Lukossa kirjoitti 17.3.2016 16:27

Yllätyin tuosta, että sinulta jää kurssit kesken. Olin saanut sinusta sellaisen tunnollisen kuvan, ja kuvitellut että veisit aloittamasi kurssit loppuun vaikkei aina niin huvittaisikaan. Jos sinun pitäisi arvioida keskeytyksiä jälkikäteen rehellisesti, niin mahtaisiko keskeytyksen syynä olla a) motivaation puute itse kurssiin, b) työstä ja mahdollisesti muustakin johtuva väsymys vai c) ulkopuolisuuden kokemus ryhmässä.

Sait minut pohtimaan tuota tarkemmin ja tajusin, että olen tunnollinen aina kaikkia velvollisuuksia kohtaan, mutta en silloin jos kyse on vain omasta hyvinvoinnistani. En ole tunnollinen itseäni kohtaan. Noiden kurssien tarkoitushan on olla jotain "kivaa ylimääräistä" eikä mikään velvollisuus. Kun ei ole pakottavaa pakkoa tehdä jotain, niin se jää helposti tekemättä. Motivaatiota ja kiinnostusta saattaa olla ainakin ajatuksen tasolla, mutta sitten homma kaatuu lopulta noihin b ja c vaihtoehtoihin. Ja jos joku vapaaehtoinen kurssi alkaa vähänkään tuntua suorittamiselta, niin lopetan kyllä nopeasti. Ei kai väkisin harrastamisessa oikein mieltä olisikaan? Sen on kuitenkin tarkoitus tuottaa hyvää oloa.

Lukossa kirjoitti 18.3.2016 15:32

Ja suurin piirtein sama asia todetaan myös niin, että itseään pitäisi osata rakastaa ennen kuin kukaan toinen voi rakastua itseen. Olisi kiva kuulla, mitä ajattelet tällaisista näkökulmista ja miten arvioisit omaa onnellisuuden tilaa tai rakkautta itseäsi kohtaan.

Olen mielestäni tätäkin aihetta pohtinut jo jossain yhteydessä. Mielestäni tässäkin ketjussa, mutta en jaksa tarkistaa. Tuo on vähän noita juttuja, että kumpi oli ensin, muna vai kana? Pitääkö ensin osata rakastaa itseään? Vai pitääkö ensin saada rakkautta joltain toiselta (vanhemmilta, ystäviltä) ennen kuin voi rakastaa itse itseään? En oikein jaksa uskoa, että kaikki parisuhteessa elävät olisivat valmiiksi jotain täydellisyyksiä, joissa ei olisi mitään epävarmuutta omasta arvostaan. Ymmärrän silti ajatuksen, että terve rakkaus ja arvostus itseään kohtaan varmasti parantaa kaikkien ihmissuhteiden laatua kun ei anna kohdella itseään huonosti ja lähtee huonoista suhteista pois. Siihen voi vaan tarvita jonkun toisen ihmisen näyttämään, että mikä minussa on rakastettavaa. Yksin tulee itselleen sokeaksi eikä ymmärrä hyviä puoliaan. Tosin rakkaus kai tarkoittaa myös huonojen puolien hyväksymistä. Heikot puolet rakkaus näkee inhimillisinä ja sympaattisina. Olen myös ymmärtänyt, että rakkaus vain "on" ilman että sille on välttämättä mitään selvää syytä. Eikö se ole aivokemiaa? Ei kai sitä voi itse päättää keneen rakastuu? Hah, menipä vaikeaksi, enkö voi itse päättää olenko rakastunut itseeni? Siitä ainakin kirjoittelin jo tässä ketjussa, että pelko asuu siellä missä ei ole rakkautta ja minä pelkään monia asioita. Erityisesti ihmisiä. Kiinnostaisi tosiaan tietää, että onko olemassa ihmistä, joka pystyy rakastamaan itseään, vaikka on täysin yksin eikä koskaan ole itse kokenut rakkautta? Miten sellainen olisi edes mahdolista? Kai sellainen tarvitsee edes niitä hyviä ystäviä ympärilleen?

Tänään tunnen taas niin vahvaa irrallisuutta tästä maailmasta. En kuulu kaupungilla näkyvään elämänvirtaan. On niin tyhjä, väsynyt ja alakuloinen olo. Sellainen, että on vain kaikki energia vedetty ulos. Katsoin joskus puolella silmällä telkkarista Harry Potter -elokuvaa ja siinä oli masennusta kuvattu niin, että oli olemassa "Ankeuttajia", jotka veivät kaiken elämänilon pois.

Lukossa kirjoitti 17.3.2016 16:27

Minä taidan olla täysin tietämätön tuon tietoisen läsnäolon suhteen. Oletko itseopiskellut sitä vai käynyt jotain kursseja?

Olen itsekin vain kuullut siitä, mutta en ole mitenkään syvällisesti perehtynyt. Olen hankkinut aiheesta kirjankin, mutta en ole sitä vielä lukenut: Eckhart Tolle; Läsnäolon voima. Aloitin kyllä, mutta tuntui jotenkin vaikealukuiselta tai sitten en vain jaksanut keskittyä.

Lukossa kirjoitti 17.3.2016 16:27

Kun vietin lapsena iltapäivän ja illan yksin kotona, olin kuitenkin turvassa eikä tarvinnut pelätä. Yksinäisyys onkin minulle sekä turva että vankila.

Ymmärrän tuon, että yksinäisyys on myös turva. Se on turva silloin kun vaihtoetona olisivat ne ilkeät ihmiset, jotka kiusasivat. Muistan, että olin joskus välitunnilla helpottunut, kun sain olla yksin, eikä kukaan ollut kiusaamassa. Yksinäisyys on silti vähän petollinen turva, kun sinne käpertyy, kuten itse olen tehnyt. Se sulkee niin paljon pois. Sitä kaipaisi muita ihmisiä, mutta kouluaikaiset kokemukset saavat tuntemaan pelkoa heitä kohtaan. Pelko menee pois kun on yksin, mutta pian tilalle tulee ahdistus - toisenlainen pelko.

