Raskas yksinäisyys
Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet jotenkin erityisen raskaita kestää. Olen töiden jälkeen vain itkenyt, käpertynyt nukkumaan ja yrittänyt unohtaa, että olen edes olemassa. Kesälomalla pystyin jostain syystä skarppaamaan ja tekemään asioita, liikkumaan ulkona ja tapahtumissa (vaikka yksin kaiken teinkin ja pieni alakulo vaani aina pinnan alla). Jälkeenpäin ajatellen sekin oli silti pitkälle väkisin suorittamista.
Nyt on vain iskenyt täysi romahdus ja pystyn vain vaivoin pitämään itseni töissä kasassa. Ahdistaa eniten se, ettei ole ketään, joka oikeasti tuntisi minut. Ei ole ketään, joka pystyisi ymmärtämään mun elämää, tuntemuksia ja jonka kanssa jakaa ajatuksia ja ihmetellä elämää yhdessä. On niin näkymätön, arvoton ja turha olo. Pelkkien hyvänpäivän tuttujen (käytännössä työkavereiden) seura tuntuu vain raskaalta, kun pitää yrittää kohteliaisuuden nimissä olla iloinen ja hymyillä, vaikka mieli on täysin musta ja samaan aikaan toistelen mielessäni, että miksi mun pitää olla olemassa tässä hetkessä.
Ei mitään järkeä missään. Mun elämä on niin täysi vitsi kaikkiin muihin verrattuna. Tuntuu, että kaikki muut ovat jotain ihmeen täydellisyyksiä (tai ainakin monta kertaa parempia, rakastettavia ja kaiken hyväksynnän arvoisia toisin kuin minä). Kurkkua kuristaa ja ihmettelen, että miten kauan tätä elämää voi kestää, vaikka mitä muutakaan sitä voi kuin vain aina kestää ja kestää. Mielestäni olisi kyllä oikeus ja kohtuus, että niitä onnellisiakin jaksoja olisi elämässä edes joskus. Onko se tosiaan liian kohtuuton toivomus? (ja nyt en yhtään kestäisi yhtäkään ymmärtämätöntä yksinäisyyttä vähättelevää kommenttia) Olen vain niin toivottaman väsynyt tähän elämään juuri nyt.
Desper kirjoitti 24.4.2016 12:19
On paha mieli aiheuttamastani sotkusta. Pyydän anteeksi. Tarkoitus ei ollut kauhean paha.
Saat anteeksi! Älä suotta ole pahalla mielellä. Ainahan sitä sattuu ja tapahtuu. Ei kannata menneitä murehtia.
Desper kirjoitti 24.4.2016 12:19
On paha mieli aiheuttamastani sotkusta. Pyydän anteeksi. Tarkoitus ei ollut kauhean paha.
Hei Desper, et ole aiheuttanut mitään sotkua. Mielestäni saan kirjoituksistasi sen kuvan, että olet vain yrittänyt pitää puoliani ja se lämmittää mieltäni 🙂
LonelyWolf kirjoitti 24.4.2016 12:43
Hei Desper, et ole aiheuttanut mitään sotkua. Mielestäni saan kirjoituksistasi sen kuvan, että olet vain yrittänyt pitää puoliani ja se lämmittää mieltäni 🙂
Kiitos, LonelyWolf! Se oli tosiaan tarkoitukseni! 🙂
Ja kiitos, LonelyWolf, että puolustit minua! 🙂
Olen yrittänyt harjoittaa mind fullnesia/tietoista läsnäoloa, mutta ainakin tänään se tuntui vain lisäävän yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnetta. Ehkä en vielä oikein osaa sitä. Toisaalta yksinäisyyshän kuitenkin on oikeasti läsnä tässä hetkessä. Työasiat eivät ole läsnä tässä hetkessä, niin en tuntenut niitä.
Yhtäkkiä taas hirveän paha olo siitä miten monelle olen joutunut ääneen kertomaan olostani. Ihan kuin olisi alasti seissyt tuntemattomien edessä arvioitavana. Jotenkin henkisesti häpäisty olo. Ei niistä kukaan minusta oikeasti välitä. Välillä tuntuu, ettei kukaan oikeasti tajua ja ymmärrä mitään, vaikka niiden pitäisi olla jotain asiantuntijoita.
