Kirjoitin sinulle pitkähkön viestin, mutta se ei tullutkaan "ulos" moderoinnista. Todennäköisesti sähläsin itse jotenkin ja kadotin tekstin, vaikka kuvittelin lähettäneeni sen.

Neljä päivää sanomatta sanaakaan on aika pitkä aika. Minulla on kyllä ollut pidempiäkin jaksoja, täytyy myöntää. Mutta totaaliyksinolo ei tee hyvää mielenterveydelle. Kirjoitat ajatuksistasi hyvin. Kirjoituksiasi on helppo lukea ja pystyt tiivistämään lyhyehköön tekstiin paljon. On hyvä, että pääsiäisen aikana ainakin ”puhuit” meille tukinettiläisille. Minäkin muuten istuin viime yönä hetken parvekkeella. Hassu sattuma.

Viestissäsi oli kaksi toivetta. Puoliso ja jokin uusi innostus, jossa kehittyä hyväksi. Minulla on samat toiveet. Kerroit aiemmin tässä ketjussa, että joku terapeutti kysyi sinulta jotakin sellaista kuin että kestäisitkö sen, jos et koskaan löytäisi puolisoa. Olen aika paljon miettinyt tuota omalta kohdaltani ja uskoisin kestäväni ko. tilanteen. Minua on helpottanut tuntemieni yksin elävien naisten elämien miettiminen. Pärjääväthän hekin. Olen myös miettinyt noista kahdesta toiveesta, että jälkimmäiseen on ainakin periaatteessa helpompi vaikuttaa itse, joskin masentuneena asioista innostuminen ei ole mitenkään itsestään selvää. Minä olen kyllä aika kova innostumaan, mutta ne innostukseni eivät ole aina kovin kestäviä. Tiedän sen ja siksi maistelen innostuksiani (esim. se blogi) aika pitkään ennen kuin siirryn toteutukseen.

Mutta mikä voisi olla se innostus? Jotkut yksinäisetkin ihmiset suhtautuvat intohimoisesti omaan työhönsä. Minullekin työ on ollut tärkeää, mutta koen tarvitsevani pikemminkin työlle vastapainoa kuin sen vahvempaa painotusta elämässäni. Monet perheelliset ovat sanoneet, että työstä irtautuu automaattisesti perheen parissa. Siinä mielessä voi ajatella, että yksinäisille olisi vielä tärkeämpää olla harrastuksia yms. vastapainoa työlle. Siltä minusta ainakin tuntuu. Minä kyllä olen ehkä enemmän sellainen hieman useampaan asiaan jakautuva kuin vain yhden asian ihminen. Pidänkin todennäköisempänä, että minulla joskus paremmassa tulevaisuudessa on useampi innostuksen kohde. Olen onnellinen neulomisesta, jonka olen juuri löytänyt. Se on pienimuotoinen, arkinen ja helposti toteutettava harrastus. Olisi kuitenkin hienoa, jos olisi jotain muutakin. Jonkun vieraan kielen ja kulttuurin opiskeluun voisi hurahtaa. Ja sitä voisi täydentää matkustamalla ko. maahan ja kenties liittymällä ystävyysseuraan. Jotain tällaista viritystä minulla on ollutkin. Mutta se todellinen innostuksen kohde on vielä hukassa. Joskus kyllä mietin, odotanko olematonta. Tuntemani yksineläjät harrastavat sellaisia asioita kuin jumppa ja lukeminen. Ehkä minunkin harrastus voisi olla jotain yhtä arkista. Ei sen puoleen, en haaveile mistään suureellisesta tai muodikkaasta jutusta, pikemminkin sellaisesta johon voisi ”hurahtaa”. Sellaisesta joka olisi enemmän kuin tunti viikossa. Joskus ihmisillä on hassuja hurahduksia. Lehdessä kerrottiin joskus helsinkiläismiehestä, jonka tavoitteena on kävellä kaikki Helsingin kadut aakkosjärjestyksessä päästä päähän. En oikein saa hänestä ideaa omalle hurahdukselleni, mutta arvostan omaperäistä hurahdustaan. Vapaaehtoistöitä olen myös paljon miettinyt. Olisi kiva kuulla, millaisia pohdintoja sinulla on ollut tähän mennessä tuon innostuksen suhteen. Minusta tuo oli hyvä näkökulma tuo ”kukaan ei voisi viedä pois”. Minä olen miettinyt esimerkiksi matkustuksesta, että ne muistot jäävät mieleeni ja ovat varkaiden tavoittamattomissa. Samoin kuin taidot (nyt esim. neulominen) ja esimerkiksi luetut kirjat, jotka ovat tehneet vaikutuksen.

