Rakas Lonely Wolf!
Miksi joillekin meistä annetaan näitä vaikeuksia. Mulla on niin paha olo nuitten pakkoajatusten takia ja yritän kestää tunnista toiseen. Haluaisin Pyhän Hengen kosketuksen joka ottais tuskaa pois. Tarvitsen olutta ja Oxaminia lievittämään ahdistusta ja pakkoajatuksia. Lisäksi pyydän paljon esirukousta. Mieshuolehtii että syön ja peseydyn. Kirjoitellaanko toistemme kanssa, rukoilen sinulle sinulle iloja ja ystäviä.

Hei yksinäinen susi, täälä toinen. Sun kirjotus uppos mulle melkei ku nyrkki silmään 🤕😉.
Minulla on kavereita, vanhoja lapsuuden kavereita, työkavereita, myöhemmällä iällä tulleita kavereita, yks hyväki kaveri jolle tulee joskus deepimpää ajatusta kerrottua ja muita hyvänpäivän tuttuja. Olen kuitenki aika sisäänpäin kasvanut ja vaikka kavereita olisi, tapahtumiin ja juttuihin pääsisi mukaan porukoihin en vaan tunne oikein kuuluvani niihin. Sillä sitä on omasta tahdosta ja vahingossa jokseenki eristäytynyt.
Teen paljon asioita yksin tai koirani kanssa. Ja se toisaalta vain syventää ja ruokkii eristäytymistä.

Minulla oli pari kesää sitten masennus ja sillon kesäloma oli kans semmoista pakkosuorittamista, jokapäivä väkisin lähdin jonnekki kahvilaan yksin munkki kahville, jotta tulis jossain käytyä, ja hyvähän seki ees oli et menin. Vuosia sitten patosin paljon asioita vaan pääni sisään, en konenu tarvetta jakaa murheitani, ajattelin murheitani ja asioita "halkipoikki ja pinoon" periaatteella, jätin ne niitä käymättä läpi taakseni ja jatkoin suorittamista. Aina olen töitä tehnyt. Joskus koin tapahtuman joka jokseenki mursi mun mielen, se oli lauantai. Siinä itkin viikonlopun, nielin kyyneleeni ja maanantaina jatkoin arkista puurtamista. Tein työni ja henkisesti olin täysin poissa ja vaikka sitä peitteli niin varmasti se naamasta paistoi läpi. Yritin jättää asiat taakseni ja porskuttaa eteenpäin. Jotenki siin tavallaan onnistui, mutta se oli itselle valehtelua ja ne tuli takas. Myöhemmin kun otin koiran, se aiheittu jonku tunnevyöryn ja henkisesti romahdin ja masennus laukes ja enään ei pystynyt esittään ja hymyileen. Siitä alkoi toipuminen, lääkäris kävin, lääkkeitä en ottanu, hanakasti niit kyl olis tarjottu. Olen siitä toipunut ainakin positiivisesti ajatellen hyvin, ja huonomminki ajatellen ihan ok. Ja se kokemus on muuttanu mua mielestäni paremmaksi. Oppiminen ja kasvaminen jatkuu koko elämän.