On kyllä raskasta elää tällaisessa pelkojen tasapainossa ☹️

Vuorokausirytmi on taas sekaisin kun keikun täällä keskellä yötä. Olen vain nukkun ihan liikaa.
Kohta tämäkin viikonloppu on ohi. Ei jaksa tätä..

LonelyWolf kirjoitti 19.3.2016 18:48
Sait minut pohtimaan tuota tarkemmin ja tajusin, että olen tunnollinen aina kaikkia velvollisuuksia kohtaan, mutta en silloin jos kyse on vain omasta hyvinvoinnistani. En ole tunnollinen itseäni kohtaan. Noiden kurssien tarkoitushan on olla jotain "kivaa ylimääräistä" eikä mikään velvollisuus. Kun ei ole pakottavaa pakkoa tehdä jotain, niin se jää helposti tekemättä. Motivaatiota ja kiinnostusta saattaa olla ainakin ajatuksen tasolla, mutta sitten homma kaatuu lopulta noihin b ja c vaihtoehtoihin. Ja jos joku vapaaehtoinen kurssi alkaa vähänkään tuntua suorittamiselta, niin lopetan kyllä nopeasti. Ei kai väkisin harrastamisessa oikein mieltä olisikaan? Sen on kuitenkin tarkoitus tuottaa hyvää oloa.

Minulla on samaa vikaa, siis että en ole tunnollinen itseäni ja omaa hyvinvointiani kohtaan.

Minä olen sitä mieltä, että joskus väkisin harrastaminenkin voisi olla järkevää. Riippuu kai siitä "kuinka väkisin" ja tuoko toiminta minkäänlaista tyydytystä tai tulosta tavoitteissa. Harrastuksen yhtenä tavoitteenahan voi olla esim. se, että on ihmisten parissa (vs. yksin) edes tunnin viikossa. Jos itse harrastus ei ole niin hirveää, että se kumoaa moninkertaisesti tuon tavoitteen toteutumisen hyödyn, saattaa kannattaa vaikka harrastaa vähän väkisin. Kävin joogassa vuoden, kun olin ensimmäistä kertaa masentunut. Jouduin sinne aina itseäni pakottamaan ja aika ilotonta oli se homma, mutta kokonaisuutena se mielestäni kannatti. Kun on masentunut, iloa ei koe paljon mistään ja vähän kaikki tuntuu suorittamiselta. Harrastuksista pitäisi kyllä onnistua löytämään ne sellaiset, jotka kiinnostavat ja innostavat niin paljon, että homma ei mene ihan hampaat irvessä suorittamiseksi. Olen itse nyt paljon miettinyt näitä, kun olen harrastusasioita pohtinut. Paljonhan on kyse myös reunaehdoista kuten miten hankala matka on, millainen ohjaaja, millainen ryhmä jne. Kaikkeen ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa.

Mutta tuosta oman hyvinvoinnin laiminlyömisestä voisin kirjoittaa vielä enemmänkin. Siihen on ainakin minulla kuulunut myös omien ihmissuhteiden laiminlyöminen, vaikka sentään jotenkin olen niiden kanssa onnistunutkin. Olen ollut työstä niin väsynyt, että vapaa-aika on kirjaimellisesti kulunut sohvalla pahimmillaan jotain epäterveellistä mässäten jne. Eli juuri niin, miten usein terveysvalistuskampanjoissa todetaan olevan epäterveellistä. Olen ymmärtänyt asian tilan eli sen että laiminlyön itseäni, mutta olen ollut kyvytön tekemään sille mitään. Jossain vaiheessa vietin vähän vapaa-aikaa työkavereiden kanssa, mutta siihen kuului aina alkoholi, mikä ei sopinut minulle vaan pikemmin syvensi negatiivisia tuntemuksiani. Tajusin silloin kuitenkin, että "nollaaminen" on muillekin haasteellista ja jotkut käyttävät siihen ihan suunnitelmallisesti alkoholia. Tämän asian suhteen olen edelleen avuton ja kyvytön. Tuosta laiminlyömisestä vielä sen verran, että toinen ystävistäni on samassa pinteessä, mutta ei tunnu myöntävän asiaa. Hänellä työ menee aina ihmissuhteiden edelle ja hän saattaa esimerkiksi lähteä sovitusta tapaamisesta yhtäkkiä, jos hälyytys tulee. (Miksi sopii tapaamisia ko. ajalle?) Työn vastapainona hänellä on intensiivinen harrastus, joka niinikään menee ihmissuhteiden edelle. Samalla hänkin kuitenkin haikailee kumppanista jne. Vaikeaa. Psykoterapia toimi minulle "harrastuksena", jota en laiminlyönyt ja joka lukeutui vahvasti itsen hoivaamiseen. Valitettavasti se ei ratkaissut kaikkia ongelmia. Yhteen aikaan myös hieronnassa käyminen toimi itsen hoivaamisena ja rentoutumiskeinona, jota en laiminlyönyt. Ensimmäisen masennuksen aikaan tein säännöllisesti rentoutumisharjoituksia, jotka auttoivat merkittävästi. Se vuoksi olen ajatellut, että ehkä rentoutusharjoituksilla ja tuolla tietoisella läsnäololla voisi olla minulle jotain annettavaa. Neulominen on myös vaikuttanut lupaavalta uudelta jutulta. Ja myös minä saan voimaa ja rentoutumista luonnosta, joka on kirjoitustesi perusteella myös sinulle tärkeä. Anteeksi tämä sekava viesti. Päästin tulemaan melkoista ajatusten vapaata virtaa.

