LonelyWolf kirjoitti 25.3.2016 0:10
Tuo on vaikeaa kun ei aina itse ole varma, että mitä kuuluu sietää ja mitä ei. Eli vatvon sitä loukkaannuinko joissain tilanteissa liian helposti. Missä ne rajat menevät? Ymmärrän kyllä, että ihmissuhteet eivät ole täydellisiä enkä sitä odotakaan. Odotan kuitenkin, että ystävä ei tahallisesti kohtele huonosti ja molemmat pyrkivät olemaan rehellisiä ja arvostavia toisiaan kohtaan. Hyvien puolien tulee voittaa ne huonot.

Tässä asiassa me mennään ns. samoissa vatvoinnoissa.

LonelyWolf kirjoitti 25.3.2016 0:10
Miten ystäväsi osoitti olleensa iloinen epäonnestasi? Siinä voi olla aina väärän tulkinnan vaara. Varsinkin jos hänellä itsellä on ongelmataustaa, niin samaistuu toisen ongelmiin (toinen tuntuu niiden kautta läheisemmältä), niin sitten se läheisyyden tunne saattaa näkyä jotenkin väärin. No tämä nyt on vain omaa spekulointia. Mutta vähän samoinhan täällä kun hakee vertaistukea, niin on helpottavaa huomata, että on muitakin samassa tilanteessa, vaikka tiestysti se on myös ikävää että muillakin menee huonosti.

Tuo oli mielenkiintoinen näkökulma tuo, että olisi kokenut läheisyyttä epäonnistumisten hetkellä. Muistan esimerkiksi kerran, kun minulla oli uudet kengät, joista irtosi sellainen koriste heti uutena. Ystäväni silloin hymyili hyvin tyytyväisenä. Muutenkin hän usein minun epäonnen hetkellä (esim. jokin myyntitilanne) uhkui tyytyväisyyttä huokailemalla ja hymyilemällä, kun minä jäin ilman jotain tms. Kun kerroin ongelmistani työelämässä, hän ei niitä hirveästi jaksanut kuunnella, vaikka minä aikoinaan kuuntelin itseni väsyksiin hänen juttujaan. Ylipäätään tuossa suhteessa hän on ollut se puhuja valtaosan ajasta ja minä kuuntelija. Joskus olen tuonut esiin tuota epäsuhtaa, mutta koen ettei häntä kiinnosta kuunnella minun verkkaisesti eteneviä juttuja, vaan hän haluaa ns. paahtaa omia juttujaan. Hän on luonteeltaan "eteenpäin paahtava". Minä ehkä nauttisin hiljaisistakin hetkistä. Tulen kyllä taas jotenkin siihen tulokseen, että ehkä minun ei kannattaisi häntä täysin hylätä, vaikka toisaalta kyllä voin hänen seurassaan välillä vähän huonostikin. Toisaalta huonosti voimiset ovat ajoittuneet oman masennukseni ajalle, joten ehkä olen masentuneena enemmän "törmännyt" tuohon hänen eteenpäin paahtavaan ja suorittavaan puoleensa. Ehkä vielä joskus otan häneen yhteyttä? Tarkoitan tällä sitä, että minusta on hyvä että on myös olemassa sellaisia tuttuja, jotka eivä ystävätasolla olekaan. Ehkä tämä tyyppi voisi olla vähän niinkuin entinen ystävä nykyinen tuttava...?

LonelyWolf kirjoitti 25.3.2016 0:10
Tuosta Juhani Mattilan kirjasta olen kuullut aiemminkin (Vermillion taisi sen mainita). En löytänyt sitä kirjastosta, vaikka sen olisi kuulunut olla hyllyssä. Ehkä pitää koittaa jostain hankkia se omaksi.

Ainakin ennen Mattilan kirjaa oli hyvin vaikea saada käsiinsä. Siitä oli antikvariaateissakin yli 20 ostajan jonoja. Käsittääkseni uutta painosta ei ole vieläkään otettu. Jostain sen voi toki käytettynä löytää hyvällä tuurilla. Mutta kannattaa varmaan vielä kysellä kirjastostakin, jos se olisi vain joutunut johonkin väärään paikkaan tms.