Nyt on vähän raskaita oloja ollut, teen tosi paljon töitä, niitä vähän vähentänyt...olen koitenkin varsin tunnollinen ja se ei ole aina itselle hyvä ominaisuus nykyajan työelämässä. Olen myös haukannut liian ison kakun oman rakennusprojektin kanssa kesällä ja se on aivan käsissä ja yksin kun käy töissä, on ja elää ja remppaa niin ei meinaa aika kaikkeen riittää ja se on ny vieny mehut pois. Mut tää johtuu ihan tekemisen määrästä, ylikuormituksesta, ei jostain muusta niinkuin joskus aiemmin.
Minulle kans työkavereiden näkeminen tuntuu taakalta, ihan samat sanat voisin kirjoittaa ku sääkin.
Parikin kertaa olen ilman omaa remonttiaki jo ollut loppuunpalon partaalla, pienellä lomalla siitä aina selvinny. Ja kyl työkaveritki mun naamasta näkee kun oon väsyny, ykski joskus kyselee et "ooks sä masentunut?" Sano et en. Sillekkin kyl joskus kerroin et joskus olen ollu masentunut ja kokemuksiani jaoin ku tällä työkaveril oli alakuloa...mut ei niiden kans pääse mihinkää järkevään keskusteluun, eikä mulla ole tarve keskustellakkaa omista jutuistani. Se on sitä "small talkkia" ja läpän heittoo ja mä en oikee jaksa sitäkää. Sillä itellä onki välillä iha kusipää olo ku ei jaksa olla iloinen ja hymyillä ja nauraa ja heittää läppää. Mut oon sen hyväksyny et ei aina tarvi hymyillä, kuhan on kohtelias ja ystävällinen..vaikkei oliskaan iloinen. On oma ittensä, tai ai aki siihe pyrkii.

Oletko sä käyny työterveyshoitajalle vaikka kertomas asiasta? Vaikka mä en juuri ole ihmineen joka puhuu ongelmistaan juuri kellekkään, nii kun sielä sillon masennuksen aikoina kävin ku oli oikeestaan pakko et saa itkun loppuun ja pysty taas syömään yms. Nii se täysin ulkopuoliselle ja tuntemattomalle puhuminen autto, jo ekalla kerralla.
Alotin myös kirjotteleen itselleni omaa päiväkirjaa ajatuksistani ja tekemisistäni ku masennukseni puhkes. Ja vieläki sinne joskus kirjotan ja lueskelen, iha oman kehityksen vuoks. Joillekki toimii tapana purkaa asioita ja saada niihi jopa ahaa elämyksiä joskus.
Et sinä oo sen arvottomampi ku muutkaa, moni kakku päältä kaunis mut sisältä jotain muuta. Toki muita ei sovi vähätelläkkään. Itseään ei kannata verrata toisiin, kaikki ollaan erillaisia. Toiselle jokj pieni murhe voi olla toiselle iso murhe. "Todellinen luontee lujuus on sitä, että toimit oikein siitä huolimatta, että kukaan ei saa koskaan tietää teitkö niin vai et".
Sori, tää tuli vähän hallitsemattomana sekavana tekstivyörynä, mut osaan samaistua sun gekstiin täysin 🙂🌻

Hei!
Samastuin täysin sinun,Lonely Wolf tekstiin.Myös minä kärsin hirvittävästi yksinolosta,ja olen juurikin eronnut miehestä,joka kohteli minua erittäin huonosti.Hänellä on narsistisia piirteitä.Kaikki tuntemani vähät pari ystävää,ja äitini ynnä terapeuttini ovat sitä mieltä,että ero oli oikea päätös,mutta minua ahdistaa melkein kokoajan.Sairaslomaa on kirjoitettu lokakuun loppuun,ja terapia juuri aloitettu.En ole sinut itseni kanssa,minulla on heikko itsetunto,enkä usko ihmisten tarkoittavan kehuillaan totta.Tyyliin:Olet todella mukava ja kaunis nainen.Joskus tuska ja ahdistus on niin valtavaa,että tekisi mieleni huutaa suoraa huutoa.
Ja tämä tuskaisuus ja ahdistus eivät liity yksinomaan eroon,tunnen jonkinlaista vajavaisuutta,häpeää,ja paniikkia myös suhteessa ollessani.
En todellakaan tiedä,mikä tähän ainaiseen kärsimykseen auttaisi.Lääkitys on,ei auta.
liikuntaa harrastan päivittäin,auttaa ehkä noin tunnin sen jälkeen,muttei kauempaa.
Elämäni valopilkku on ihana koirani,sen edessä minun ei tarvitse esittää mitään muuta mitä olen.Myös äitini on minulle todella tärkeä.

