Kiitos taas hyvistä kommenteista, Desper ja Lukossa.

Desper on siinä oikeassa, ettei terapeuttiin voi suinpäin luottaa sen enempää kuin muihinkaan ihmisiin. Se on mielestäni ihan tervettä itsesuojeluvaistoa. Aina voi osua kohdalle vaikka joku narsisti-terapeutti, joka saa vain tuhoa aikaan. Ymmärrän kyllä senkin mistä Lukossa kirjoittaa, että jonkin verran luottamusta täytyisi olla, että prosessin saa alkuun. No, tämä oma prosessini on lähtenyt alkuun ihan vain siitä näkökulmasta, että en keksinyt mitä muutakaan voisin tehdä. Odotukseni olivat heti alussa tosi alhaiset ja olen jotenkin vain laahustanut asioiden kanssa eteenpäin, kun en ole muutakaan osannut. Olen monta kertaa meinannut lopettaa koko touhun, mutta niin erikoiselta kuin se kuullostaakin, minua on estänyt sellainen "mitä välilä millään" -ajatus. Eli mitä väliä, vaikka nyt katsoisin tämän tien loppuun asti, vaikka siitä ei apua olisikaan. Olen ollut tahdottoman väsynyt tekemään lopetus-päätöstä, niin siksi olen vain jatkanut ja seurannut kuin vierestä, että minne ajaudun. Nyt olen sitten ajautumassa psykoterapiaan ja sen suhteen olen ihmeen toiveikas (jos Vermillion luet tätä, niin kyse on samasta, josta kirjoitit, että sinullekin ehdotettiin). Tämä nykyinen lyhytterapia, joka jo loppuikin, oli aivan liian pinnallista. En oikein saanut terapeutilta mitään takaisin.

Lukossa kirjoitti myös noista kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin tarttumisista ja että yksi korsi olisi masennuslääkkeet. Itse pelkään, että nämä oljenkorret olisivat vain laastareita, jotka peittäisivät alleen sen todellisen avohaavan ja antaisivat ennen pitkään valheellisen olon, että voikin jo hyvin ja on oikeastaan ihan kunnossa. Sitten kun nämä ohjenkorret/laastarit yksitellen katoavat, niin siellä alla paistaa edelleen se sama iso haava, joka ei ole päässyt kunnolla parantumaan.

Lukossa, hassua että en ole itse osannut ajatella, että tässä kirjoitellessa tekisin töitä itseni hyväksi. Niinhän se tosiaan on. Se on aika kiva näkökulma tähän.

Ollaan varmaan samoilla linjoilla tuon luottamisen kanssa. Kyllä se luottamussuhde syntyy ajassa, jos on syntyäkseen. Heti aluksikin tosin jo jotain voi aistia potentiaalisesta terapeutista. Tuo voi olla ihan hyväkin, että sinulla on matalat odotukset psykoterapian suhteen. Tarkoitan sitä, että yhtä hyvin voisi olla ylikorkeat odotukset. Olen käynyt terapiassa ja odotin siltä prosessilta aika paljon, odotukseni eivät tainneet täyttyä vaikka prosessista oli hyötyäkin. Ihan hyvältä kuulostaa myös tuo, että toivot psykoterapialta syvällisempää prosessia kuin lyhytterapiassa oli.

Tuohon lääkitykseen liittyen asenteeni juontaa varmaankin siihen, että olen jo toistamiseen masentunut ja terapiassa käynyt jne. En ole masennuslääkkeisiin koskaan juuri uskonut, enkä niitä aiemmin toisille sen enempää kuin itsellekään suositellut. Omalla kohdalla kuitenkin noita haavoja ja muita on niin paljon ja syvinä, että eivät ne unohdu vaikka lääkitys mielialaa vähän tasaisikin. Luulen kuitenkin ymmärtäväni, mitä tarkoitit. Minun lienee itsekin vain pakko jatkaa työtä itseni eteen ja edessä saattaa olla uusi terapiajakso kukaties. Tässä on aika paljon muutakin kuten ammatillisen tulevaisuuden pohtimista jne.