Lukossa kirjoitti 29.3.2016 11:11

LonelyWolf kirjoitti 28.3.2016 23:52

Nimimerkille "Ehkä jonain päivänä...":
Toivottavasti pystyt ajan myötä selvittämään välisi sukulaisiisi, jos sitä itse haluat. Minähän en tiedä mitä välillänne on tapahtunut. Oikeasti läheisten ihmisten luulisi ymmärtävän toisten virheitäkin (varsinkin jos tietävät tuosta mainitsemastasi bipolaarisuudesta). Kukaan ei ole täydellinen ja kaikki kaipaavat ystävällistä huomaamista. Kaikkea hyvää sinulle!

nappi3: Olet joutunut kokemaan tosi rankan asian. Toivottavasti olen päässyt purkamaan sitä jollekin terapeutille. Muuten se varmasti jää kummittelemaan mieleen. Voimia sinullekin!

LonelyWolf osasi sanoa kauniisti. Minäkin ajattelin "Ehkä jonain päivänä":n tilanteesta niin, että ehkä asioihin on mahdollisuus vaikuttaa niistä keskustelemalla. Nappi3:n kokemaan tilanteeseen harva joutuu, joten se vetää sanattomaksi. Sanotaan kuitenkin, että melkein mistä tahansa voi selvitä.

kiitos kannustavista sanoista.tänään oli ensimmäinen kerta kun kävin asiasta puhumassa. kyllä siinä ammatti ihminenkin meni sanattomaksi kun kerroin tilanteen. mutta nyt on askel otettu. kiitos teille🙂🌻

nappi3 kirjoitti 29.3.2016 19:44

kiitos kannustavista sanoista.tänään oli ensimmäinen kerta kun kävin asiasta puhumassa. kyllä siinä ammatti ihminenkin meni sanattomaksi kun kerroin tilanteen. mutta nyt on askel otettu. kiitos teille🙂🌻

nappi3, ihana kuulla, että olet päässyt puhumaan asiasta!
Askel oikeaan suuntaan ja siitä ne askeleet lisääntyy 🙂👍

Lukossa kirjoitti 29.3.2016 15:30

Kirjoitin sinulle pitkähkön viestin, mutta se ei tullutkaan "ulos" moderoinnista. Todennäköisesti sähläsin itse jotenkin ja kadotin tekstin, vaikka kuvittelin lähettäneeni sen.

Hei, lukossa, harmillista, että viestisi katosi. Kiva, että kirjoitit uuden 🙂

Lukossa kirjoitti 29.3.2016 15:30

masentuneena asioista innostuminen ei ole mitenkään itsestään selvää.

Tämä on tällainen noidankehä, että pitäisi olla ei-masentunut mieli, jotta voisi innostua jostain ja toisaalta pitäisi ensin innostua jostain, jotta mieli ei olisi aina masentunut. Hienoa, että olet innostunut neulomisesta! Tulee varmasti hyvä mieli kun näkee heti mitä on saanut aikaan. Voisin harkita itsekin jotain helppoa neulomista. Sukkaa en osaisi tehdä, mutta jotain tilkkutäkkiä tms. voisi yrittää. Jos neuloisi paljon erivärisiä neliöitä, niin ne väritkin voisivat piristää mieltä. Kaupassa voisi miettiä minkä värisen lankakerän vuoro tänään olisi 🙂 Minä haluaisin kyllä myös jonkun liikkuvan harrastuksen, jossa olisi kuitenkin joku muu taso mukana kuin vain se liikunta. Liikunta tulisi kuin siinä sivussa. Kuullosti hyvältä tuo ajatuksesi vieraan kielen ja kulttuurin opiskelusta ja sitten matkustamisesta kyseiseen maahan. Minulla on aika huono kielipää, mutta joku täysin uusi kieli voisi yllättäen ollakin kiinnostava. Minulle ei kyllä riittäisi pelkkä jumppa ja lukeminen. Tietysti nekin ovat parempia kuin ei mitään, mutta ajattelen esim. liikunnan juurikin sellaiseksi "siinä sivussa" hoidettavaksi asiaksi enkä miksikään koko elämän sisällöksi. Pitäisi keksiä jotain, jonka kautta pääsisi toteuttamaan itseään. Parasta olisi kun sitä kautta voisi tutustua muihin ihmisiin. Hassu tuo kertomasi juttu helsinkiläisestä katujen tallaajasta.