Alkava syksy
,ja koko tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa suunnattomasti.Raskaaksi asian tekee sekin,että olen jo psykiatrisen ammattiavun autettavana,ja siltikin tilanne mielestäni on ajoittain pahentunut.Mutta en luovuta,vaikka se joskus käy mielessä.En halua tuottaa äidilleni sellaista tuskaa.Hienoa,että tässä sai kertoa asiasta.

Hei, LonelyWolf! Tuntuu tosi pahalta puolestasi, kun sinulla on taas noin ahdistava olo. Uskon tietäväni noin suunnilleen, miten pahalta ja turhauttavalta sinusta tuntuu, ja toivon tosiaan, että osaisin jotenkin auttaa.

Ei ole todellakaan mitenkään kohtuuton toivomus, että voisi kokea itsensä onnelliseksi edes välillä. Turha tai arvoton et ole missään nimessä; ainakin minä olen saanut sinulta voimia joskus pahalla hetkellä, kun olet kirjoittanut jotain lohduttavaa tai tsemppaavaa vastaukseksi omaan viestiini.

En taida osata nyt mitään erityisen rakentavaa tai uutta vinkkiä antaa pahan olon nujertamiseksi, mutta toivon tosiaan, että saisit jotenkin purettua sitä. Vaikka menemällä lääkärille tai psykologille, juoksemalla itsesi tainnoksiin tai kirjoittamalla tänne - mikä vaan tuntuisi edes vähän auttavan.

Parempaa oloa toivon sinulle kaikesta sydämestäni 🙂🌻

Kiitos kaikille viesteistä. Olen tänään(kin) ollut kauhean itkuherkällä päällä ja vollotin lukiessani jokaista niistä. Tuli parempi olo siitä, että tuntemuksiani ymmärretään. Ei niitä kukaan muu kunnolla ymmärtäisikään, kuin samaa itse kokeva. Jostain syystä on niin kauhea tarve tulla ymmärretyksi henkisellä tasolla.

Hei, ihana Arka, kirjoitellaan vain ja toivon sinullekin helpotusta ahdistukseesi. Minunkin on vaikea ymmärtää, miksi vaikka sinunlaisesi selvästi hyväsydämmisen ihmisen pitää kärsiä. Miksi hyvien pitää kärsiä ja pahoilla menee hyvin?

Jupiteri, kiva, että jaksoit kirjoittaa noin pitkästi. Vaikka olen tyytyväinen, että sain itseni lomalla liikkeelle (esim. edes kahvilaan kuten sinäkin teit), niin oli myös raskasta olla aina tietoinen siitä, että kaikki muut liikkuivat perheinä, pariskuntina ja ystäväporukoina. Näitä kesiä on ollut jo niin paljon. Olen joskus käynyt juttelemassa työterveyshuollossa vähän vaihtelevalla menestyksellä. Terapeutista tuli vähän kuin ystävän korvike ja voin paremmin kun kuvittelin hänet sellaiseksi. Kun terapia päättyi niin yksinäisyys jatkui edelleen. Vuosia myöhemmin yritin jutella toiselle terapeutille ja se oli tosi huono kokemus. Jotenkin en enää jaksaisi puhua kenellekään, joka ei oikeasti välitä ja joka lopulta kuitenkin katoaisi elämästäni. Hyvä tuo sitaatti, jonka kirjoitit loppuun. Koitetaan jaksella!

Hei, Tiffany, minuakin tulevaisuus pelottaa. En osaa kuvitella sinne mitään hyvää. Pelkään, että siellä odottaa joku vielä pahempi syöksykierre. Pystyn kuvittelemaan vain, että lopulta kuolen vanhuuteen yksinäisenä mummona, jonka hautajaisiinkaan ei tule ketään. Sitä odotellessa saa kituuttaa vielä useita kymmeniä vuosia ☹️ Kiitos, että jaoit kokemuksiasi. Voimia tulevaan syksyyn!

