaa ja nyt vielä kirjoittamassa tänne jotain, mikä kyllä suoraan sanottuna hivenen pelottaa mua... Ja voin kyllä hyvin samaistua esim. tuohon yksinäisyyteen. Se on nimittäin aika raastavaa tuntea olevansa yksin maailmassa tai ettei kukaan oikein näytä tajuavan tai ymmärtävän tilannetta missä on ja elää.

Elämä ei ole helppoa ei todellakaan. Ja monta kertaa sitä kysyy, että miksi. Miksi?Miksi minä? miksi kukaan ei välitä? Sekin on jo vaikeaa kun tahtoisi jonkun välittävän, mutta toinen ei välitä takaisin. Ainakaan kuten itse tahtoisi. Ei tämmöstä lastia jaksaisi harteillaan kantaa,mutta kannettava on ja jaksettava on vaikkei jaksaisikaan.

Olisi paljon kivempaa jos lähellä/ympärillä olisi ystäviä joiden kanssa viettää aikaa ja tukeutua arjessa jne. Mutta oon huomannut, että se on vaikeaa...löytää ystäviä elämäänsä ym. Eikä asiaa helpota , se että asuu pikkupaikkakunnalla keskellä ei mitään. Jonne elämä mut heitti noin pari vuotta sitten ja silloin kaikki olikin paremmin kuin hyvin ja tulevaisuus näytti ihanalta! Mutta ikävä kyllä elämä ei mee niin kuin leffoissa taikka haluaisi ja nyt oon jo pitkään ollut todella jumissa, ahdistunut, masentunut jne. En oikein tiedä mitä tehdä tai kuinka ottaa niitä askeleita eteenpäin...

Monesti oon kuullu sanottavan, että hanki harrastus, lähde lenkille jne. Niin kyllä se siittä...(Tuollaiset hokemat vaan tuppaa ärsyttään) Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista...kyllähän mä tahtosin löytää itselleni jonkun kivan harrastuksen jossa tutustua uusiin ihmisiin ja käydä lenkillä ja tehdä vaikka ja mitä, mutta en yksin. Välissä saa patistella itseään, että jaksaa nousta edes sängyn pohjalta ylös, mikä on usein vaikeaa kun tietää että sama rata jatkuu päivästä toiseen. Ja sitten sitä huomaa olevansa vaan vihaa täynnä ja surumielinen. Jooja olishan se kiva käydä töissäkin, mutta täällä leveyksillä missä asun niin töitä ei ole ja kun en omista autoa niin tunnen olevani kuin sillit purkissa konsanaan jumissa. Toisaalta, en mä varmaan tällä hetkellä edes pystyis työssä käymään, kun ajatukset on paljolti synkkyyttä täynnä ja kaikki elämän ns. palaset on kadoksissa...

Oon miettinyt myös , että muuttaisin pois täältä pikkupaikasta kaupunkiin, mutta mun voimat ei ole siihen riittäneet, enkä taida edes tietää minne haluaisin muuttaa... En tiedä...mut sen tiedän että jos mulla ois ympärillä ihmisiä keihin voisin luottaa ja tukeutua ja viettää aikaa niin voisin varmasti paljon paremmin. Koitan kyllä päivästä toiseen olla liikoja murehtimatta ja stressaamatta. Ja koittaa olla positiivisella mielellä, mut se on todella turhauttavaa...kun on liikaa erilaisia vastoinkäymisiä ja liian vähän asioita jotka saa hymyn huulille

☹️

Snow kirjoitti 19.5.2016 13:46
Monesti oon kuullu sanottavan, että hanki harrastus, lähde lenkille jne. Niin kyllä se siittä...

😀 hihihiii. Kyllä se siittä tosiaan. Pitäisiköhän alkaa lenkkeilemään ihan siitä yksinkertaisesta syystä, kun lenkkeilyn luvataan auttavan niin moneen ongelmaan.