Lukossa kirjoitti 24.3.2016 12:58
Ymmärrän hyvin, että jos on löytänyt sellaisen lääkkeen, josta oikeasti on apua, niin mielummin valitsee lääkityksen vaikka loppuiäkseen kuin että olisi masentunut koko loppuikänsä. Onhan niitä pysyviä lääkityksiä fyysisiin sairauksiinkin. Se on silti vain surullista, että tämä yhteiskunta on muodotunut sellaiseksi, että pärjätäkseen täytyy lääkitä itsensä vahvaksi. Ja se suuntaus vain vahvistuu, kun ihmiset niin tekevät. Ihanteellisessa maailmassa herkillekin ihmisille olisi oma paikkansa, jossa se herkkyys olisi nimenomaan voimavara. Mutta sellaisessa maailmassahan me ei eletä. Paremmassa kuitenkin kuin vaikka keskiajalla.

Olet oikeassa, maailma on raju paikka herkille ihmisille. Ehkä se on ollut sitä aiemminkin, ehkä ei. En osaa sanoa, onko se ominaisuus juuri erityisherkkyys, johon mä haen apua pysyvällä lääkityksellä. Yhtä hyvin se voisi olla krooninen yleistynyt ahdistuneisuus tai toistuva masennustaipumus. Keskustelussa vaan tuli sivumennen puheeksi tavallista herkempi hermosto, jonka yhdistin erityisherkkyyteen. Mä käsitin, että pysyvät masennuslääkitykset eivät ole kovin yleisiä. Että sikäli eivät kaikki herkät ainakaan itseään lääkitse ja hyvä niin.

LonelyWolf kirjoitti 25.3.2016 0:26
Kun itse kävin useita vuosia sitten ensimmäisiä kertoja terapiassa, niin minun oli hyvin vaikea puhua siitä, että olin koulukiusattu. Se oli niin arka asia, että en pystynyt itkemättä sanomaan sanaakaan. Puhuminen ja itkeminen kuitenkin auttoi niin paljon, että nyt pystyn jo sanomaan olleeni koulukiusattu, ilman että alan itkemään. Kovin syvällisesti en siitä pysty puhumaan, mutta päällisinpuolin kyllä. Siihen joudun nyt palaamaan taas uudelleen tässä uudessa terapiassa.

Juuri näin. Kuvasit hyvin, miten jostain asiasta puhuminen helpottuu puhumalla. Ehkä tämä kirjoittaminenkin vähän auttaa. Ainakin minulla oli eilen tarve pullauttaa asia ulos ja jännitti kirjoittaa se tänne yleiselle puolelle.

LonelyWolf kirjoitti 25.3.2016 0:26
Välillä miettii, että koko elämä valuu hukkaan kun vain pohtii ja jauhaa näitä kaikkia asioita ja mielen kiemuroita. Sitten kun saa suurimmat mutkat suoristettua, niin onkin jo 80-vuotias ja istuu yksin vanhainkodissa. Olisi kiire päästä elämään elämäänsä juuri nyt sen sijaan, että tappelee kaikenmaailman ongelmien kanssa. Sanotaan, että pitää antaa itselleen aikaa, mutta kun ei sitä aikaa ole loputtomasti. Tähän mennessäkin on jo menettänyt niin paljon.

Olen pohtinut samoja ja nyt parhaillaan olen sairauslomalla eli sivussa elämästäni. Tämä sattuu, hävettää, masentaa, tuntuu toivottomalta jne. Oikoreittejä ei vaan taida olla. Olen hyvin samanikäinen kanssasi, joten onhan meillä odotettavissa vielä pitkälti elämää jäljellä, eikä pahin ongelmallisuus voi jatkua iäisesti. Niin pakotan itseni ajattelemaan.

Mailis kirjoitti 25.3.2016 7:17

Lukossa,

Minuakin on kiusattu. Niin koulussa kuin työssä. Se on rankka asia. Ja vaikeaa myöntää ääneen.
Mutta ei me olla tehty mitään väärää. Vika on kiusaajien moraalissa ja omassa pahassa olossa. Piste.

Moi!

Mailis, kiitos että näit viestini ja vastasit siihen. Kiusatuksi tuleminen on tosiaan rankkaa. Yritän olla syyttämättä itseäni, vaikka aina välillä valun siihen vatvomiseen, että "jos ja jos". Onneksi kiusaaminen ei ole koko elämä. Paljon ihan hyviäkin asioita on tapahtunut.