Hei, Vermillion 🙂 Mukavaa kuulla taas sinusta. Olet myös antanut minulle voimia viesteilläsi. En odotakaan, että kukaan mitään ratkaisua osaisi antaa, vaan juurikin vertaistukea ja myötäelämistä. Tunteen siitä, että on tullut ymmärretyksi ja kokemukseni ja tunteeni on nähty ja kuultu eikä niitä vähätellä. Tuo tainnoksiin asti juokseminen voisi olla hyvä idea! Parempaa oloa myös sinulle!

Mukava kuulla, että edes hetkellisesti olosi parani. Voin kuvitella, että ei varmasti nappaisi jakaa samoja asioita taas uuden lääkärin kanssa ja rakentaa siihen luottamus. Itseä turhautti työterveyshoitajan jälkeen jo "seuraavassa asteessa" puhua samat litaniat ja vastassa oli vaan sitä samaa, ei se mitään ratkaissut minulle, eikä toisaalta voi niin olettaakkaan et se parannus olis ollukkaan. Siitä terapeutista ja terapiasta tuli ajatuksellisesti semmone mörkö mulle etten sitä enää halunnu ja koennu tarvivani.
Ennen masenustani urheilin jokseenkin säännöllisesti, se todellakin auttoi jaksamaan, vaikka se pakkopullaa oliki välillä lähtee juokseen niin lenkin jälkeen olo oli ku herkkumunkilla, eikä paljoo jaksanu ressata 😀. Sitten kun mulla murtu käsi ja liikunta toppas muutamaks kuukaudeks, töistä jäi sairaslomalle. Ylläripylläri alkoi oleen vähän liikaa aikaa miettiä menneitä ja muita asioita mitä oli jättäny käymättä läpi ja siitä se matka kohti masennuksen "tiedostamista" alkoi. Enään en ole samanlaiseen rytmii onnistunut pääsemään, eikä se mua haittaa, mutta tekis se vaa hyvää ku liikkuis säännöllisemmin ja vähän raskaammin ku vaan kävelyä.
Ennen vielä enemmän, välillä vieläki ajattelee jo valmiiks tulevaisuuttaan synkäks ja mitä tulee tapahtuun. Sitä ajatusta oon yrittäny myös tietosesti parantaa, vähän niinku ratamoottoripyöräilijä kun ajaa radalla, se katsoo sinne suuntaan ja kohtaan radassa mihin haluaa pyöränsä menevän ja se pyörä todella menee sinne minne katsoo, kun katsoo sitä ojanpohjaa niin sitten se helposti menee sinne. Itse koitan ajatella jostain asiasta et hyvin se lopulta menee vaikka kuinka kivinen tie olis, ja nii se sit yleensä menee. Kun ajattelen jo synkäksi valmiiks niin lähtökohdat sen asian onnistumisee on huonot.
Tuo sitaatti on työkaverilta kopsattu, se pomi sen "positiivarit" nettisivuilta.
No mut tämmöstä, en yritä sanoa et "ota itseäsi niskasta kiinni ja mene ihmisten ilmoille", se on minusta aika myrkyllisesti sanottu ihmiselle kun on masentunut tai muuten mieli maassa. Nää on vaa omia ajatuksia omituisine vertauskuvineen, mitkä itseä auttanu, jospa niistä joku jotain saa irti tai huomaa et ei sovi hänelle. Voimia sinulle 🌻🙂🌻

Olen nukkunut koko päivän. Miten kukaan pystyy nukkumaan näin paljon. Nukkuessa ei tarvitse tuntea mitään. Huomenna olisi taas työpäivä. Tiedän, että aamu tulee olemaan ihan tuskaa ja saan puoliksi itkemällä pakottaa itseni ylös ja töihin. Se on silti hyvä, että tuollainen pakko on olemassa. Olo muuttuu ainakin neutraalimmaksi kun pääsee töihin, vaikka siellä ei niin muuten viihtyisikään. Viikonloppuinakin olisi niin tärkeää, kun ei vain jäisi nukkumaan, mutta en ole keksinyt sinne mitään pakkoa, joka saisi minut ylös.