Miten voikin olla näin lamaantunut olo tänään. Pää on ihan sumussa. Miten päänsä saisi buutattua? Stressaa kun en saa töissä mitään aikaan. Aivot ei toimi. Täytyy mennä nukkuu..

LonelyWolf kirjoitti 7.3.2016 23:9

Nyt olen sitten ajautumassa psykoterapiaan ja sen suhteen olen ihmeen toiveikas (jos Vermillion luet tätä, niin kyse on samasta, josta kirjoitit, että sinullekin ehdotettiin). Tämä nykyinen lyhytterapia, joka jo loppuikin, oli aivan liian pinnallista. En oikein saanut terapeutilta mitään takaisin.

Onpas mukava kuulla, että sulla on asiat etenemässä tuolla tavalla. Toivon tosiaan, että saisit terapiasta apua. Minullahan se kuntoutusterapia-ajatus ainakin toistaiseksi on jäänyt vaan ajatukseksi, jonka nyt viimeksi opintopsykologi esitti. En ole nyt pariin kuukauteen käynyt tuolla opintopsykologin luonakaan, mutta tarkoitus on käydä ainakin kerran vielä tässä keväällä.

Itsestäni on tuntunut jotenkin hirvittävän työläältä se ajatus, että kuntoutuspsykoterapiaa varten pitää itse etsiä se sopiva terapeutti. Onko sinulla jo terapeutti löytynyt?

Jos elämä on täysin kuollutta, niin miksi kuolleen täytyy olla elossa?

Joo, tajuan itsekin että kysymys on ihan järjetön, mutta mieli ryömii taas pohjamudissa. Se on jäänyt jumiin tosi syvälle. Se on katkera, kun kukaan ei huomaa sitä ja sen pahaa oloa. Kaikki vain porskuttavat punaposkisina ja tohkeissaan ohi täynnä omaa hyvää oloaan.

Miksi evoluutio on kehittänyt ihmiselle näin kieron mielen? Näin vaikea selkoisen ja helposti särkyvän? Tyhmä evoluutio. Olisin mielummin vaikka lintu. Lintujen ei tarvitse käydä töissä eikä terapiassa. Oikeastaan eläimet ovat ihmistä paljon kehittyneempi elämänmuoto.

Vermillion kirjoitti 8.3.2016 22:24

Itsestäni on tuntunut jotenkin hirvittävän työläältä se ajatus, että kuntoutuspsykoterapiaa varten pitää itse etsiä se sopiva terapeutti. Onko sinulla jo terapeutti löytynyt?

Hei Vermillion, työläältähän se itsestäkin ensin kuullosti. Se on kyllä juuri se kohta, missä moni luovuttaa, enkä yhtään ihmettele. Kannattaa vain ajatella sitä askel kerrallaan eikä koko prosessia kerralla. Sain psykiatrilta listan hänen suosittelemistaan terapeuteista. Sovin yhden kanssa tutustumiskäynnin ja se meni niin hyvin, että en sitten muita viitsinyt enää tavatakaan. Tässä kohtaa kävi kyllä hyvä tuuri, sillä en varmaan olisi niitä muita jaksanut käydä läpi, jos eka olisi ollut huono kokemus. Jotenkin raskainta oli täyttää tukihakemus kelaan. Mutta olen nyt tosiaan siinä onnellisessa vaiheessa, että terapia on jo päässyt alkamaan. Tuntuu paljon ammattimaisemmalta ja ihmisläheisemmältä touhulta kuin mitä se lyhytterapia oli. Varmaan useimmat tämän tason psykoterapeutit ovat vahvoja ammattilaisia. Olen siis toiveikas, että jotain muutosta parempaan olisi tulossa, vaikka tämä viikko muuten on ollut hyvin synkkä (kuten noista mun parista eilisestä viestistäkin voi päätellä).