Oli aika raskas työpäivä tänään. Oli vaikea keskittyä mihinkään. Nyt iltapäivällä olen katsellut netistä Mustat Lesket -sarjan 2. kautta.

ElämänhaluKadonnut kirjoitti 29.3.2016 9:21

Tänään olen itse menossa, avunpyytöni jälkeen, toiseen keskustelu-tapaamiseen. Tällä kertaa sairaanhoitajan luokse.
Toivottavasti hänen suustaan tulee 'jotain enemmän', kuin: noniin, varataanko uusi aika?
Koska mä haluun niitä hoitokeinoja kehiin ja äkkiä, en vaan turhanpäiväistä plörinää! Oon jo kertonut "kaiken" - mustaa valkoisella. Mitä muuta ne multa vielä haluaa?

Luin sen ketjuusi kirjoittamasi kertomuksen ensimmäisestä psykiatrikäynnistäsi. Olisin halunnut vastata siihen jotain, mutta en vain osannut. Tuntui tosi kurjalta, että se oli sinulle niin huono kokemus. Huonoja kokemuksia on itsellänikin takana, mutta nyt myös hyviä. Ei siis pidä lannistua ekasta huonosta kokemuksesta, vaikka onkin tosi kohtuutonta miten paljon omaa aktiivisuutta vaaditaan masentuneelta, jolla on toimintakyky muutenkin huono. Se pistää kyllä suututtamaan. Yleensä se avun hakeminen on kuitenkin juuri niitä viimeisiä oljenkorsia ja silloin on jo todella paha olo. Sitä apua tarvitsisi silloin ihan heti. Ymmärrän turhautumisesi sen osalta niin hyvin! Toivon tosiaan että tuo tapaamisesi hoitajan kanssa sujuu paremmin!

Itseäni lainaten...

ElämänhaluKadonnut kirjoitti 29.3.2016 20:59

Sairaanhoitaja oli mukava ja puhelias.. mutta edelleen itsellä on sellainen olo, ettei tästä turhuuden tunteesta taida terapiayksikönkään avulla päästä eroon. 😭
Jotain hengitysharjotuksia ehdotteli jne. 😟 En usko että sellanen auttaa mun ahdistukseen pätkääkään! Ja entäs masennus, sos.pelot ja yksinäisyys? Niitä ei kait kukaan pysty poistamaan. Tai ainakaan syvään hengittely... 😴

Perhetyöntekijää myös ehdotteli.. ahdistaa liikaa jonkun tuntemattoman ihmisen tulo meille kotia, vahtimaan mun lapsia. (Tyttökin olis varmaan ihan kauhusta kankea ja itkis koko ajan äidin perään...) 😐

Pitäsköhän tässä yleislääkärille varata aika, kun ei lääkityksestä ole ollut puhettakaan!? Jotenkin toivoisin jotain lääkitystä, joka vois ehkä auttaa mua tässä olossa. 😯🗯️

Taas tuli kuoleman kaipuu mieleen.. ei vi*tu mua oo tarkotettu tänne maan päälle sa*tana. Pitäisköhän mun vanhemmat huolta mun lapsista, jos minua ei olis? 2 eri isää, joista toinen ei ole lastaan nähnytkään... ☹️ Mitenhän nuo pärjäis? Pitäs lavastaa joku onnettomuus, niin ei kellekään tulis niin paha mieli, kuin itsemurhan jälkeen jääneille kuulemma tulee.. ne itsesyytökset ja aatokset ym.jne.

Kuinka voi umpikujasta päästä pois?

Ensi viikolle sain uuden ajan hoitajalle...