Olen entinen koulukiusattu. Minua ei koskaan huolittu porukka. Olen saanut
kuulla etten ole mitään. Sama jatkui kun opiskelin ammattiin. Se on jättänyt
jälkensä. En uskalla luottaa uusiin ihmisiin. Pelkään että minulle vain nauretaan
Itsetunto on mennyt. Töissä koen jatkuvaa huonommuuden tunnetta. Olen .
epävarma ja pelokas. Uudet asiat pelottaa.Yksinäisyys masentaa. Minulla ei ole
ystäviä joiden kanssa jutella ja tehdä kaikenlaista. Päivät kuluu kotosalla. Mitä nyt
pakolliset asiat pitää yrittää hoitaa. Olen osatyökyvyttömyys eläkkeellä. Teen
luultavasti neljän tunnin päiviä. En oikein tiedä onko hyvä. .Aiemmin olin joka
toinen viikko töissä. Olen ollut pitkällä sairaslomalla. Diagnoosina Masennus
ahdistus, ja unettomuus. Myös psykoottistasoisia pelkotiloja ollut. En tiedä miten
jatkan elämää. Mistä saisi voimia,

LonelyWolf kirjoitti 20.3.2016 3:11
Tuo on vähän noita juttuja, että kumpi oli ensin, muna vai kana? Pitääkö ensin osata rakastaa itseään? Vai pitääkö ensin saada rakkautta joltain toiselta (vanhemmilta, ystäviltä) ennen kuin voi rakastaa itse itseään? En oikein jaksa uskoa, että kaikki parisuhteessa elävät olisivat valmiiksi jotain täydellisyyksiä, joissa ei olisi mitään epävarmuutta omasta arvostaan. Ymmärrän silti ajatuksen, että terve rakkaus ja arvostus itseään kohtaan varmasti parantaa kaikkien ihmissuhteiden laatua kun ei anna kohdella itseään huonosti ja lähtee huonoista suhteista pois.

Vastasit oikeastaan itse tuohon, että kaikki parisuhteessa elävät olisivat täydellisyyksiä. Minä uskon, että varsin suuri osa parisuhteista on itse asiassa onnettomia ja kertoohan jo korkeat avioeromäärätkin tästä ongelmasta. Osa pysyy yhdessä ongelmista (esim. väkivalta, alkoholismi) huolimatta. Ja korostan, että täydellisiä liittoja ei varmasti ole olemassakaan. Hyvissäkin suhteissa on joitain ongelmia. Mutta siis moni hakeutuu/ajautuu parisuhteeseen, vaikka ei rakasta itseään, mutta se suhde saattaakin sitten olla aivan jotain muuta kuin onnellinen. Sama mekaniikka taitaa liittyä ystävyyssuhteisiin. Mutta sitten tuohon rakastamiseen. Oletko aivan varma, etteivät esimerkiksi vanhempasi ole rakastaneet sinua? Entäpä jos rakastamisen tilalla on välittäminen? Onko elämässäsi ollut hetkiä, jolloin sinusta on välitetty?

LonelyWolf kirjoitti 20.3.2016 3:11
Siihen voi vaan tarvita jonkun toisen ihmisen näyttämään, että mikä minussa on rakastettavaa. Yksin tulee itselleen sokeaksi eikä ymmärrä hyviä puoliaan.

Tähän haluaisin sanoa vastustavan sanan. Vaikka olenkin tuosta samaa mieltä, että ihmissuhteissa ihmiset osoittavat toisilleen, mikä heissä on rakastettavaa, ajattelen ettei tähän v-ä-l-t-t-ä-m-ä-t-t-ä tarvita toista ihmistä. Kyllä itsekin voi itsestään löytää rakastettavia asioita ja se voi olla ihan aitoa. Tällaista työskentelyä käsittääkseni liittyy juuri masennuksen vastaan työskentelyyn ja omien ajatusten muuttamiseen. Ymmärrän kyllä tuon sokeutumisen, mutta sitä vastaan voi taistella. Sitä paitsi muiden ihmisten tuki rakastettavien piirteiden löytämiseksi voi olla mm. terapeutin tai vertaistukihenkilöiden huomioita. Tai vaikka työkavereiden. Minusta sinä vaikutat ajattelevaiselta ihmiseltä, joka olisi mukava tuntea tosielämässäkin. Ihailen rohkeuttasi ja päättäväisyyttäsi analysoida omaa elämääsi täällä julkisella palstalla.

LonelyWolf kirjoitti 20.3.2016 3:11
Olen myös ymmärtänyt, että rakkaus vain "on" ilman että sille on välttämättä mitään selvää syytä. Eikö se ole aivokemiaa? Ei kai sitä voi itse päättää keneen rakastuu? Hah, menipä vaikeaksi, enkö voi itse päättää olenko rakastunut itseeni?

Olen törmännyt sellaiseen asiaan rakkautta käsittelevissä kirjoissa, kuin rakastumisen halu. Sen mukaan parisuhteen syntyminen edellyttää, että kaksi rakastumishaluista ihmistä törmää toisiinsa. Tuota voisi miettiä kai niinkin, että onko minulla halu rakastaa itseäni.

LonelyWolf kirjoitti 20.3.2016 3:11
Siitä ainakin kirjoittelin jo tässä ketjussa, että pelko asuu siellä missä ei ole rakkautta ja minä pelkään monia asioita. Erityisesti ihmisiä. Kiinnostaisi tosiaan tietää, että onko olemassa ihmistä, joka pystyy rakastamaan itseään, vaikka on täysin yksin eikä koskaan ole itse kokenut rakkautta? Miten sellainen olisi edes mahdolista? Kai sellainen tarvitsee edes niitä hyviä ystäviä ympärilleen?

Tuo pelon ja rakkauden välinen yhteys on minulle uusi, mutta kiinnostava. Minun täytyy pohtia sitä... Tuohon toiseen asiaan puolestaan vastaisin, että haluaisin ajatella että ihminen pystyy rakastamaan itseään, vaikka ei olisi koskaan saanut rakkautta keneltäkään. Tulee mieleen jotkut autiosaaren tyypit. Samoin tulee mieleen uskonnolliset asiat, kristinuskossahan paljon puhutaan siitä että Jumala rakastaa.