Hei,
Mitä teille yksinäisille kuuluu?
On viikonloppu ja tuskin olen puhunut kenellekään sanaakaan sitten perjantain! Eilen paistoi aurinko, mutten jotenkin osannut iloita siitä. Ei ole mitään odotettavaa keväältä, kesästä. No, huomenna töihin taas. Sitä rataa.
Toivottavasti teillä menee paremmin ja osaatte nauttia kevät auringosta! 🙂

Hei yksinyksinäinen!
Samaa tännekin kuuluu. Tuleva työviikko ja moni muukin asia ahdistaa. Tuntuu, että on jatkuvassa stressitilassa. Stressi/jännittyneisyys/ahdistus kuplii ihon alla. Täällä on ollut vain pilvistä. Vaikka eipä sillä väliä, kun en ole kotoa kauppaa kauemmas liikkunut. Yksin on mennyt koko viikonloppu. Kyllä minä aina välillä osaan auringosta nauttia, jos se paistaa. Välillä taas en. Minullakaan ei ole mitään suunnitelmia keväälle tai kesälle.

Olen tältä kuulta pitänyt mielialapäiväkirjaa. Sain vinkin täältä tukinetistä jostain ketjusta. Merkkaan joka päivälle jonkun numeron väliltä 1 - 6. Näen sitten paremmin miten paljon tuo mieliala heittelee ja liittyykö joku tietty asia aina sen laskuun tms. En tiedä onko siitä mitään hyötyä.

Toivottavasti sinä yksinyksinäinen ja kaikki muutkin löytäisivät edes jotain pieniä ilon murusia ensi viikolla.

Hei Lonely Wolf
Tulin tervehtimään sinua kun olet välillä minunkin ketjussa käynyt. Ei minullakaan ole suunnitelmia kesäksi.Kirjoja olen paljon lukenut ja miehen kanssa televisiota katsonut. Huommenna vie mies mut retkelle Ikeaan kun sai auton lainaan. Tytöllä on ylioppilaskirjoitukset. Tiistaina mennään kirjastoauton jälkeen anopin luo, mennään nelistään kun tyttären poikaystäväkin haetaan mukaan. Mulla on kaksi uutta esirukoilijaa joihin olen tutustunut kirkon ryhmässä. Minä myös toimin esirukoilijana heille. Torstaina on taas kirkon ryhmä.

Tuolla "taistelu-ketjussa" on keskusteltu siitä, että ajatukset vaikuttavat psyykkiseen vointiin. Kävin viikonloppuna yksin museoissa ja kiinnitin poikkeuksellisesti huomiota muihin museokävijöihin ja erityisesti siihen, olivatko he liikkeellä yksin vai porukassa. Suurin osa tuntui olevan liikkeellä kahden hengen porukassa. Oli siellä yksin liikkuviakin, mutta yllättävän vahvasti tämä näkökulma sai yksinäisyyden tunteet voimistumaan ja luuserifiilikset pintaan. Tämä oli jännä havainto. Minähän nautin tietyssä määrin yksinolosta ja museoissa yksin kiertely kuuluu yksintekemisen parhaimmistoon. Säikähdin jo vähän sitä, että tämä näkökulma museokäynteihin voisi ns. jäädä päälle ja pilata hyvän harrastuksen.

Muutenkin olen nyt enemmän pohtinut yksinäisyyttäni ja ehkä sen takia myös kokenut itseni yksinäisemmäksi. Ehkä nämä keskustelut täällä Tukinetissä ovat olleet avaamassa näitä näköaloja. Jotenkin haluan hillitä yksinäisyyspohdintoja ja niissä vellomista. Mietin jo jonkun työväenopiston kurssin aloittamista vaikka vain siitä syystä, että tulisi lisää ihmiskontakteja viikko-ohjelmaan. Täytyy selata kurssiohjelmaa. Olettekohan te muut yksinäiset ja erityisesti LonelyWolf huomanneet tällaista yhteyttä yksinäisyyspohdintojen ja yksinäisyyden tunteiden välillä? Muistelen LonelyWolfin kirjoittaneen esim. lomaviikostaan jolloin nautti olostaan mm. kirjastossa käyden. Mikä mahdollistaa sen, että välillä voi nauttiakin olostaan tai vaikka luonnosta, vaikka onkin yksin?