Tällä hetkellä työelämän ongelmat menevät yksinäisyysongelman edelle, niin en ole yksinäisyyttä hetkeen ehtinyt miettimäänkään. Kaikki energia menee selviytymiseen työpäivä kerrallaan. Mun elämä on aina ollut pelkkää selviytymistä. Joudun tekemään valintoja sen mukaan mistä selviydyn, enkä sen mukaan mistä oikeasti pitäisin. Se tekee elämästä varsin ankeaa. Työt aiheuttavat syyllisyyttä, kun tuntuu että olisi velvollisuus jaksaa kun kerran näinä aikoina töitä on. Mikä olisi vaihtoehto? Jos ilmoittaa ettei enää jaksakaan, niin minne se tie johtaa?

Lukossa, minun yksinäisyyden tunnettani vain lisäisi se, että pakottautuisin vierailemaan jossain ei-läheisten sukulaisten luona. Siellä ei kuitenkaan voisi olla oma itsensä, vaan pitäisi salailla masennustaan. En kyllä keksi kenen luokse olisi edes yhtään luontevaa mennä kylään. Vanhempien luona toki vierailen aina välillä.

Hei Snow, kiitos viestistäsi. Ymmärrän, että tuntuu hankalalta jumittaa pikkukylässä, kun ei ole voimavaroja muuttaa muualle. Toivottavasti tulee jotain, mikä "heittää" sinut sieltä eteenpäin, jos niin haluat (kuten kerroit jonkun heittäneen sinut tuolle paikkakunnallekin). Mikä tilanteesi muutti sitten huonommaksi, jos se aluksi näytti niin valoisalta? Harrastuksista ei ole niin helppo löytää ystäviä, vaikka niin väitetäänkin. Se on tosiaan aika turhauttava neuvo yksinäiselle, että hanki harrastus, mutta vaikea kai kenenkään on mitään neuvoja antaa. En nyt osaa tämän enempää kirjoittaa, kun omat ajatuksetkin jotenkin jumittaa. Huomenna on taas stressaava päivä tiedossa.

LonelyWolf kirjoitti 19.5.2016 23:53
Tällä hetkellä työelämän ongelmat menevät yksinäisyysongelman edelle, niin en ole yksinäisyyttä hetkeen ehtinyt miettimäänkään. Kaikki energia menee selviytymiseen työpäivä kerrallaan. Mun elämä on aina ollut pelkkää selviytymistä. Joudun tekemään valintoja sen mukaan mistä selviydyn, enkä sen mukaan mistä oikeasti pitäisin. Se tekee elämästä varsin ankeaa. Työt aiheuttavat syyllisyyttä, kun tuntuu että olisi velvollisuus jaksaa kun kerran näinä aikoina töitä on. Mikä olisi vaihtoehto? Jos ilmoittaa ettei enää jaksakaan, niin minne se tie johtaa?

LonelyWolf, mun työelämä on ollut aika samanlaista selviytymistaistelua kuin mitä kuvaat. Yksinäisyyteen sillä on varmaan ollut sellainen yhteys, että töiden lisäksi en ole oikein jaksanut muuta. En harrastaa, en etsiä uusia uusia ihmissuhteita jne. Ja kun töissä vielä olen kokenut itseni huonoksi (en jaksa) niin itsetunto on valahtanut alas. Kaikesta huolimatta pidän työelämää tärkeänä asiana edelleen. Haluaisin takaisin töihin, kun olen nyt sairauslomalla ja tämä jatkunee kuntoutustueksi eli määräaikaiseksi työkyvyttömyyseläkkeeksi. Haluaisin uuden työpaikan ison organisaatiomme sisältä ja siihen on jotain mahdollisuuksia. Pelottavaa vaan, että sittenkään en selviäisi. Nykyisessä työpaikassa on kyllä oikeasti ongelmia mm. lukuisia täyttämättömiä virkoja on ollut jo kymmenen vuotta ja henkilökuntaa on siis liian vähän. Tällä hetkellä sairauslomalla olo on sekä helpottavaa että pelottavaa. Kun en tiedä, miten kaikki jatkuu. Hyvää on se, että on kunnon mahdollisuus toipumiseen ja olen nyt jo toipunutkin aika paljon.