LonelyWolf kirjoitti 20.3.2016 3:11
Tänään tunnen taas niin vahvaa irrallisuutta tästä maailmasta. En kuulu kaupungilla näkyvään elämänvirtaan. On niin tyhjä, väsynyt ja alakuloinen olo. Sellainen, että on vain kaikki energia vedetty ulos. Katsoin joskus puolella silmällä telkkarista Harry Potter -elokuvaa ja siinä oli masennusta kuvattu niin, että oli olemassa "Ankeuttajia", jotka veivät kaiken elämänilon pois.

Minua on kiinnostanut sellainen kysymys, että kauankohan sinun masennuksesi on kestänyt. Siis mistä ja milloin se on mahdollisesti alkanut ja onko siinä ollut parempia jaksoja. Tässä ketjussa ollut kuvauksesi opiskeluaikojen itsemurhayrityksestä tuntui minusta todelta pahalta ja mietin, olitko siihen aikaan minkään avun piirissä.

Ja vielä yksi asia. Minusta meissä on todellakin paljon samanlaisia piirteitä, vaikka varmasti on paljon eroavaisuuksiakin. Minulle sellaisella asialla kuin vaativa persoonallisuushäiriö on ikävän läheinen suhde. Tunnistan siis itsessäni tuon persoonallisuushäiriön piirteitä ja olen tunnistanut niitä jo kauan sitten. Opettelemalla olen oppinut sallivuutta, löysäämistä, itsehillintää jne. Silti painiskelen edelleen ko. ongelmien parissa. Olen nyt vaan tekstejäsi lukiessani miettinyt, että näkökulmasi ovat usein aika ehdottomia (esim. rakkaus/rakkaudettomuus), vaikka onhan sinulla paljon pehmentävää pohdintaakin, eikä kirjoituksista voi täysin tunnistaa ihmisten ajattelutapoja. Lähinnä halusin nyt kai tämän asian tähän laittaa, jotta voisit halutessasi pohtia sopiiko tuo ilmiö sinuunkin. Toivottavasti tämä ei loukkaa sinua.

Hei Sarrukka, se on kyllä julmaa miten pitkät seuraukset koulukiusaamisella on elämässä. Se vaikuttaa niin moneen asiaan. Kun jatkuvasti kuulee lapsuudessaan ja nuoruudessaan ympäriltään sitä viestiä, että on jotenkin viallinen, niin siihen alkaa uskoa itsekin. Kurjaa, että meitä yksinäisiä on näin paljon. Voimia sinulle, vaikka en tiedä itsekään mistä sitä saisi. Tosin käyn nyt terapiassa, niin se on minulle jonkinlainen tuki. Aika näyttää onko siitä apua.

Lukossa, kiitos, enpä ole hetkeen kuullut minua sanottavan rohkeaksi. Toisaalta on kai rohkeaa tehdä sellaista, mikä aiheuttaa pelkoa ja nykyään tuntuu, että lähes kaikki aiheuttaa sitä. Silti tässä yritetään eteenpäin raahustaa. Ainakin toistaiseksi.

Kirjoitit rakastumisen halusta. Ehkä sellaisten ihmisten kemiat ovat sitten virittyneet tietylle tasolle ja he siten löytävät toisensa. En varmaan itse ole sellaisella tasolla, kun en jaksa enää edes uskoa, että voisin ketään koskaan löytää. En tällä mielialalla ainakaan. Ei se varmaan nyt olisi minulle hyväksikään, kun heti jos suhteessa tulisi pienikin kriisi, niin se varmasti tuntuisi maailmanlopulta. Olet siis oikeassa siinä, että olisi hyvä voida hyvin jo ennen kuin löytää mitään parisuhdetta.

Täytyy tutustua tuohon mainitsemaasi vaativaan persoonallisuushäiriöön. En ole tainnut siitä ennen lukea mitään. En osaa määritellä miten kauan olen ollut masentunut. Välillä on ollut parempia hetkiä, mutta suurin osa elämästä tuntuu olleen pelkkää harmautta sieltä kouluajoilta asti. En osannut vielä opiskeluaikoinakaan hakea mitään apua. Hain sitä vasta kun pääsin työelämään asti. Tuntuu, että elämä on ollut loputonta taistelua pelkojen kanssa. Sanotaan, että pelkoja päin kuuluu mennä. Niinhän minä olen tehnytkin, mutta kun ei sitä loputtomasti jaksa. Kohta on aina uusi pelko edessä. Tarvitsisin sitä iloa ja huolettomuuttakin välillä.

Lukossa, osaat olla hyvin tarkkanäköinen ja olet kommentoinut tosi fiksusti monen kirjoituksia. Sinusta saa hyvin vahvan kuvan. Lueskelen välillä turina-ketjuasi, jossa on paljon hyviä kirjoituksia. En vain oikein meinaa itse pysyä sen tahdissa mukana, niin en sitten ole siihen kirjoitellut paljoakaan.

LonelyWolf kirjoitti 21.3.2016 0:18
En osaa määritellä miten kauan olen ollut masentunut. Välillä on ollut parempia hetkiä, mutta suurin osa elämästä tuntuu olleen pelkkää harmautta sieltä kouluajoilta asti. En osannut vielä opiskeluaikoinakaan hakea mitään apua. Hain sitä vasta kun pääsin työelämään asti.