Totta turiset, että avun hakeminen on se viimeinen oljenkorsi... Itsekin olen vain lykännyt ja lykännyt sinne lääkärin luokse menoa. Ja nyt sitten, kun vihdoin pääsin sinne saakka, niin tuntuu ettei asialle tehdä mitään? 😭
Pitääkö sitä esimerkiksi ensin satuttaa itseään, jotta saa apua? Eikö sitä apua voi saada aikaisemmin?? Sanotaan vaan, että soita 112, jos tulee niin paha olo. 😐
Mitä ne laitoshoidossa sitten ensi töikseen tekee, jos sinne joutaa? Antaa lääkkeitä?

Vai eikö mua vaan osata auttaa, siitäkö tää johtuu?
Sitä paitsi, se 45-60min on ihan liian lyhyt aika käsitellä mitään vaikeita asioita kunnolla.. varsinkin kun on tuo pikkunen mukana "häiritsemässä".

Mulle on tullu taas tosi epäluuloinen olo.... Kuvittelen, että ne pitää mua pelkkänä turhana valittajana, tai hankalana tapauksena, joka siirretään vaan seuraavalle hoitohenkilölle. 😠

Mua ei huvittais enää elää tätä turhalta tuntuvaa elämää, eikö se jo pelkästään riitä yhdeksi isoksi -pikaista ratkaisua vaativaksi ongelmaksi?
On toki muitakin ongelmia, kuten: kamala sosiaalinen jännittäminen, yksinäisyys ja masennus.

LonelyWolf kirjoitti 29.3.2016 23:13
Tämä on tällainen noidankehä, että pitäisi olla ei-masentunut mieli, jotta voisi innostua jostain ja toisaalta pitäisi ensin innostua jostain, jotta mieli ei olisi aina masentunut.

Tunnistan tuon noidankehän. Sinä olet työelämässä, mutta minun kohdallani siihen liittyy vielä sairauslomalla oleminen ja siitä johtuva taloudellinen stressi. Se blogiajatuskin (jota en ole kokonaan hylännyt) törmää mm. siihen, että en haluaisi kirjoittaa masentuneen sairauslomalaisen blogia (niitä on olemassa aika paljon), mutta toisaalta masennus on tällä hetkellä elämässäni ja työt eivät ole. Samoin useimmissa vapaaehtoistöissä on se, että pitäisi olla itse riittävän hyvässä kunnossa ennen kuin lähtee mukaan sellaiseen. Minä kuitenkin yritän nyt masentuneenakin ns. houkutella ja maanitella kiinnostustani. En oletakaan, että innostus ja kiinnostus ovat tosi korkeita, vaan yritän löytää niitä laimeitakin kiinnostuksia. Oli mukavaa, että sinäkin pohdit hieman kiinnostuksiasi!

LonelyWolf kirjoitti 29.3.2016 23:13
Hienoa, että olet innostunut neulomisesta! Tulee varmasti hyvä mieli kun näkee heti mitä on saanut aikaan. Voisin harkita itsekin jotain helppoa neulomista. Sukkaa en osaisi tehdä, mutta jotain tilkkutäkkiä tms. voisi yrittää. Jos neuloisi paljon erivärisiä neliöitä, niin ne väritkin voisivat piristää mieltä. Kaupassa voisi miettiä minkä värisen lankakerän vuoro tänään olisi 🙂

Joo, neulomisessa tyydytystä tuottaa mm. kädenjäljen välitön näkeminen. Tämä neulominen on siinä mielessä kiinnostava juttu, että se löytyi vahingossa. Olen vähän ajatellut, että minä en ole neulojatyyppiä. Se kuitenkin löytyi sillä tavalla, että olin useita päiviä peräkkäin ahdistunut ja halusin saada käsilleni jotain tekemistä. Minulla oli jotain lankakeriä ja puikot, kun olin joskus vissiin ajatellut opettelevani sukanteon. En ollut aluksi yhtään innostunut neulomisesta, se oli vain "rauhoituslääke" ja pakenemista ahdistukselta. Ehkä siksi kun huomasin sen toimivan ahdistukseen hyvin, innostuin siitä. Ja toisekseen satuin onnistumaan ja melko nopeasti saamaan nättiä jälkeäkin aikaan. Siitä se innostus nousi jälkijunassa. Minusta neulominen ei ole hirveän vaikeaa, jos valitsee oman tason mukaisia ohjeita. Netissä on hyviä kuvallisia ohjeita, kuten esimerkiksi tämä: https://www.novitaknits.com/public/File/sukkaohje.pdf Ei siis kannata etukäteen ajatella, että "en osaa". Toisaalta ajatuksesi värikkäästä tilkkupeitosta kuulosti kyllä mukavalta. Monet neulojat tuntuvat ajattelevan, että sillä on vaikutusta mieleen, minkä värisillä langoilla neuloo. Eli ajatuksesi vaihtelevista väreistä voi olla oikeastikin piristävä.