Anteeksi kun nyt "pommitan" ketjuasi, mutta olen pohtinut ketjusi aiheita ihan omankin tilanteeni vuoksi.

Eilen tuli mieleeni, että sosiaalisia suhteitani on aina haitannut kaksi asiaa. Ensinnäkin olen taipuvainen olemaan aika syvällinen ja analyyttinen ihmissuhteissani, mikä tarkoittaa esim. syvällisiä keskusteluita jne. Olen huono pinnallisissa asioissa, enkä ole oikein koskaan kiinnostunut muodissa olevista asioista. Tämä on melkoinen rajoite monien ihmisten kanssa. Toinen juttu on se, että viihdyn parhaiten kahden kesken toisen ihmisen kanssa. Välttelen suurempia porukoita minkä vuoksi esim. bileet ja vastaavat kokoontumiset jäävät minulta yleensä väliin. Tämä on aiheuttanut porukoiden ulkopuolelle jäämistä. Kun tutustuin tuohon erityisherkkyyteen, huomasin että nämä molemmat piirteet sopivat erityisherkkyyteen. Se vähän helpotti "sosiaalisesti väärälaisen" tunnettani, mutta itse ongelmiahan se ei tietenkään muuta miksikään.

Toinen juttu, mitä olen nyt pohdiskellut, ovat harrastukset. Muistelen sinun kirjoittaneen, että sinulla on yksi harrastus. Toisaalta kirjoitit käyneesi jossain venyttelyssä, jonka käsitin olleen toinen harrastus. Sen mitä ymmärrän perheellisten ihmisten elämistä, on heidän arkensa melkoista suorittamista arjen pyörittämiseksi. Siinä mielessä me perheettömät pääsemme huomattavasti helpommalla, vaikka sinkut eivät tietenkään voikaan jakaa esim. kotitöitä kenenkään kanssa. Aika monet tuntemani perheettömät harrastavat useitakin eri asioita ja minä olen nyt miettinyt, että ehkä minunkin ohjelmaan mahtuisi useampi harrastus. Siis ainakin nyt sairausloman aikaan. Työtilanteeni oli pitkään ylikuormittava, eikä työstä suoriutumisen jälkeen paljon jäänyt mehuja mihinkään. Toivoisin kuitenkin, että tulevaisuudessa harrastukset voisivat jotenkin kannatellakin minua ja mielialaani. Olisi mukava kuulla enemmän siitä, mitä ajattelet harrastuksestasi. Mitä se sinulle merkitsee (pakkopullaa vai jotain positiivista)? Entä ajatteletko että ohjelmaasi mahtuisi enemmän harrastuksia?

Kiitos viesteistänne Lukossa ja arka!
Lukossa, ilman muuta ketjuuni saa kirjoitella niin paljon kuin tahtoo 🙂 On aina mukava huomata, kun joku on kirjoittanut uuden viestin.
Olen vain itse välillä hidas vastaamaan, kun olen tämänkin viikon ollut niin stressaantunut ettei ajatus oikein kulje.