Minäkin olen aikuisena ajatellut, että olen ollut ehkä jo lapsena masentunut ainakin jossain vaiheissa. Tai jos se ei ole ollut masennusta, se on ehkä ollut jotain ahdistusta, pelkoja tms. Jostain olen lukenut, että masennuksesta toipumiseen menee sitä pidempi aika, mitä kauemmin masennus on kestänyt. Se on kamala ajatus, mutta toisaalta jollain tavalla looginen. Lohdutan itseäni usein ajattelemalla erilaisia tilastoja, kuten oliko nyt joka neljäs tai viides ihminen kokee masennuksen elämänsä aikana jne. Oleellista on kuitenkin mielestäni yrittää muistella noita aikoja, kun on ollut parempia hetkiä tai ei ole ollut masentunut. Yritän kuvitteellisesti napata niistä hetkistä kiinni ja päästä siihen tunnetilaan käsiksi. Ajatuksenani on yrittää lisätä noita hetkiä elämässäni. Vaikka juuri nyt se ei näytä todennäköiseltä tai edes mahdolliselta, uskon senkin hetken koittavan vielä.

LonelyWolf kirjoitti 21.3.2016 0:18
Tuntuu, että elämä on ollut loputonta taistelua pelkojen kanssa. Sanotaan, että pelkoja päin kuuluu mennä. Niinhän minä olen tehnytkin, mutta kun ei sitä loputtomasti jaksa. Kohta on aina uusi pelko edessä. Tarvitsisin sitä iloa ja huolettomuuttakin välillä.

Tässä on vähän sama juttu. Loputonta harmaata. Loputonta pelkäämistä. Loputonta raatamista. Olen itse pyörittänyt samaa mantraa päässäni mm. työmatkoilla. Lopputulos ei ole ollut hyvä, mutta rehellistä puhetta tuo toki on. Minusta on ihanaa, kun totesit tuon että tarvitsisit sitä iloa ja huolettomuutta välillä. Toivoisin niin paljon iloa ja huolettomuutta sekä sinulle että itselleni. Jostain syystä jaksan ajatella, että sitä on vielä luvassa.

LonelyWolf kirjoitti 21.3.2016 0:18
Lukossa, osaat olla hyvin tarkkanäköinen ja olet kommentoinut tosi fiksusti monen kirjoituksia. Sinusta saa hyvin vahvan kuvan. Lueskelen välillä turina-ketjuasi, jossa on paljon hyviä kirjoituksia. En vain oikein meinaa itse pysyä sen tahdissa mukana, niin en sitten ole siihen kirjoitellut paljoakaan.

Kiitos. En tiedä tuosta vahvuudesta. Mutta kyllä pitkä psykoterapia sai jotain aikaan, se on myönnettävä ja ihan mielelläni sen myönnän, vaikka kaikkia ongelmiani se ei puhaltanutkaan pois. Myös oma-apukirjojen lukeminen on auttanut minua paljon. Olen kai ihminen, jonka on lukemalla luontevaa prosessoida asioita ja kirjojen ääressähän saa vollottaa vaikka kuinka valtoimenaan. Paljon on siis jo töitä tehty ja jatkossakin aion töitä tehdä. Olin ensimmäisen masennukseni aikaan todella romuna ja haudoin itsemurhaa pitkään ihan tosissani. Siitä toivuttuani elin monia jänniä vuosia ja olin paljolti tyytyväinen elämääni. Uskon toipuvani myös tästä nykyisestä masennuksesta ja ehkä tämä sysää minua nyt taas hieman viisastumaan suhteessa itseeni. Tein muuten tänään suuren oivalluksen suhteessa aiempiin parisuhteisiini. Muistan terapeutinkin aikoinaan kysyneen oivalluksen asiaa, mutta silloin en vielä osannut laskea 1+1.

Oma-apukirjassa, jota nyt luen, on kiinnostava kohta. Sen mukaan hylätyksi tulemisen ja syyllisyyden tunteet ovat läheisesti yhteydessä itsetuntoon ja itsensä rakastamiseen. Minä ajattelen, että kiusatuksi tuleminen oli samalla hylätyksi tulemista mitä suuremmassa määrin. Hylätyksi tulemisesta meillä on siis kokemusta! Minusta on kuitenkin hyvä ja rohkeaa, että uskallat valikoida ihmissuhteitasi niin, ettet roiku kenessä tahansa kaverissa, jos suhde on vahingollinen. Minua kiinnostaisi kysyä, oletko koskaan kokenut syyllisyyden tunteita siitä, että olet katkaissut jonkin kaverisuhteen tms. Minä olen ihan samoin vetäytynyt joistain suhteista, jotka eivät ole olleet tasapainoisia. Olen usein kokenut jonkinlaista helpotusta silloin. Huonoina hetkinä yksinäisyyden ja masennuksen vallatessa alaa olen kuitenkin kokenut näistäkin syyllisyyttä. Jopa silloin kun ihmissuhteessa on ollut selkeää hyväksikäyttöä tai henkistä väkivaltaa, olen myöhemmin kokenut myös syyllisyyden tunteita ihmissuhteen jättämisestä. Nyt muuten oivalsin, että minua kiusanneethan nimenomaan tekivät fyysistä (ja psyykkistä) väkivaltaa minua kohtaan, kun olen joskus ihmetellyt että enhän minä sellaista ole kokenut. No, joka tapauksessa minä tunnistan sekä hylätyksi tulemisen että syyllisyyden tunteita turhankin vahvoina ja ymmärrän hyvin, että ne voivat olla yhteydessä itsetuntoon ja itsensä rakastamiseen. Mielenkiintoista nähdä, mitä tuo kirja niistä myöhemmin lisää kertoo. Olen vuosien varrella työskennellyt aika paljon itsetuntoni ja itseni rakastamisen parissa, joten uskon että sinäkin onnistut, jos lähdet päättäväisesti sille tielle. Tästä tuli nyt tällaista ajatusten virtaa, anteeksi. Pari oivallusta tänään, ei hullmpi päivä 🙂

Lukossa kirjoitti 21.3.2016 20:5

Myös oma-apukirjojen lukeminen on auttanut minua paljon.

Mitä kirjoja olet lukenut tai luet parhaillaan?

Lukossa kirjoitti 21.3.2016 20:5

Siitä toivuttuani elin monia jänniä vuosia ja olin paljolti tyytyväinen elämääni.