LonelyWolf kirjoitti 29.3.2016 23:13
Minä haluaisin kyllä myös jonkun liikkuvan harrastuksen, jossa olisi kuitenkin joku muu taso mukana kuin vain se liikunta. Liikunta tulisi kuin siinä sivussa.

Minulle tulee mieleen liikuntaseurojen toiminta esim. suunnistus, jossa välillä itse suunnistaisi, välillä osallistuisi talkootöihin ja välillä osallistuisi yhteisharjoituksiin. Tuolloin liikunnan harrastuksessa olisi useampi taso ja sosiaalinen ryhmä. Suomen Ladulla on myös sellaista toimintaa, jossa liikunta ja sosiaalisuus yhdistyvät. Ja liikunnan parissa on myös matkoja, kuten vaelluksia kotimaassa ja ulkomailla jne. Jos sinua kiinnostaa, niin Suomen Latuun liittymällä saat heidän jäsenlehtensä, jossa on paljon ideoita ja tietoa liikuntaharrastuksista. Geokätköily on yksi erikoislaatuinen vaihtoehto.

LonelyWolf kirjoitti 29.3.2016 23:13
Kuullosti hyvältä tuo ajatuksesi vieraan kielen ja kulttuurin opiskelusta ja sitten matkustamisesta kyseiseen maahan. Minulla on aika huono kielipää, mutta joku täysin uusi kieli voisi yllättäen ollakin kiinnostava.

Ei minunkaan kielipää mikään hyvä ole, enkä ole koskaan nauttinut kielten opiskelusta koulussa. Harrastuksena asia voisi kuitenkin olla toinen, varsinkin kun motivaationa olisi matkustus. Ulkomailla järjestetään myös kielikursseja, joille yksinäinenkin voi osallistua helposti.

LonelyWolf kirjoitti 29.3.2016 23:13
Pitäisi keksiä jotain, jonka kautta pääsisi toteuttamaan itseään. Parasta olisi kun sitä kautta voisi tutustua muihin ihmisiin.

Minulla on ihan samat toiveet harrastukselle. Olen vaan huomannut, että noi ovat jo aika korkeat kriteerit riippuen tietysti, minkä esimerkiksi laskee itsensä toteuttamiseksi. Joku kirjoitti toisessa ketjussa, että oli neulomisharrastuksensa kautta tutustunut ihmisiin. Kuulostaa ihmeelliseltä, mutta varmaan sekin on mahdollista, jos hakeutuu käsityöpiireihin tai linkittyy käsityöblogimaailmaan. Eli jotenkin aika keskeistä on harrastuksesta riippumatta se, miten aktiivinen on ja miten "tuppautuu" mukaan sosiaalisiin piireihin. Se taas on vaikeaa masentuneena ja ujoille ihmisille ilman masennustakin. Joissain harrastuksissa tosin sosiaalisiin piireihin soluttautuminen on varmasti helpompaa kuin toisissa. Uskoisin esimerkiksi että monissa vapaaehtoistöissä sosiaalinen aspekti liittyy ensiaskeleeseen, kun taas neuloja joutuu hakeutumalla hakeutumaan toisten neulojien pariin. Sitäkin olen miettinyt, että kuinka hyvä motiivi oma yksinäisyys on vapaaehtoistöihin hakeutuessa (jos siis johonkin hekeutuisin, tämä on vasta ajatusasteella). Että jaksaisiko sitä vapaaehtoistyötä, jos se ei auttaisikaan yksinäisyyteen tai olisi muuten tylsää. Olen kyllä ollut ymmärtävinäni, että aika monet yksinäiset ovat saaneet ystäviä ja elämänsisältöä vapaaehtoistöistä. Minä olisin valmis joustamaan/luopumaan tuosta itsensä toteuttamisen tavoitteesta, jos homma olisi muuten antoisaa. Neulominenkin on vähän sellainen harrastus ainakin nyt, että koen jollain tasolla voivani toteuttaa itseäni, mutta ei se sosiaalista ole. Kuten jo aiemmin kirjoitin, minulla pitäisi luultavasti olla useamoi harrastus ja silloin ne voisivat vastata noihin tavoitteisiin (itsensä toteuttaminen, sosiaalisuus) vähän eri tavoin. Ei ehkä pidä vaatia yhdeltä harrastukselta noita molempia asioita...