Miksi avun hakemisesta ja vastaanottamisesta tulee nyt näin nöyryytetty ja syyllinen olo? Aina kehoitetaan hakemaan apua ajoissa eikä jäämään ongelmien kanssa yksin. Silti alkaa itse ajatella, että olisiko pitänyt sinnitellä omin voimin vielä pitempään. Välillä tuntuu, että saan terapiasta tukea, mutta välillä tuntuu että en tule kunnolla ymmärretyksi ja esim. Yksinäisyyttääni vähätellään. Voi tietysti olla että tulkitsen itse tilannetta väärin. En oikein tiedä mihin ajatuksiini voin luottaa ja mihin en.
Turhauttavaa kun viestit ei tänään päivity ollenkaan..
LonelyWolf kirjoitti 29.4.2016 13:19
Miksi avun hakemisesta ja vastaanottamisesta tulee nyt näin nöyryytetty ja syyllinen olo? Aina kehoitetaan hakemaan apua ajoissa eikä jäämään ongelmien kanssa yksin. Silti alkaa itse ajatella, että olisiko pitänyt sinnitellä omin voimin vielä pitempään. Välillä tuntuu, että saan terapiasta tukea, mutta välillä tuntuu että en tule kunnolla ymmärretyksi ja esim. Yksinäisyyttääni vähätellään. Voi tietysti olla että tulkitsen itse tilannetta väärin. En oikein tiedä mihin ajatuksiini voin luottaa ja mihin en.
Samaa olen kokenut monta kertaa. Onneksi lopulta löytyi ymmärtävä ja empaattinen terapeutti.
Jaksamista!
Tuttu tunne tuo, että jotenkin hävettää se, että on kertonut periaatteessa ventovieraalle ihmiselle omasta pahasta olosta ja tosi yksityisistä asioista. Vaikka olenkin nyt taas hakemassa apua masennukseen, niin kuitenkin minusta on jo pitemmän aikaa tuntunut, että psykologit ja psykiatrit tuntuvat elävän jossain ihan eri maailmassa kuin minä ja etteivät ne oikein tunnu tajuavan kunnolla minun tilannettani. Tämä voi tietysti olla vain omaa ennakkoluuloanikin. En tiedä, tuntuu vain, että olen pudonnut johonkin välitilaan, jota ei voi tajuta muut kuin saman kokeneet. En tiedä, onko mahdollisesta psykoterapiastakaan apua, jos jo ennakkoon suhtaudun epäilevästi terapeuttien ja lääkärien kykyyn ymmärtää minua.
LonelyWolf kirjoitti 29.4.2016 13:31
Turhauttavaa kun viestit ei tänään päivity ollenkaan..
Sanopa muuta. Olisi ollut kiva tietää etukäteen, ettei Vapun aikana moderoida viestejä. Monen monta vierailua on tullut tehtyä näille sivuille turhaan. Tekisi mieli vastata sinulle ja pariin muuhunkin viestiketjuun, mutta into on nyt jumissa ja harmissaan.
LonelyWolf kirjoitti 26.4.2016 23:40
Olen yrittänyt harjoittaa mind fullnesia/tietoista läsnäoloa, mutta ainakin tänään se tuntui vain lisäävän yksinäisyyden ja tyhjyyden tunnetta. Ehkä en vielä oikein osaa sitä. Toisaalta yksinäisyyshän kuitenkin on oikeasti läsnä tässä hetkessä. Työasiat eivät ole läsnä tässä hetkessä, niin en tuntenut niitä.
Olen ymmärtänyt, että mindfulness ja jotkut muutkin tekniikat voivat syventää jotain tuntemuksia ja yksinäisyyden kokemus voisi olla yksi tällainen. Harmi sinänsä, sillä sitä tunnetta olisi kiva päästä joskus pakoon. Toisaalta hyvä, jos olet saanut edes työasioista hetken rauhan. Kaikkea ei voi saada kerralla vai miten sitä sanotaan...