Mukavaa kuulla, että sinulla on ollut hyviä jaksoja elämässäsi 🙂

Lukossa kirjoitti 21.3.2016 20:5

Minua kiinnostaisi kysyä, oletko koskaan kokenut syyllisyyden tunteita siitä, että olet katkaissut jonkin kaverisuhteen tms.

Olen huomannut, että alan helposti jälkeenpäin kääntämään kaikkea omaksi syykseni. Eli hakemalla haen sitä, että oliko se kuitenkin jotenkin minun vikani miten minua kohdeltiin. Olinko jotenkin aiheuttanut sen itse. Sitten tajuan tehneeni samaa kouluaikoina: lopulta en ollut itsekään enää itseni puolella, vaan kuvittelin ansainneeni kaiken kiusaamisen kun olin niin omituinen ja viallinen. Vaikempia ovat olleet sellaiset ihmissuhteet, joissa välillä kohdellaan tosi hyvin ja sitten yhtäkkiä selittämättömän tylysti. Sellainen "kelpaa ja ei kelpaa" -touhu sekoittaa pääni, enkä enää tiedä miten kuuluu reagoida.

LonelyWolf kirjoitti 23.3.2016 20:33
Olen huomannut, että alan helposti jälkeenpäin kääntämään kaikkea omaksi syykseni. Eli hakemalla haen sitä, että oliko se kuitenkin jotenkin minun vikani miten minua kohdeltiin. Olinko jotenkin aiheuttanut sen itse. Sitten tajuan tehneeni samaa kouluaikoina: lopulta en ollut itsekään enää itseni puolella, vaan kuvittelin ansainneeni kaiken kiusaamisen kun olin niin omituinen ja viallinen. Vaikempia ovat olleet sellaiset ihmissuhteet, joissa välillä kohdellaan tosi hyvin ja sitten yhtäkkiä selittämättömän tylysti. Sellainen "kelpaa ja ei kelpaa" -touhu sekoittaa pääni, enkä enää tiedä miten kuuluu reagoida.

Kirjoititpa hyvin! Minulla on nimenomaan samanlaista syyllistynyttä vatvomista ihmissuhteisiin liittyen. Minäkin muistan lapsena ajatelleeni, että muut syrjivät minua outouteni takia ja outouteni on oma syyni. Ja minullakin on ollut elämässäni noita "kelpaa ja ei kelpaa"-ihmissuhteita. Itse asiassa jo nämä minua lapsena kiusanneet naapurintytöt olivat välillä kavereitani ja välillä kiusasivat tosi rajusti. Eli tuo ihmissuhteiden ailahtelevuus on tuttua sieltä asti. Yksi syyllistymisen laji on minulla vielä se, että yksinäisyyden puuskassani ajattelen, että olen itse aiheuttanut yksinäisyyteni, kun katkaisin/etäännytin ihmissuhteen. Parempana hetkenä olen tyytyväinen, että osasin laittaa stopin/rajoja epävakaalle ihmissuhteelle. Tähän liittyy mielestäni ansa. Nimittäin eihän täydellisiä ihmissuhteita ole olemassakaan. Nyt esimerkiksi pyöritän päässäni erästä ystävääni, johon olen ottanut etäisyyttä. Hän oli mielestäni usein iloinen epäonnestani ja pönkitti ehkä näin omaa itsetuntoaan tai mielialaansa (hänkin kävi terapiassa ja hänellä oli ongelmataustaa). Aloin tekemään etäisyyttä häneen, mikä helpotti, mutta sittemmin olen kuitenkin ajatellut että ehkä vain liiottelin asioita. Uskon siis sen todelliseksi, että hän nautti epäonnestani, mutta ehkä hän ei vain yksinkertaisesti pystynyt parempaan omien ongelmiensa vuoksi. Hänessä oli kuitenkin joitain ihan hyviäkin puolia. En osaa sanoa, kaipaanko häntä vai enkö. Joka tapauksessa ajattelen, että ihmissuhteista vetäytyminen on yksi ongelmani. Kyllähän ihmissuhteissa täytyy sietää jotain huonojakin juttuja, mutta niitä ei saisi olla liikaa eivätkä ne saisi olla liian vakavia. Tuohon liittyvä säätelyjärjestelmä minulla taitaakin sitten olla rikki tai alikehittynyt. En ikäänkuin osaa toimia ääripäiden väliin jäävällä harmaan sävyjen alueella joustavasti.

Kirjakysymys on yllättävän vaikea, sillä aikaa on kulunut niin paljon. Samoin tuntuu hieman häpeälliseltä paljastaa itseen vaikuttaneita kirjoja, etenkin kun oma-apukirjoja niin usein haukutaan. Muistan kuitenkin kauan sitten lukeeni Ben Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Se vaikutti minuun voimalla ja oli ihanan lohdullinen kirja. Juhani Mattilan kirjaa Ujoudesta ja yksinäisyydestä suosittelisin sinulle tämän perusteella, mitä olen oppinut sinua tuntemaan. Sekin oli hyvin ymmärtäväinen kirja. Koska minulla on takana muutama eroon päättynyt seurustelusuhde, olen lukenut myös Bruce Fisherin Jälleenrakennus-kirjan. Se oli aikoinaan hyvin vaikuttava ja mielestäni siinä on paljon pätevää parisuhdeasiaa. Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli oli aikoinaan silmiä avaava teos narsismista, joka on vaikuttanut elämääni. Vielä kaksi kirjaa, jotka ovat vaikuttaneet minuun paljon ovat Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut sekä Melody Beattien Irti läheisriippuvuudesta. Ne olivat molemmat silmiä avaavia kirjoja erityisesti suhteessa alituiseen suorittamiseen. Huomasin että kirjahyllystäni löytyy sellainen kirja kuin The Highly Sensitive Person's Survival Guide. En ole sitä lukenut ja näköjään olen sen jostain käytettynä napannut mukaani tai ostanut. Taidan sitä lueskella tässä jossain vaiheessa. Olen joskus kauan sitten lukenut myös Wayne W. Dyerin pari kirjaa, ainakin osittain. Muistan että niissä oli paljon hyviä kysymyksiä ja haluaisin ehkä joskus palata niihin uudestaan. Ne käsittelivät yleensä elämäntaitoja ja olivat luonteeltaan optimistisia, eteenpäin luotaavia.