LonelyWolf kirjoitti 29.3.2016 23:13
Oli aika raskas työpäivä tänään. Oli vaikea keskittyä mihinkään. Nyt iltapäivällä olen katsellut netistä Mustat Lesket -sarjan 2. kautta.

Kiva kun jaksasit vielä vastata tänne Tukinettiinkin raskan työpäivän jälkeen. Minullakin oli aikoinaan tosi vaikeaa töissä ennen kuin jäin sairauslomalle. Olisin kyllä mieluummin töissä kuin sairauslomalla, joten toivon sinulle parempia työpäiviä jatkossa. En tunnekaan tuota tv-sarjaa. Katson televisiota loppujen lopuksi aika vähän.

Olipas minulla paljon kirjoitusvirheitä. Johtuu varmasti kosketusnäytöllä kirjoittamisesta. Tuli vielä mieleen, että olen ajatellut opiskeluakin siis esimerkiksi avoimen yliopiston opiskelua mahdollisena tulevaisuuden harrastuksena. Paljon riippuu tulevista työkuvioistani. Melkoista jossittelua tämä kaikki tässä vaiheessa on. Mietin edelleen blogiakin ja nyt motkotan itselleni, että eihän minun olisi pakko siellä toitottaa masennusta tai sairauslomaa. Käyn siis Jaakobin painia mielessäni ja se on minulle tyypillistä silloin, kun pohdin jotain. Todennäköisesti askel minkä tahansa uuden harrastuksen piiriin on minulle niin korkea, että sitä täytyy pohtia ja vatvoa pitkään. Joskus ikäänkuin katson itseäni ulkoa päin ja näen säälittävän rääpäleen, joka ei pääse eteenpin. Toisinaan taas näen saman, mutta tulkitsen tilanteen yritteliäisyydeksi.

Lukossa kirjoitti 29.3.2016 11:11

LonelyWolf kirjoitti 28.3.2016 23:52

Nimimerkille "Ehkä jonain päivänä...":
Toivottavasti pystyt ajan myötä selvittämään välisi sukulaisiisi, jos sitä itse haluat. Minähän en tiedä mitä välillänne on tapahtunut. Oikeasti läheisten ihmisten luulisi ymmärtävän toisten virheitäkin (varsinkin jos tietävät tuosta mainitsemastasi bipolaarisuudesta). Kukaan ei ole täydellinen ja kaikki kaipaavat ystävällistä huomaamista. Kaikkea hyvää sinulle!

nappi3: Olet joutunut kokemaan tosi rankan asian. Toivottavasti olen päässyt purkamaan sitä jollekin terapeutille. Muuten se varmasti jää kummittelemaan mieleen. Voimia sinullekin!

LonelyWolf osasi sanoa kauniisti. Minäkin ajattelin "Ehkä jonain päivänä":n tilanteesta niin, että ehkä asioihin on mahdollisuus vaikuttaa niistä keskustelemalla. Nappi3:n kokemaan tilanteeseen harva joutuu, joten se vetää sanattomaksi. Sanotaan kuitenkin, että melkein mistä tahansa voi selvitä.