Olen tämän sinun ketjusi ja muutenkin näiden Tukinet-kirjoitusten kautta kiinnostunut yksinäisyydestä. Sille on muutenkin otollinen aika elämässäni, sillä sairausloman aikana olen alkanut tuntea oloani yksinäiseksi. Googlettelin eilen aihetta ja tutkin, mitä kirjoja kirjastosta voisi löytyä yksinäisyys-hakusanalla. Aika paljon löytyi blogikirjoituksia, joiden aiheena oli yksinäisyys, mutta vain muutaman blogin (pää)aiheena oli yksinäisyys. Ne olivat joka tapauksessa kiinnostavia tekstejä. Kirjaston löydöksistä en ollut yhtä innostunut. Kaipasin etupäässä romaaneja, mutta tuloksissa oli enemmän tietokirjoja. Ehkä olisi pitänyt hakea sinnikkäämmin. Luulen kyllä, että romaanien hakusanoihin ei yksinäisyyttä aina laiteta, kun se on niin "tavallinen asia". Ajattelin myös, että pitäisikö käynnistää oma blogi aiheesta. Haluaisin sellaisen blogin, jossa yksinäisyyttä ei tarkastella pelkästään negatiivisena aiheena ja joka ei ole ihan mielenterveysmielessä negatiivissävyinen, vaan positiivinenkin. Sinulla on tavallaan oma blogi tämä sinun ketjusi. Minä jotenkin epäröin. En usko, että alkuinnostukseni kantaisi kovin pitkälle blogin pitämisessä enkä oikein keksi mistä kirjoittaisin tällaiseen omaan ketjuun. Jotenkin kuitenkin kiehtoo tuo blogiajatus... Ajattelin, että se olisi anonyymi kuvia myöden eli etten ottaisi mitään sellaisia kuviakaan, josta paljastuisi liikaa asioita minusta. Kuvissa voisi olla mm. luontokuvia ja vastaavia anonyymejä kuvia. Anteeksi että olen nyt vähän innostunut aiheesta. Tällaisia innostuksen puuskia ja ideoita aina välillä saan. Joskus joku niistä etenee tekoihin asti, useinmiten ne jäävät ideoiksi. Ehkä jotenkin minua yksinäisyyttä koskevissa kirjoituksissa häiritsee häpeä joka yksinäisyyteen automaattisesti liitetään ja sellainen hätäinen kiire "tee asialle jotain kuten ala harrastaa". Kannatan harrastuksia itsekin, mutta mielestäni pinnalliset ihmissuhteet eivät poista sitä sellaista syvempää yksinäisyyden kokemusta. Pinnalliset tuttavuudet voivat kuitenkin olla tärkeitä mielenterveydelle ja olla kivoja sinänsä. Yksi blogin pitäjä kirjoitti siitä, että ystävyys on kuin parisuhde siinä mielessä, että tosiystävän pitäisi olla riittävän sopiva eikä kuka tahansa. Ja kiitos siitä kenkäkommentista tuolla toisessa ketjussa. Silloin tapahtuma-aikaan ystäväni oli vähävarainen opiskelija. Minusta se oli ikävä juttu, mutta mietin myös tuota kommenttiasi "läheisyys epäonnen hetkellä". Hänelläkin on ollut paljon epäonnea elämässään, joten mietin joskus että ehkä hän ei vaan pysty parempaan. Toinen vaihtoehto voi olla, että minä ainakin osin tulkitsen häntä väärin. Joka tapauksessa ajattelen, että minä olen varmaan odottanut siltä ihmissuhteelta enemmän ja syvällisempää. Hän on varmaan koko ajan tähdännyt johonkin ei-niin-syvälle. En katkaise häneen välejäni, mutta yhteydenpidossa on jo kalenterivuoden mittaisia aukkoja...

Nyt jo vähän hävettää, että paljastin tuon blogi-ideani. Mietin kyllä ennen lähettämistä, kehtaanko sen laittaa vai en, ja päätin kehdata. Jotenkin nuo blogit kiinnostavat. En sitten tiedä, onko niille lukijoita ja kommentoijia. Monet blogit ovat pinnallisia, mutta osa kovin elämänmakuisia. Jos perustaisin blogin, niin tekisin sen aluksi määräaikaisena (esim. just 6kk) ja miettisin vähän etukäteen aiheita. Mulla oli sellainen ajatus, että blogi voisi myös pakottaa mua johonkin. Olen esimerkiksi miettinyt sellaista Kulttuurikaveri-toimintaa, jonka kautta voi saada vapaaehtoisen kulttuurikaverin mukaan kulttuuritapahtumaan. Haluaisin sitä kokeilla asiakkaana, mutta rima tuntuu olevan korkealla. Jos päättäisin, että osallistun ja raportoin kokemukseni blogissa, niin mulla olisi pakottava syy suoriutua asiasta. Jotenkin olo on hankala. En tiedä, mitä haluaisin. Enkä tiedä, mitä jaksan. Tuntuu että mulla on liikaa aikaa nyt ja kuitenkin aika kuluu nopeasti. Kaipaan työelämää ja niitä työelämän ihmissuhteita, vaikka en kaipaakaan entiseen työhöni. Jotain muutoksia kaipaan ja uusia juttuja. Mitä ne voisivat olla? Ahdistaa hieman tuo edessä oleva kesä. Ehkä vain kesänkin möllötän yksin kotonani 🙁