Lääkärikäynnillä muuten otettiin esiin sellainen asia kuin pysyvä masennuslääkitys. Siis että masennuslääkitystä ei lopetettaisikaan sitten joskus kun minulla menee taas paremmin (kai sellainen hetki taas joskus tulee), vaan lääkitystä jatkettaisiin pienellä annoksella hamaan ikuisuuteen. Minulla on siis käytössä sellainen lääkitys, jonka pitäisi auttaa sekä masennus- että ahdistusoireisiin. Lääkitys ei aiheuta minulle muita sivuoireita kuin hieman huimausta ja kuvotusta väliaikaisesti aloitus- ja nostovaiheissa. Käytin samaa lääkettä aikoinaan pari vuotta, mutta lopulta se lopetettiin. Nyt kun masennukseni on uusiutunut, olen erittäin halukas yrittämään eri keinoja estämään uudet masennusjaksot. Minusta tuntuu, että lääkityksellä on minuun ainakin jonkinlainen vaikutus. Erityisen kiinnostavaa oli, kun lääkärini kanssa pohdittiin herkkyyttäni ja taipumustani ahdistua kovin helposti. Minulta kuluu normaalisti aika paljon energiaa ahdistuksen kurissa pitämiseen. Olisi ihanaa, jos niinkin helppo keino kuin aamuisin nieltävä pilleri auttaisi alituisesti jäytävään ahdistukseen ja alavireisyyteen. Toivottavasti et ajattele, että tyrkytän tässä lääkitysasiaa sinulle. Muistan ihottumaepisodisi enkä osaa lääkitysasioissa neuvoa. Minulle itselleni vaan ajatus pysyvästä lääkityksestä oli (yllätyksekseni) kovin helpottava. Minulla on somaattisiakin sairauksia ja joudun joka tapauksessa ottamaan niihinkin lääkettä päivittäin. Olen viime päivinä ajatellut erityisherkkyyttä nimenomaan hermostollisen herkkyyden osalta. Jos lääkitys voisi antaa minulle ikäänkuin pysyvästi tasoitusta elämään, se sopisi minulle paremmin kuin hyvin. Herkkyys on voimavara, mutta pärjätäkseni elämässä, työelämässä jne. taidan tarvita jonkinlaiset "kainalosauvat" tuekseni.

Vielä muuten sellainen, että minä en ole kovinkaan paljon kiusaamistaustaani missään pohtinut, vaikka olen terapiassakin käynyt. Joskus kauan sitten oli sellainen yhdistys kuin Kiusattujen tuki ry., mutta se taisi kaatua taloussotkuihin. En ollut siihen mitenkään yhteydessä. Sen koommin ei kai kuitenkaan mitään kiusattujen yhdistustä ole ollut. Joskus tutkin myös kiusaamiseen liittyviä oma-apukirjoja, joita ei silloin oikein löytynyt. Nyttemmin on ilmestynyt muutamia kirjoja, mutta en ole niitä lukenut. Jollain tavoillahan väärinkohtelu ja kaltoinkohtelu ovat monissa oma-apukirjoissa aiheina, että sikäli aiheisiin kyllä törmää. Silti minun on kuitenkin edelleen vähän vaikea sanoa sitä ääneen tai kirjoittaa näkyviin, että minua on kiusattu. Olen ollut kiusattu. Olen itsekin asian jotenkin ohittanut ja jättänyt taakseni. Joitakin vuosia sitten minua kuitenkin kiusattiin myös työpaikalla erään tietyn porukan toimesta erään tietyn episodin yhteydessä. Se oli rankka kokemus. Niin rankka, että se jotenkin lamaannutti. Sekin on vaikea sanoa ääneen, minua on työpaikkakiusattu. Työpaikkakiusaamiselle oli selkeä syy. Työporukalla oli tapana lintsata eräällä tavalla ja minä tulin siirrettynä työntekijänä heidän porukkaan vaikeuttamaan lintsausta. Niinpä he alkoivat hiillostaa minua monin keinoin. Näin kokonaisuutena kiusaaminen on jotenkin helpompi ymmärtää ja hyväksyä, kun on tiedossa syys ja seuraus. Se oli silti raju kokemus. Lapsuuden kiusaajista on vaikeampi keksiä kiusaamisen syytä. Molemmat tytöt tulivat alkoholistiperheistä ja ehkä heidän itsetunnossaan oli ongelmia. Joskus kuitenkin koen, että he kiusasivat minua ihan vain huvin vuoksi. He tekivät myös ilkivaltaa ja vastaavaa huvin vuoksi. Eli he olivat jollain tavoilla pahoja. Se voisi olla ollut heidän motiivinsa: pahat teot pahanolon(?) vuoksi. Anteeksi tällainen välivuodatus. Halusin vain pullauttaa nämä pohdinnat ulos.

Lukossa kirjoitti 24.3.2016 12:58

yksinäisyyden puuskassani ajattelen, että olen itse aiheuttanut yksinäisyyteni, kun katkaisin/etäännytin ihmissuhteen. Parempana hetkenä olen tyytyväinen, että osasin laittaa stopin/rajoja epävakaalle ihmissuhteelle. Tähän liittyy mielestäni ansa. Nimittäin eihän täydellisiä ihmissuhteita ole olemassakaan. Nyt esimerkiksi pyöritän päässäni erästä ystävääni, johon olen ottanut etäisyyttä. Hän oli mielestäni usein iloinen epäonnestani ja pönkitti ehkä näin omaa itsetuntoaan tai mielialaansa (hänkin kävi terapiassa ja hänellä oli ongelmataustaa).