Sitäpä minäkin toivoisin, keskustelua ja ymmärtämistä. Puolin ja toisin. Mutta kun jokainen on kokenut oman osansa nurjaa puolta ja on helpompaa vaan olla välinpitämätön tai vihainen, keskustelua on turha yrittää. Lähinnä se, että meidän perheessä on aina ollut sellainen kummallinen " miksi minua syytetään" asenne keskusteluun. ( Tunnistan sen myös itsessäni. Ja onkohan se kenties vain minussa?) Joka tapauksessa keskustelu yritykset yleensä johtavat hiljaisuuteen tai jopa mykkäkouluun. Emme ole läheisiä toisillemme, jokainen hoitaa oman tonttinsa. Silti minulla on ikävä omaan porukkaan, hehän ovat osa minua. Mutta voihan ihmeitä tapahtua, kun vuodet vierii ja elämä pehmentää. Ehkä jonain päivänä kaikki suttaantuu ja meillä kaikilla on parempi olla.

Kiitos vastauksista. Tämä tuntuu olevan hyvä paikka tuulettaa tunteita.
🌻🙂🌻

Pysähdyin tänään kiinnittämään huomiota siihen, miten tuntuu että kaikki ympärillä jotenkin "huutaa" minulle miten tyytymättömiä he minuun ovat. Luen sitä kaikkialta. Kaikki töissä saamani sähköpostitkin tulkitsen rivien välistä niin, että lähettäjä on minulle jostain vihainen eikä oikeasti haluaisi olla minun kanssani tekemisissä. Jos sähköposti on lähetetty usealle henkilölle ja minä olen listassa viimeisenä, niin ajattelen olevani se kaikkein vähäpätöisin ihminen. Aivoni vääntävät ihan kaiken negatiiviseksi. Tunnen sekoavani töissä. Hajoan pian pieniksi palasiksi eikä pakotietä ole. Jatkuvasti on edessä uusi asia, josta joutuu jotenkin selviytymään. Pelkään jääväni kaiken kanssa yksin. Minähän olen jo kaiken kanssa yksin. Ja kaikkeen menee ihan liian paljon aikaa. Aina väsyttää. Kunpa niin kävisikin, että yhtäkkiä vain romahtaisin: vajoaisin maahan, menettäisin tajuni, saisin aivoverenvuodon ja nukkuisin pois. Joku fyysinen sairaus olisi siinä mielessä helpompi, että kukaan ei voisi kiistää sen olemassaoloa. Nyt välillä kiistän masennukseni jopa itse. Jos vain kuvittelen ja oikeasti pitäisi vain jaksaa enemmän. Eihän kukaan lääkärikään ole minulle edes ehdottanut sairaslomaa, niin mistä tiedän milloin sitä tarvitsisin.

ElämänhaluKadonnut, en usko että terapiakaan tuo mitään nopeaa apua mihinkään. Se ehkä helpottaa oloa ajansaatossa, kun aivot vääntäytyvät eri "moodiin". Sekin vaatii itseltä paljon työtä. Ehkä joku tujumpi lääke voi helpottaa nopeastikin oloa, mutta sellainen ei ole mikään pitemmän tähtäimen apu. Jos kohdalle osuu oikea masennuslääke, niin se varmaan vie pahinta ahdistusta pois, mutta ei sekään ketään onnelliseksi muuta. Karu totuus on, että tuskin oman itsensä ulkopuolelta voi mitään suurta apua odottaa. Itse odotan terapialta henkistä tukea, jonka voimin ehkä saan elämääni muutettua. Juuri nyt kyllä kaikki tuntuu valtavan tuskalliselta, turhalta ja toivottomalta. Oma elämä näytää niin kolkolta ja kylmältä. En tiedä miten jaksan eteenpäin. Tänään on tosi huono päivä. Anteeksi, etten osaa sanoa mitään kannustavaa. Tänään en osaa kannustaa itseänikään yhtään. Samaistun oloosi tosi paljon. Minäkään en jaksaisi elää.

Lukossa, jutellaan lisää myöhemmin. Nyt en millään jaksa kirjoitella tätä purkausta enempää. En tiedä onko tässäkään viestissä päätä tai häntää.

Oli järkyttävä taistelu päästä tänään sängystä ylös ja käydä suihkussa. Lopulta hoipertelin ylös, vaikka paha olo tuntui musertavalta. Kaikki sisällä huusi, että keksi jokin syy miksi ei tarvi nousta eikä mennä töihin. Tänään vielä voitin taistelun. Nyt on aamiainen menossa. Pelkään miten kestän työpäivän.