Ai niin, minun on pitänyt monta kertaa onnitella sinua psykoterapian alkamisesta, mutta en ole muistanut liittää sitä viestiini. Tässäpä onnittelut.

Hei, Lukossa, kiva että olet kirjoitellut. Minä olen myös etsinyt yksinäisyys-aiheisia kirjoja, mutta en ole löytänyt. Jos ajatus blogista saa sinut innostumaan, niin varmaan sellainen kannattaisi tehdä. Voisit kirjoitella vaikka kaikesta mitä yksinäänkin pystyy tekemään, kuten niistä museokäynneistäsi tms. Näin masentuneena olisi hyvä seurata niitä pieniä innostuksen kipinöitä, joita välillä pyrkii pintaan. Minulla on aikeissa hankkia museokortti ja tehdä pieni visiitti Helsinkiin joku päivä. Oikeastaan koko ajatus meinaa vain väsyttää minua, mutta aion sen toteuttaa siitä huolimatta. Uskon, että liikkeellä ollessa kuitenkin virkistyisi vähän.

Lukossa kirjoitti 27.3.2016 12:6

Ehkä jotenkin minua yksinäisyyttä koskevissa kirjoituksissa häiritsee häpeä joka yksinäisyyteen automaattisesti liitetään ja sellainen hätäinen kiire "tee asialle jotain kuten ala harrastaa".

Niin tuota viestiähän sitä ympäristöltä saa. Ei ehkä niin suoraan, mutta rivien välistä ainakin. Yritä siinä sitten tuntea itsesi arvokkaaksi ihmiseksi yksinään. Kyllä tosi vahva saa olla, että siinä onnistuu.

Lukossa kirjoitti 27.3.2016 12:6
Yksi blogin pitäjä kirjoitti siitä, että ystävyys on kuin parisuhde siinä mielessä, että tosiystävän pitäisi olla riittävän sopiva eikä kuka tahansa.

Totta. Väärien ihmisten seurassa tulee vain ulkopuolinen ja entistä yksinäisempi olo.

Jotain muutoksia kaipaan ja uusia juttuja. Mitä ne voisivat olla? Ahdistaa hieman tuo edessä oleva kesä. Ehkä vain kesänkin möllötän yksin kotonani 🙁

Samaa kaipailen ja kesäkin ahdistaa taas kerran.

Kiitos onnitteluista. Toivottavasti terapia ravistelee aivonystyröitä uuteen järjestykseen, niin että vihdoin keksisin jonkun suunnan tälle elämälle: syyn olla olemassa.

Tänään olisi ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta yhtään mikään ei kiinnosta. Kai menen kohta taas nukkumaan päiväunet, mutta mitä järkeä siinäkään on, että vain nukkuu elämänsä läpi?

LonelyWolf kirjoitti 27.3.2016 15:36

Lukossa kirjoitti 27.3.2016 12:6
Yksi blogin pitäjä kirjoitti siitä, että ystävyys on kuin parisuhde siinä mielessä, että tosiystävän pitäisi olla riittävän sopiva eikä kuka tahansa.

Totta. Väärien ihmisten seurassa tulee vain ulkopuolinen ja entistä yksinäisempi olo.

Löysin tänään tällaisen: "Uskalla olla erilainen. Erilaisuus voi toisinaan tuoda mukanaan yksinoloa, mutta toisten liiallinen myötäily saattaa vieraannuttaa omasta itsestä." Tuo on mielestäni aika osuva juttu.