Olen samaa mieltä, että ajatukset vaikuttavat hyvinvointiin. Niitä on vain aika vaikea kontrolloida. Voi vain päättää paljonko niille antaa painoarvoa. Sekään ei kyllä itseltä onnistu silloin, jos on jo tippunut synkkyyden syövereihin. Joskus jos päivä on alkanut hyvällä mielellä ja myöhemmin tulee eteen jotain mikä latistaa oloa, niin olen pystynyt tietoisesti päättämään, että en anna sen vaikuttaa itseeni. Ehkä sitä pitäisi harjoitella. Yksinäisyyden pohtiminen varmasti lisää yksinäisyyden tunnetta. Joskus sen yksinäisyyden pystyy unohtamaan, mutta sitten joku asia ympärillä taas muistuttaa siitä (kuten vaikka pareittain museossa liikkuvat muut vierailijat). Yksinäisyyteen liittyvä luuseriolo tulee ainakin itsellä kouluajoilta. En tiedä tuntuisiko yksinäisyys erilaiselta ilman muistoja koulukiusaamisesta. Tietoinen läsnäolo ja keskittyminen siihen mitä on tekemässä ovat kai niitä keinoja, jotka auttavat nauttimaan yksinolostakin joskus. Eniten yksinolosta osaisi nauttia, jos olisi vastaavasti myös niitä sosiaalisia tilanteita olemassa. Tiedän, että en jaksaisi sitäkään, jos en saisi ollenkaan olla yksin. Se kuuluisa keskitie olisi kova sana.

Syvällisyydessä ja pinnallisuudessakin keskitie olisi mielestäni hyvä. Jatkuva syvällisyys on todella raskasta ja kaipaa sekaansa kepeää pinnallisuuttakin. Tai mikä nyt sitten on pinnallista? En seuraa muotia kuin sen verran mitä nyt huomaamattaan imee itseensä, mutta nautin kyllä kauniista vaatteista, tykkään välillä meikata ja laittaa hiuksia. En pidä sitä pinnallisena. Pinnallista olisi jos vaikka arvioisin muita ihmisiä sen perusteella miten muodikkaasti he pukeutuvat.

Minäkin viihtyisin paremmin pienissä porukoissa, koska niissä tulisin edes huomatuksi. Isoissa porukoissa jäisin ulkopuolelle. Kahden kesken voi joskus alkaa ahdistaa kun pelkään hiljaisia hetkiä, kun ei keksikään enää mitään sanottavaa. Jotenkin ajattelen sen aina minun vastuulleni, että keskustelu kulkee, vaikka onhan se siitä toisestakin ihmisestä kiinni. Siksi esim. kolme on helpompi, koska keskusteluvastuu jakautuu useammalle. Jossain vaiheessa tulee taas se raja vastaan, että en enää pysy keskustelussa mukana, jos ihmisiä on paljon enkä osaa ottaa omaa vuoroani, kun en halua puhua kenenkään päälle. Helposti oma ajatus pyörii vielä edellisessä aiheessa, kun keskustelu on jo siirtynyt seuraavaan.

Olen miettinyt, että en varmaan itse kestäisi mitään perhe-elämän pyörittämistä. En ole koskaan haaveillut lapsista, mutta parisuhdetta kyllä kaipaisin kipeästi. Minua on myös harmittanut, että en osaa mitenkään hyödyntää tätä vapauttani "tehdä mitä vaan" ilman että keneltäkään tarvitsee kysyä lupaa tai mielipidettä. Tämä yhteiskunta on vain niin perhekeskeinen, että annetaan ymmärtää sen olevan ainoa oikea tapa elää ja vain perheen kautta voi tulla onnelliseksi ("Työ ei tule sinua vanhainkotiin katsomaan.." jne). Jos vain löytäisi intohimon johonkin harrastukseen, niin se olisi upea juttu. Minä en ole sitä vielä löytänyt. Kaikki kansalaisopiston kurssit, joita olen kokeillut, ovat jääneet aina kesken. Jotenkin minulle ei sovi se, että vapaa-ajallakin pitäisi olla tiettyyn kellonaikaan aina jossain. Yleensä olen töiden jälkeen niin väsynyt, että en millään jaksa lähetä minnekään. Lopetin sen venyttely-kurssin (pilateksen tapaista, mutta ei kuitenkaan virallisesti pilatesta), kun en vain jaksanut enää käydä siellä ja se oli vain pakkopullaa. Toinen harrastukseni on hiipumassa pois, koska tunnen olevani siinä porukassa ulkopuolinen. Niin minulle lopulta käy aina.