LonelyWolf, sä osaat niin hyvin kuvailla sun tuntemuksias.. ja mä taas voin samaistua niihin täysin.
Minäkin väännän kaiken nykyään negatiiviseksi. Mun kanssa ei kukaan halua oikeasti olla missään tekemisissä, koska oon niin paska ja huono ja... ☹️ Mä oon niin kauan ollu yksin, pärjänny yksin.. ja nyt en enää jaksaisi/haluaisi. Elämä on todella tylsää yksin. Tulee just se turha olo. Että itsellä ei ole merkitystä, eikä kukaan edes välitä, oletko olemassa vai et. Itsekään en keksi mitään syytä? Paitsi tietty mun lapset! Mutta noin niinku yleensä, kuinka mielekästä sellanen elämä voi loppu peleissä olla, jos sitä elää vain muita varten?

Miksi näen joka puolella(media/some) vain pelkkää toisten mollaamista ja arvostelua? On kiusaamista ja väkivaltaa. Kurjuus on levittäytynyt kaikkialle, sitä ei pääse pakoon. Onko hyvyyttä enää olemassakaan? Miksi niin monilla ihmisillä on paha olla? Enkä tarkoita vain henkistä pahoinvointia, vaan pahuutta jota ihmiset tekevät kaikkialla. Onko ihmiskunta menossa kohti tuhoa? (Maapallon loppu.)

Näillä mun ajatuksilla ei kovin hyvä olo tule, niistä pitäisikin päästä eroon. Mutta miten, siinäpä vasta kysymys? Kuinka oppis olemaan positiivinen ja elämään päivän kerrallaan?
🙄

Elämä on tylsää. Tämä yksinäisyys ahdistaa. Aamuisin haluaisi vain jäädä sänkyyn
makoileen. Tuntuu että siellä on turvassa. Tuntuu ettei ketään kiinnosta mitä minulle
oikeasti kuuluu.Päivät kuluu kotosalla tvn ja tietokoneen seurassa. Pakolliset asiat
olen saanut hoidettua. Olen huhtikuun loppuun sairaslomalla. Sitten aloitan kokeiluna
osa-aikatyön. 4runtia päivä. Pelottaa sekin. Olen kova jännittämään . Pelkään
epäonnistumista. en tiedä miten taas tästäkin päivästä selviän.

Voi LonelyWolf...! Masennukseen ainakin kuuluu voinnin aaltoileva vaihtelu niin, että joinain päivinä voi voida ihan kohtuullisestikin ja joinain päivinä on vaikea päästä sängystä ja haluaisi vain kuolla pois jne. Käsittääkseni vaikeiden asioiden käsittely (terapiassa, täällä keskusteluissa) voi viedä voimia niin, että vointi väliaikaisesti huononeekin. Se on eri asia onko se pari päivää, viikkoa vai kuukautta. Jos sinusta tuntuu, että nämä keskustelut ahdistavat, voit pitää taukoa täältä. Jos terapiassa käsitellyt asiat ahdistavat, voit toivoa että etenette hitaammin. Joka tapauksessa olisi hyvä kertoa voinnin muutoksesta terapiassa. Sairausloma on yksi vaihtoehto. En osaa ottaa kantaa siihen, onko se hyvä vai huono ratkaisu. Sinun kannattaisi ehkä puhua terapeutin kanssa sairausloman mahdollisuudesta, koska häntä kai tapaat useimmin. Psykiatrihan sairauslomaa sitten määrää, jos määrää. (Mielestäni sairauslomaa kyllä saa aika helposti masentuneena.) Nuo sinun negatiiviset ajatuksesi sähköpostin nimijärjestyksistä ja syytöksistä ja kaikista kuulostivat kyllä ihan masentuneen ajatuksilta. Tosi kurjaa, että masennuksesi on nyt sillä tavalla syventynyt. Useimmiten kyllä kai masennuksen aikaan ollaan sairauslomalla ellei nyt aivan lievästä masennuksesta ole kyse. Eräs tuttuni sinnitteli töissä masennuksensa ajan ja jälkikäteen hän sanoi, että se oli hyvin raskasta mutta oli loppujen lopuksi hänelle hyvä ratkaisu. Älä stressaa minulle vastaamisesta! Mahdollisimman hyviä päiviä sinulle 🙂🌻