Se Juhani Mattilan kirja Ujoudesta, yksinäisyydestä on tosi hyvä mielestäni. Jännä juttu oli, ettei se tullut hakutuloksiin, kun hain Helmet-järjestelmästä (pääkaupunkiseudun kirjastojen hakupalvelu) hakusanalla yksinäisyys. Joitain muita kirjoja sieltä tuli, voit katsoa itse jos kiinnostuit. En ole niitä kirjoja lukenut, joten en pysty suosittelemaan. Minulla on museokortti ja se on kyllä vienyt minua useammin museoihin kuin mitä muuten olisi tullut käytyä. Helsingissä on paljon ihania museoita, jos tarvitset väsynyttä opasta retkellesi niin ilmoita. Itseään kannattaa kyllä pakottaa liikkeelle. Mutta ei liikaa. Jos minulla olisi sinun unenlahjat, minäkin nukkuisin tätänykyä päivisin. Vaan ei nukuta tippaakaan. Tuota blogia minun täytyy vielä miettiä. Pelkään että innostukseni lopahtaisi ja pelkään ettei sille tulisi lukijoita, jolloin se menisi yksin höpinäksi (en tiedä haittaisiko se). Ja voisihan täällä Tukinetissäkin aloittaa oman ketjun. Minulla on niin paljon ideoita, ettei kaikkia voikaan toteuttaa, ehkä blogi jää ainiaaksi ideatasolle, en tiedä.

Hei.

Yksinäisyys on vaikea asia. Se yhdistettynä menneisyyteen, jossa bipopäissään on tullut sotkettua likipitäen kaikki suhteet sukulaisiin. Oli todella vaikeaa mennä omiensa joukkoon ulkopuoliseksi. Kaikilla oli kuulumisia ja asiaa toisilleen ja minä olin kuin ilmaa. En pystynyt, oli pakko paeta itku kurkussa paikalta. Kuinka kauan tämä rangaistus menneisyyden virheistä jatkuu? Miten kauan vielä jaksaa yksin eteenpäin ennenkuin virta loppuu? Itsehän olen kuoppani kaivanut, mutta olisi se mukavaa, jos joku edes välillä kävis reunalta jonkun ystävällisen sanan sanomassa. ☹️

yksinäisyys maailman inhottavin ja vaikein tila varsinkin silloin kun tarvis ystävän joka kuuntelis. itselläni maailma hajosi parisen vuotta sitten totaalisesti eroon ja kauhein isku tuli kun ainut paras ystäväni ampui itsensä minun silmien eteen nyt joka päivä on taistelua että jaksas vielä.mutta kuilu on syvä ja itsemurha ajatukset pyörii mielessä pääsishän tästä tuskasta pois☹️

LonelyWolf kirjoitti 27.3.2016 15:36
Toivottavasti terapia ravistelee aivonystyröitä uuteen järjestykseen, niin että vihdoin keksisin jonkun suunnan tälle elämälle: syyn olla olemassa.

Minulla on ollut ongelmia tuon saman asian kanssa. Miksi olen? Mitä varten olen? jne. Välillä vaan ajattelen niin konkreettisesti, että koska olen syntynyt ja minun on täytettävä paikkani tämän yhteiskunnan jäsenenä. Kirjoitit aiemmin, että olisi kiire alkaa elää ennen kuin olet 80-vuotias. Haluaisin kuulla, millaisia unelmia sinulla on. Tai minkälaisia asioita haluaisit tehdä ja kokea. Mikä olisi sinulle elämää? Olen paljon miettinyt näitä samoja asioita.

Nimimerkille "Ehkä jonain päivänä...":
Toivottavasti pystyt ajan myötä selvittämään välisi sukulaisiisi, jos sitä itse haluat. Minähän en tiedä mitä välillänne on tapahtunut. Oikeasti läheisten ihmisten luulisi ymmärtävän toisten virheitäkin (varsinkin jos tietävät tuosta mainitsemastasi bipolaarisuudesta). Kukaan ei ole täydellinen ja kaikki kaipaavat ystävällistä huomaamista. Kaikkea hyvää sinulle!

nappi3: Olet joutunut kokemaan tosi rankan asian. Toivottavasti olen päässyt purkamaan sitä jollekin terapeutille. Muuten se varmasti jää kummittelemaan mieleen. Voimia sinullekin!