Tiedän, että seuraavat asiat parantaisivat oloani
ja ne olisivat jopa toteutettavissa,
mutta en silti saa mitään aikaiseksi:
- Säännöllinen liikunta
- Säännöllinen vuorokausirytmi (suunnilleen samoihin aikoihin aina nukkumaan ja aamulla ylös)
- Säännöllinen syöminen ja ruokavalion fiilaus (enemmän kasviksia, vähemmän sokeria jne)

Kaikki "säännöllisyys" on vain niin puuduttavaa ja elämä tuntuisi vielä enemmän suorittamiselta. Noiden asioiden pitäisi olla jotain mitä tehdään "siinä sivussa" eikä koko elämän sisältö.

LonelyWolf kirjoitti 16.3.2016 20:20
Yksinäisyyteen liittyvä luuseriolo tulee ainakin itsellä kouluajoilta. En tiedä tuntuisiko yksinäisyys erilaiselta ilman muistoja koulukiusaamisesta.

Minuakin kiusattiin lapsena. Pääkiusaajat olivat vuotta vanhempia naapurintyttöjä, joiden toiminta tosin sai ajoittain oman luokan tytötkin karttamaan minua. Onneksi oman luokan kesken oli kuitenkin aika hyvä henki ja sopu. Mieleen on jäänyt vahvimmin fyysinen kiusaaminen, vaikka nimittelyä ja muuta psyykkistä kiusaamistakin oli. Tytöt kävivät usein kaksissa tuumin kimppuuni repien ja retuuttaen, tuli lumipalloja ja lumipesuja, kastelemista, tavaroiden kuten pipon nappaamista jne. Noihin tilanteisiin minulla liittyy eniten avuttomuuden, pelon ja hädän tunteita. Kun pääsin esimerkiksi koulumatkan kestäneen kiusaamisen jälkeen vihdoin kotiin, koin olevani turvapaikassa. Edelleen kotiin liittyy minulla vahvasti turvapaikan leima ja yksinäisyyteen myös. Kun vietin lapsena iltapäivän ja illan yksin kotona, olin kuitenkin turvassa eikä tarvinnut pelätä. Yksinäisyys onkin minulle sekä turva että vankila.

LonelyWolf kirjoitti 16.3.2016 20:20
Tietoinen läsnäolo ja keskittyminen siihen mitä on tekemässä ovat kai niitä keinoja, jotka auttavat nauttimaan yksinolostakin joskus. Eniten yksinolosta osaisi nauttia, jos olisi vastaavasti myös niitä sosiaalisia tilanteita olemassa. Tiedän, että en jaksaisi sitäkään, jos en saisi ollenkaan olla yksin. Se kuuluisa keskitie olisi kova sana.

Minä taidan olla täysin tietämätön tuon tietoisen läsnäolon suhteen. Oletko itseopiskellut sitä vai käynyt jotain kursseja? Minulla on jonkin verran sosiaalisia tilanteita, jotka toki tasapainottavat yksinäisyyden tunteita. Suurin osa sosiaalisista tilanteistani tällä hetkellä on kuitenkin sellaisia esim. museo-opastus, jossa olen yksin ryhmässä, jossa ei ole tarkoituskaan erityisesti olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

LonelyWolf kirjoitti 16.3.2016 20:20
Syvällisyydessä ja pinnallisuudessakin keskitie olisi mielestäni hyvä. Jatkuva syvällisyys on todella raskasta ja kaipaa sekaansa kepeää pinnallisuuttakin. Tai mikä nyt sitten on pinnallista? En seuraa muotia kuin sen verran mitä nyt huomaamattaan imee itseensä, mutta nautin kyllä kauniista vaatteista, tykkään välillä meikata ja laittaa hiuksia. En pidä sitä pinnallisena. Pinnallista olisi jos vaikka arvioisin muita ihmisiä sen perusteella miten muodikkaasti he pukeutuvat.