LonelyWolf kirjoitti 29.4.2016 10:30
Yhtäkkiä taas hirveän paha olo siitä miten monelle olen joutunut ääneen kertomaan olostani. Ihan kuin olisi alasti seissyt tuntemattomien edessä arvioitavana. Jotenkin henkisesti häpäisty olo. Ei niistä kukaan minusta oikeasti välitä. Välillä tuntuu, ettei kukaan oikeasti tajua ja ymmärrä mitään, vaikka niiden pitäisi olla jotain asiantuntijoita.
Tuo on hyvä kielikuva tuo alasti tuntemattomien edessä!!! Minulla on ihan samanlaisia tuntemuksia. Minulla on myös joskus sellainen tunne, etteivät he ymmärrä tai välitä, mutta toisaalta välillä koen heidän ymmärtävän ja välittävän. Vaikeaa...
LonelyWolf kirjoitti 29.4.2016 13:19
Miksi avun hakemisesta ja vastaanottamisesta tulee nyt näin nöyryytetty ja syyllinen olo? Aina kehoitetaan hakemaan apua ajoissa eikä jäämään ongelmien kanssa yksin. Silti alkaa itse ajatella, että olisiko pitänyt sinnitellä omin voimin vielä pitempään. Välillä tuntuu, että saan terapiasta tukea, mutta välillä tuntuu että en tule kunnolla ymmärretyksi ja esim. Yksinäisyyttääni vähätellään. Voi tietysti olla että tulkitsen itse tilannetta väärin. En oikein tiedä mihin ajatuksiini voin luottaa ja mihin en.
Minullekin on tuttu tuo tunne siitä, ettei tiedä mihin omiin ajatuksista voisi luottaa ja mihin ei. Kaipa terapian kanssa on usein tuollainen toisaalta-ja-toisaalta olo. Muistelen itsekin pyöritelleeni hyvin samanlaisia ajatuksia kuin sinä. Olisin kaivannut terapeutiltani enemmän palautetta, vaikka toisaalta palautteen vastaanottaminen on minulle haastavaa (siksikin sitä olisi varmaan pitänyt harjoitella). Terapeuteilla on kuitenkin omat viitekehyksensä ja persoonallisuutensa, joista käsin he työtään tekevät, joten pelkästään asiakkaan tarpeista ja toiveista lähtevää hommaa se ei ole. Minulla muuten on syyllinen olo siitä, että hain apua ns. liian myöhään. Minähän ehdin olla masentunut jo joitakin vuosia ja sinnittelin työelämässä siitä huolimatta ehtien saada aikaan ongelmia sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässäni. Lopulta päädyin sairaalahoidon kautta nykyiseen avohoitooni. Syyllistän itseäni siitä, että jouduin sairaalahoitoon, joka maksoi yhteiskunnalle paljon. Syyllistän itseäni siitä, etten osannut kuvata tilannettani vuosia sitten työterveyshuollossa niin hyvin, että siellä ollut nuori kokematon lääkäri olisi tajunnut minun olevan vakavammin kuin vain lievästi masentunut. Syyllistän itseäni kaikista niistä sotkuista, joita olen aikaansaanut tai joita muuten vain on syntynyt näinä vuosina. Tarkoituksenani nyt on varmaan jotenkin kertoa, että jos on taipuvainen syyllistämään itseään, niin kyllä sitä saa tehtyä ihan kaikista jutuista. Ihan sama miten asiat ovat todellisuudessa menneet, kaikkeen syyllinen löytyy muka peilistä.
Kiva, että jaksat välillä kirjoittaa tännekin jotain. Minulle kuuluu ihan kohtuullisen hyvää. Paljon on toukokuun touhuja ja niistä olen aika väsynyt. Työhön paluu siintää jossain sairausloman tuolla puolen, joskin kyllä tässä mennään kuntoutustuen puolelle. Oloni on kuitenkin tammi-helmikuusta selvästi piristynyt, mikä on tosi kiva juttu. Yksinäisyyttäni olen ehtinyt nyt vähemmän miettimään. En ole vieläkään hylännyt blogiajatustani, vaan jostain syystä ajatus yksinäisen taviksen blogista tuntuu edelleen kutkuttavalta. Saapa nähdä.