Olemassa oloni on tänäänkin tuntunut niin turhalta. En ole neljään päivään sanonut ääneen yhtä ainutta sanaa. En yhtäkään! En todellakaan tiedä miksi olen olemassa. En tiedä onko minulla mitään unelmia. Välillä tuntuu, että tässä maailmassa ei ole mitään minua varten. Välillä toki haaveilen, että olisi se puoliso, jonka kanssa matkustella, käydä konserteissa, suunnitella tulevaa ja vain jakaa arkensa. Mutta juuri nyt en jaksa uskoa, että kukaan voisi kiinnostua näin epävarmasta ihmisestä. Eihän minussa ole mitään kiinnostavaa. Haluaisin innostua jostain, jossa voisin kehittyä taitavaksi ja jota kukaan ei voisi viedä minulta pois. Kaikki räpiköinti tällä maapallolla tuntuu vain niin turhanpäiväiseltä. Jos katson menestyviä uraihmisiä tummissa puvuissaan, niin heidänkin elämänsä näyttää minun silmissäni vain tyhjältä. En kaipaisi mitään sellaista. En kestä maailmaa, jossa kaikki on kiinni verkostoitumisesta ja ihmissuhdepeleistä. Typerää pelleilyä. Niin merkityksetöntä. Viime yönä istuin hetken parvekkeella ja tuijottelin tähtiä. Tähtien mittakaavassa ihmisten keskinäiset kahnaukset ja valtataistelut ovat niin mitättömiä. Tässä todellisuudessa sitä silti eletään. Tässä todellisuudessa joutuu antamaan isoja merkityksiä mitättömille asioille. Huomenna alkaa taas uusi mitätön työviikko. Ei jaksa. Missään ei ole hyvä olla. Ei lomalla eikä töissä. Haluaisin vain kadota pois. Nukahtaa pois. Tulipa masentuneen dramaattinen kirjoitus.

LonelyWolf kirjoitti 29.3.2016 0:17

Kaikki räpiköinti tällä maapallolla tuntuu vain niin turhanpäiväiseltä. Jos katson menestyviä uraihmisiä tummissa puvuissaan, niin heidänkin elämänsä näyttää minun silmissäni vain tyhjältä. En kaipaisi mitään sellaista. En kestä maailmaa, jossa kaikki on kiinni verkostoitumisesta ja ihmissuhdepeleistä. Typerää pelleilyä. Niin merkityksetöntä.

Mä olen ikävikseni sun kanssa täysin samaa mieltä! (Siis monesta muustakin asiasta, kuin vain tuosta pikku lainauksesta...)
Mikä meitä oikein vaivaa? 🤨

Tänään olen itse menossa, avunpyytöni jälkeen, toiseen keskustelu-tapaamiseen. Tällä kertaa sairaanhoitajan luokse.
Toivottavasti hänen suustaan tulee 'jotain enemmän', kuin: noniin, varataanko uusi aika?
Koska mä haluun niitä hoitokeinoja kehiin ja äkkiä, en vaan turhanpäiväistä plörinää! Oon jo kertonut "kaiken" - mustaa valkoisella. Mitä muuta ne multa vielä haluaa?

Toivotaan nyt kuitenkin parasta, vaikka pelätäänkin paihinta. ☹️

Yritänpähän ainakin hakea apua tähän turhalta tuntuvaan elämään & yritän jaksaa, kuten muutkin... 🙂👍

LonelyWolf kirjoitti 28.3.2016 23:52

Nimimerkille "Ehkä jonain päivänä...":
Toivottavasti pystyt ajan myötä selvittämään välisi sukulaisiisi, jos sitä itse haluat. Minähän en tiedä mitä välillänne on tapahtunut. Oikeasti läheisten ihmisten luulisi ymmärtävän toisten virheitäkin (varsinkin jos tietävät tuosta mainitsemastasi bipolaarisuudesta). Kukaan ei ole täydellinen ja kaikki kaipaavat ystävällistä huomaamista. Kaikkea hyvää sinulle!

nappi3: Olet joutunut kokemaan tosi rankan asian. Toivottavasti olen päässyt purkamaan sitä jollekin terapeutille. Muuten se varmasti jää kummittelemaan mieleen. Voimia sinullekin!

LonelyWolf osasi sanoa kauniisti. Minäkin ajattelin "Ehkä jonain päivänä":n tilanteesta niin, että ehkä asioihin on mahdollisuus vaikuttaa niistä keskustelemalla. Nappi3:n kokemaan tilanteeseen harva joutuu, joten se vetää sanattomaksi. Sanotaan kuitenkin, että melkein mistä tahansa voi selvitä.