Tarkoitin pinnallisuudella ehkä enemmän sellaisia muodikkaita ismejä ja päivän polttavia puheenaiheita asioista, joilla ei ole lopulta mitään merkitystä. Tykkään itsekin meikata ja pukeutua jollain tasolla muodikkaasti, mutta merkkivaatteista en innostu. Tuon keskitien suhteen olet taas oikeassa. Esimerkiksi työmaailmassa olen 100% pinnallisesti vuorovaikutuksessa, koska se nyt vaan on työpaikalla tapana. Läheisissä ihmissuhteissa sitten menen syvemmälle. Minulle tulee yksi ystävyyssuhde mieleen, joka kuivui osin keskustelunaiheiden takia. Siinä ystävyyssuhteessa oli tosin myös sellaista, että koin jatkuvaa kilpailua ja sellaista, että tämä toinen oli tyytyväinen epäonnistumisistani ja takaiskuistani jne. En tiedä, miten oikeassa tai väärässä lopulta olin.

Jännä että sinä koet kahdenkeskiset tilanteet haastavina. Minusta puolestaan jotenkin tuntuu, että kahdenkeskisissä tilanteissa voin olla oma itseni ja myös epäonnistua. Kahdenkeskisissä tilanteissa minulle nauraa korkeintaan yksi ihminen, paitsi voin tietysti itsekin nauraa. Ja kahdenkeskisissä tilanteissa on helpompi mennä syvemmälle, kun voi arvioida vain yhtä ihmistä siinä mielessä, "mitä haluan hänelle paljastaa". Kolmen ihmisen porukassa olisi helposti niin, että kokisin toisen läheisemmäksi kuin toisen ja etenisin sitten sen etäisemmän ehdoilla. Isommissa porukoissa minäkin koen jääväni ainakin joukon ulkokehälle, jos en ihan ulkopuolelle. Se ulkokehän paikka voi tosin olla ihan hyväkin paikka, josta voi tarkastella asioita ja kuunnella puheenvuoroja ilman tarvetta kauheasti itse osallistua. En silti voi väittää kauheasti viihtyväni tällaisissa porukkatilanteissa, joskin joskus ne ovat ihan ok.

LonelyWolf kirjoitti 16.3.2016 20:20
Olen miettinyt, että en varmaan itse kestäisi mitään perhe-elämän pyörittämistä. En ole koskaan haaveillut lapsista, mutta parisuhdetta kyllä kaipaisin kipeästi. Minua on myös harmittanut, että en osaa mitenkään hyödyntää tätä vapauttani "tehdä mitä vaan" ilman että keneltäkään tarvitsee kysyä lupaa tai mielipidettä. Tämä yhteiskunta on vain niin perhekeskeinen, että annetaan ymmärtää sen olevan ainoa oikea tapa elää ja vain perheen kautta voi tulla onnelliseksi ("Työ ei tule sinua vanhainkotiin katsomaan.." jne).

Samantyyppisiä ajatuksia minullakin. Yhteiskunta on tosiaan perhekeskeinen, mikä on tietysti yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta hyväkin asia. Minua helpotti hieman, kun hiljattain keksin eläväni tässä mielessä vähemmistössä. Vähemmistöillähän on usein ongelmia valtavirran suhteen. Minä olen matkustanut aika paljon yksinäni "minne ja miten mieli tekee". Se kuulunee tuohon vapauden hyödyntämiseen, mutta arjessa se on vaikeampaa. Ehkä tosin elämäntapani ovat jonkin verran epäsäännöllisemmät kuin mitä ne voisivat olla perheellisenä. Ja käyn paljon ex-temporee kulttuuripaikoissa, mikä olisi mahdotonta, jos täytyisi hakea lapsia päiväkodista ja huolehtia heidän välipala- ja vessatarpeistaan. Ja nukkua saa niin pitkään kuin haluaa esim. viikonloppuisin, eikä tarvitse riidellä tv:n kanavasta tai ruokavalinnoista kenenkään kanssa. Ehkä nämä ovat niitä arjen vapauksia.