Lukossa kirjoitti 5.5.2016 8:13
Olisin kaivannut terapeutiltani enemmän palautetta, vaikka toisaalta palautteen vastaanottaminen on minulle haastavaa (siksikin sitä olisi varmaan pitänyt harjoitella). Terapeuteilla on kuitenkin omat viitekehyksensä ja persoonallisuutensa, joista käsin he työtään tekevät, joten pelkästään asiakkaan tarpeista ja toiveista lähtevää hommaa se ei ole.
Kyllä minä olen terapeuttini kohdalla kokenut, että terapia lähtee vain minun tarpeistani. Siksi voin luottaa häneen sataprosenttisesti. Terapia ei SAA lähteä terapeutin tarpeista, se kuuluu ammattitaitoon. Ethän niin väittänytkään. Kuulostaa vain siltä, kuin palautteen antaminen ja antamatta jääminen riippuisivat mielestäsi terapeutin viitekehyksestä ja persoonallisuudesta ja tämä olisi mielestäsi ok. Niittenkin kuuluu mielestäni kuitenkin lähteä asiakkaan tilanteesta, ei kuitenkaan välttämättä niin, että terapeutti toimii asiakkaan toiveitten toteuttajana.
Vermillion kirjoitti 30.4.2016 23:24
Vaikka olenkin nyt taas hakemassa apua masennukseen, niin kuitenkin minusta on jo pitemmän aikaa tuntunut, että psykologit ja psykiatrit tuntuvat elävän jossain ihan eri maailmassa kuin minä ja etteivät ne oikein tunnu tajuavan kunnolla minun tilannettani.
Joo, tuo on hankalaa. Pystyykö joku, joka ei ole kokenut itse samaa, oikeasti ymmärtämään toisen tilannetta. Välillä tuntuu, että kyllä sitä ymmärrystä löytyy ja keskustelu sujuu hyvin, mutta sitten voi tulla joku kommentti, joka saa epäilemään, että ymmärtääkö ihan sittenkään. Tosin kai siitä terapiasta voi olla apua ilman ihan täydellistä yhteisymmärrystäkin ja kai se ymmärrys kehittyy ajan kuluessa - ei se synny vielä muutaman satunnaisen käynnin aikana, vaikka toki "kemioiden" toimivuuden huomaan jo sinä aikana. Ihmisiä tässä kuitenkin vain kaikki ollaan. Pitää jossain määrin yrittää myös itse ymmärtää siihen toiseen suuntaan, ettei se terapeuttikaan ole mikään yli-ihminen, joka osaa aina sanoa juuri oikein muotoillun ja oikeaan äänensävyyn lausutun lauseen. Täytyy myös aika hyvin pystyä itse ilmaisemaan itseään, että ymmärryksen on edes mahdollista syntyä. Se voi olla monelle vaikeaa, jos ei ole tottunut kertomaan itsestään mitään. Onneksi itse mielestäni pystyn siihen nykyään melko hyvin ja olen pyrkinyt olemaan hyvin rehellinen kaikessa mitä sanon. Itseni takiahan siellä käyn, joten on tärkeää pystyä olemaan rehellinen.
Lukossa, tuo itsensä syyllistäminen on kyllä ikävä tapa. Sinä taisit jossain mainita itsemyötätunnon ja sitä olisi tosiaan hyvä oppia. Välillä itseni syyllistäminen menee niin pitkälle, että tunnen syyllisyyttä siitä, että olen niin "hyväosainen", että minun on edes mahdollista käydä terapiassa. Monessa köyhemmässä maassa ei ole sellaista mahdollisuutta. Syyllistän itseäni siitä, että en voi hyvin vaikka asun näinkin sivistyneessä maassa. Tosin tajuan lopulta että se on yhtä kieroutunut ajatus kuin, että syöpäsairas syyllistäisi itseään sairaudestaan. Masennus on tosi pirullinen sairaus, kun masentuneen täytyy itse jaksaa todistella lääkäreille ym. että on paha olo. Ei voi vain näyttää, että jalka on poikki, en voi kävellä. Joutuu kohtaamaan ympäristön erilaiset asenteet ja niitä jotka eivät ymmärrä. Kaikki se vaikeuttaa hoitoon hakeutumista aikaisessa vaiheessa. Siinä vaiheessa kuvittelee, että kyllä tässä nyt vielä kuuluu jaksaa, että enhän minä nyt vielä niin huonosti voi, että tarvitsisin apua.