Kyllähän ihmissuhteissa täytyy sietää jotain huonojakin juttuja, mutta niitä ei saisi olla liikaa eivätkä ne saisi olla liian vakavia. Tuohon liittyvä säätelyjärjestelmä minulla taitaakin sitten olla rikki tai alikehittynyt. En ikäänkuin osaa toimia ääripäiden väliin jäävällä harmaan sävyjen alueella joustavasti.

Tuo on vaikeaa kun ei aina itse ole varma, että mitä kuuluu sietää ja mitä ei. Eli vatvon sitä loukkaannuinko joissain tilanteissa liian helposti. Missä ne rajat menevät? Ymmärrän kyllä, että ihmissuhteet eivät ole täydellisiä enkä sitä odotakaan. Odotan kuitenkin, että ystävä ei tahallisesti kohtele huonosti ja molemmat pyrkivät olemaan rehellisiä ja arvostavia toisiaan kohtaan. Hyvien puolien tulee voittaa ne huonot. Miten ystäväsi osoitti olleensa iloinen epäonnestasi? Siinä voi olla aina väärän tulkinnan vaara. Varsinkin jos hänellä itsellä on ongelmataustaa, niin samaistuu toisen ongelmiin (toinen tuntuu niiden kautta läheisemmältä), niin sitten se läheisyyden tunne saattaa näkyä jotenkin väärin. No tämä nyt on vain omaa spekulointia. Mutta vähän samoinhan täällä kun hakee vertaistukea, niin on helpottavaa huomata, että on muitakin samassa tilanteessa, vaikka tiestysti se on myös ikävää että muillakin menee huonosti. Huomaan kyllä itsessänikin samaa joustamattomuutta ääripäiden välillä.

Kiitos, että kerroit noista lukemistasi kirjoista. Tuosta Juhani Mattilan kirjasta olen kuullut aiemminkin (Vermillion taisi sen mainita). En löytänyt sitä kirjastosta, vaikka sen olisi kuulunut olla hyllyssä. Ehkä pitää koittaa jostain hankkia se omaksi. Kun tässä kaivelen kirjahyllyäni, niin minulla näkyy olevan kaksi Ben Furmanin kirjaa, jotka olen jo unohtanut: "Perhosia vatsassa" ja "Palauta elämänilosi". Täytyy perehtyä niihin uudelleen. Olen tuon mainitsemasi Hellsteninkin lukenut ja pidin siitä myös. Olen vain senkin sisällön jo päässyt unohtamaan. Muistan vain että oli hyvä. Ärsyttävää, miten kaikki unohtuu. Lukemista odottaisi myös Eckhart Tollen "Läsnäolon voima". Sitä on paljon kehuttu, mutta en ole kunnolla päässyt siihen kiinni.

Lukossa kirjoitti 24.3.2016 12:58

Jos lääkitys voisi antaa minulle ikäänkuin pysyvästi tasoitusta elämään, se sopisi minulle paremmin kuin hyvin. Herkkyys on voimavara, mutta pärjätäkseni elämässä, työelämässä jne. taidan tarvita jonkinlaiset "kainalosauvat" tuekseni.

Ymmärrän hyvin, että jos on löytänyt sellaisen lääkkeen, josta oikeasti on apua, niin mielummin valitsee lääkityksen vaikka loppuiäkseen kuin että olisi masentunut koko loppuikänsä. Onhan niitä pysyviä lääkityksiä fyysisiin sairauksiinkin. Se on silti vain surullista, että tämä yhteiskunta on muodotunut sellaiseksi, että pärjätäkseen täytyy lääkitä itsensä vahvaksi. Ja se suuntaus vain vahvistuu, kun ihmiset niin tekevät. Ihanteellisessa maailmassa herkillekin ihmisille olisi oma paikkansa, jossa se herkkyys olisi nimenomaan voimavara. Mutta sellaisessa maailmassahan me ei eletä. Paremmassa kuitenkin kuin vaikka keskiajalla.

Lukossa kirjoitti 24.3.2016 21:1

Vielä muuten sellainen, että minä en ole kovinkaan paljon kiusaamistaustaani missään pohtinut, vaikka olen terapiassakin käynyt. Silti minun on kuitenkin edelleen vähän vaikea sanoa sitä ääneen tai kirjoittaa näkyviin, että minua on kiusattu. Olen ollut kiusattu. Olen itsekin asian jotenkin ohittanut ja jättänyt taakseni.

Kun itse kävin useita vuosia sitten ensimmäisiä kertoja terapiassa, niin minun oli hyvin vaikea puhua siitä, että olin koulukiusattu. Se oli niin arka asia, että en pystynyt itkemättä sanomaan sanaakaan. Puhuminen ja itkeminen kuitenkin auttoi niin paljon, että nyt pystyn jo sanomaan olleeni koulukiusattu, ilman että alan itkemään. Kovin syvällisesti en siitä pysty puhumaan, mutta päällisinpuolin kyllä. Siihen joudun nyt palaamaan taas uudelleen tässä uudessa terapiassa.

Välillä miettii, että koko elämä valuu hukkaan kun vain pohtii ja jauhaa näitä kaikkia asioita ja mielen kiemuroita. Sitten kun saa suurimmat mutkat suoristettua, niin onkin jo 80-vuotias ja istuu yksin vanhainkodissa. Olisi kiire päästä elämään elämäänsä juuri nyt sen sijaan, että tappelee kaikenmaailman ongelmien kanssa. Sanotaan, että pitää antaa itselleen aikaa, mutta kun ei sitä aikaa ole loputtomasti. Tähän mennessäkin on jo menettänyt niin paljon.

Lukossa,

Minuakin on kiusattu. Niin koulussa kuin työssä. Se on rankka asia. Ja vaikeaa myöntää ääneen.
Mutta ei me olla tehty mitään väärää. Vika on kiusaajien moraalissa ja omassa pahassa olossa. Piste.

Moi!