LonelyWolf kirjoitti 16.3.2016 20:20
Jos vain löytäisi intohimon johonkin harrastukseen, niin se olisi upea juttu. Minä en ole sitä vielä löytänyt. Kaikki kansalaisopiston kurssit, joita olen kokeillut, ovat jääneet aina kesken. Jotenkin minulle ei sovi se, että vapaa-ajallakin pitäisi olla tiettyyn kellonaikaan aina jossain. Yleensä olen töiden jälkeen niin väsynyt, että en millään jaksa lähetä minnekään. Lopetin sen venyttely-kurssin (pilateksen tapaista, mutta ei kuitenkaan virallisesti pilatesta), kun en vain jaksanut enää käydä siellä ja se oli vain pakkopullaa. Toinen harrastukseni on hiipumassa pois, koska tunnen olevani siinä porukassa ulkopuolinen. Niin minulle lopulta käy aina.

Minulla on tuo sama, että olen töiden jälkeen aina kovin väsynyt. Olen miettinyt paljon, mitä minä teen väärin ja tullut siihen tulokseen, että ainakin yksi syy on liikatunnollisuuteni. Sitten on taipumukseni stressata kaikkea, varmistella asioita jne. Siihen sitä aikaa ja energiaa kuluu. Minulla on ollut juuri tuo sama "periaate", ettei mitään kelloon sidottua harrastusta työpäivän jälkeen, mutta koen sen jonkinlaisena "alisuoriutumisena" tällä hetkellä. Koen siis, että työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin pitäisi ehtiä ja jaksaa muutakin. Eli niitä harrastuksia ja ihmissuhteita, jos sellaisia sattuisin jostain saamaan. Yllätyin tuosta, että sinulta jää kurssit kesken. Olin saanut sinusta sellaisen tunnollisen kuvan, ja kuvitellut että veisit aloittamasi kurssit loppuun vaikkei aina niin huvittaisikaan. Jos sinun pitäisi arvioida keskeytyksiä jälkikäteen rehellisesti, niin mahtaisiko keskeytyksen syynä olla a) motivaation puute itse kurssiin, b) työstä ja mahdollisesti muustakin johtuva väsymys vai c) ulkopuolisuuden kokemus ryhmässä. Minä yritän usein jotenkin tuolla tavalla "palastella" ongelmia, jotta saisin paremmin selville, mistä kiikastaa. Minun ongelmat harrastusten suhteen ovat ehdottomasti johtuneet tuosta väsymyksestä ja sille väsymykselle minun on pakko saada tehtyä jotain. Toivoisin kovasti, ettet lopettaisi harrastustasi ulkopuolisuuden kokemuksen vuoksi... Harrastukset ovat kuitenkin tärkeitä...!

LonelyWolf kirjoitti 16.3.2016 20:20
En ole koskaan haaveillut lapsista, mutta parisuhdetta kyllä kaipaisin kipeästi.

Olet varmaan kuullut tai lukenut parisuhteita käsittelevistä jutuista, että vakaan parisuhteen edellytyksenä on se, että osapuolet ovat olleet riittävän onnellisia ennen parisuhdettakin. Ja suurin piirtein sama asia todetaan myös niin, että itseään pitäisi osata rakastaa ennen kuin kukaan toinen voi rakastua itseen. Olisi kiva kuulla, mitä ajattelet tällaisista näkökulmista ja miten arvioisit omaa onnellisuuden tilaa tai rakkautta itseäsi kohtaan. Olen aika paljon miettinyt näitä asioita ja yrittänyt keksiä, miten kehittää itseään näissä asioissa. Yhteen aikaan harrastin (järkevässä mittasuhteessa) lahjojen ostamista itselle ja pyysin liikkeissä paketoimaan tuotteen 😉 vaikka se siis tuli minulle itselleni. Tähän aiheeseen liittyen muistan, että eräässä kirjoituksessasi kirjoitit katselleesi omia vanhoja kuvia ja todenneesi ettei sinussa ollut mitään vikaa. Se oli mielestäni kivasti todettu omasta itsestä 🙂👍