Ymmärrän hyvin tuon yksinäisyyden tunteen suhteessa sukulaisvierailuihin. Minäkin vierailen jonkin verran vanhempien luona. Se on ihan kivaa. Aikoinaan tykkäsin käydä isovanhempien luona, mutta heitä ei enää ole. Olen tehnyt sukututkimusta (outo harrastukseni) ja sen tiimoilta on aika helppo ottaa yhteyttä sukulaisiin. He ovat kiinnostuneita löydöksistäni. Vaikka koenkin itseni yksinäiseksi ja perheettömäksi kummajaiseksi, on välillä ihan kiva käydä juttelemassa ja juomassa kahvit joidenkin sukulaisten luona. Kaikkiin sukulaisiin minulla ei suinkaan ole kovin hyvät välit. Hiljattain tapahtuneen kuolintapauksen vuoksi aloin miettiä testamentinkin tekoa, koska omia perillisiä ei ole. Tuli sellainen olo, että haluaisin testamentin tehdä, mutta en ihan vielä tiedä millaisen.

Päiviä Lonelywolf, Lukossa ja muillekin!

Joo, siis ehkäpä mun on syytä vähän selventää muutamaa asiaa, elikäs parisen vuotta taaksepäin mun elämä oli suurimmaksi osaksi aika onnetonta ja yksinäistä, mutta siitä huolimatta jaksoin jotenkin opiskella merkonomiksi ja valmistuin vieläpä hyvin paperein. Mistä olinkin tosi ylpeä, vaikka monesti meinasin yksityiselämän ongelmien takia lopettaa koulun kesken...onneksi en lopettanut. Toinenkin tutkinto löytyy hotelli, ravintola, suurtalousalalta, mutta loppujen lopuksi kyseinen ala ei ollutkaan mun juttu.

Töitäkin löysin, puhelinmyyntialalta 😀 Olin tosi skeptinen kyseistä alaa kohtaan, mutta päätin kokeilla... Silloin aattelin, että ehkäpä tää elämä alkaa tästä näyttämään vihdoinkin vihreetä valoa kaiken kurjien kokemuksien jälkeen jne. Ja alkohan se näyttää, koska pian mun elämä heitti kuperkeikkaa ja mä sain tietää minkälaista on olla onnellinen/rakastunut ensimmäistä kertaa ikinä! Ihmettelin, ettävoiko tää kaikki olla totta.... Oon löytänyt vierelleni ihmisen joka oikeasti pitää musta sellaisena kuin olen ym.

Rakkaus, se muuttaa/muutti kaiken! Vois sanoa, että taidan tietää mitä tarkoitetaan sanonnalla rakkautta ensisilmäyksellä...tai jotain sinnepäin 🙂 Kaikki tapahtui salamavauhtia ja pian olinkin jo muuttanut rakkaani luo tänne keskelle ei mitään...Ja kaikki tosiaan näytti valoisalta ja ihanalta...tulevaisuus oli täynnä toivoa kunnes eräänä päivänä tuo kaikki särkyi, mun sydän särkyi ja sen jälkeen olenkin ollut pahasti tuuliajolla... ☹️ Lähinnä oon vaan tyhjä kuori mitä musta on jäljellä...Ja ihmettelen suuresti miten kaiken tapahtuneen jälkeen mun tunteet on yhä vahvat kyseistä henkilöä kohtaan...vaikka mua on satutettu ja loukattu ja oon joutunut nielemään pettymyksen kyyneleitä...Huh! ☹️ Mutta joo enempää en pysty taikka halua oikeastaan koko asiaasta enää puhua. Aiheenvaihto siispä:

Lukossa, joo niin. Ehkä meidän kaikkien vaan pitäs lähtee ulos pomppimaan kun kerta liikunta on se joka ratkaisee kaikki ongelmat ja tuo hyvän mielen... 😋 Joo ja Lonelywolf, ajatukset jumissa? Niin on mullakin, useinkin...Huomaan että pahimmillaan se on sitä että ei pysty keskittymään kunnolla mihinkään ei edes kattoon jotain ohjelmaa esim. kokoajan pitäs olla liikkeessä tai tehdä jotain muuta jottei tulisi hulluksi kaiken hiljaisuuden ja tyhjyyden keskellä...Mä saatan alkaa tuolloin siivoon ja purkaa sillä lailla mun olotilaa...pitäs kyll tänään tehdäkin vähän kotitöitä joo ja käydä kaupassa hakeen jotain viikonloppuevästä, kun on pelitkin menossa, vaik yksin nii kisoja onkin mälsää kattoa...puuh! palaillaan...