Pakko, pakko. Harmi, että koulussa ei opetettu miten nautitaan elämästä. Siellä opetettiin vain, että elämä on velvollisuus ja täynnä ikäviä pakkoja. Ne upposivat hyvin tällaiseen yliherkkään (HSP piirteitä omaavaan), velvollisuudentuntoiseen ja helposti syyllistettävään ihmiseen.

Lapsuudessa olin koulukiusattu ja pakenin elämääni kirjoihin. En tiedä miksi en enää pysty keskittymään kirjoihin. Jotenkin hölmösti ajattelen sen ajanhukkaamiseksi ja menen nukkumaan, vaikka se vasta ajanhukkaamista onkin. Tunnen melkein aina ahdistusta jostain asiasta. Jotenkin liitän sen ahdistuksen aina milloin mihinkin ja jos saan sen ahdistuksen kohteen poistettua, niin kohta löytyy toinen kohde. Keksisin itse itselleni vaikka mitä diagnooseja: erityisherkkä (HSP), epätyypillinen masennus, ahdistuneisuushäiriö.. aina sitä johonkin lokeroon sopii.

Jupiteri, sinulla on hyviä ajatuksia. Loistava vertaus tuo ratamoottoripyörilijä! Liikunnan lisääminen olisi kyllä hyvä juttu, mutta kun on aina niin suuren taistelun takana, että saa itsensä lähtemään jonnekin. Mieli keksii kaikki mahdolliset tekosyyt ☹️ Parempi fyysinen kunto kyllä varmasti auttaisi mieltäkin paranemaan ja yksinäisyyttä ehkä kestäisi paremmin. En tiedä miten siinä pääsisi kunnolla alkuun niin ettei se jäisi vain johonkin yhteen juoksulenkkiin. Tykkäisin myös jos minulla olisi koira, mutta yksin sitä on hankala pitää eikä tähän asuntoon edes saa ottaa lemmikkiä. Täytyy toivoa, että joskus tulee mahdolliseksi.

Mietit tuota liikunnan lisäämistä... Minä voin omasta kokemuksestani kertoa, että ainakin minun kohdallani se tuntuu ainakin jonkin verran auttavan. Vuosien varrella olen moneen kertaan meinannut aloittaa säännöllisen lenkkeilyn, mutta sitten se on aina parin kerran jälkeen jäänyt, kun homma on tuntunut vaan niin raskaalta puurtamiselta. Tässä hiljattain olen alkanut taas lenkkeillä ja nyt se tuntuukin jostain syystä paremmalta kuin ennen. Olen juossut 30-60 minuutin lenkkejä, ja lenkin jälkeen olo on nyt ollut mukavan energinen ja aikaansaava. Eihän se tietenkään yksinäisyyttä poista, mutta mulla ainakin se on saanut mielialaa paremmaksi. Olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, että olen tosiaan jaksanut juosta/hölkätä tuollaisia pitkiä tunnin lenkkejäkin pysähtymättä välillä.

Minulla on aika pitkään ollut (koululiikunnasta juontava) kielteinen suhtautuminen urheiluun, mutta viime vuosina olen onneksi onnistunut pääsemään pahimmista traumoista eroon ja jopa nauttimaan liikkumisesta.

Eli jos vain suinkin jaksat, niin kannattaisi varmaan kokeilla jonkinlaista liikuntaa. Tuo koko päivän nukkuminen ei kuulosta oikein hyvältä tavalta viettää päivää, vaikka ymmärrän kyllä, jos sill tavalla haluaa paeta ahdistuksiaan.

Vermillion, kiitos kannustavista sanoista! Hienoa, että olet jaksanut juosta noin pitkiä lenkkejä. Mun täytyisi aloittaa aika hitaasti. Vaikka vuorotellen juosta pieni pätkä ja kävellä. Kun vain pääsisi liikkeelle.

Se on varmasti aika yleistä, että koululiikunta jättää traumoja. Niin se teki minullekin. En tiedä onko se vielä edelleenkin samanlaista, että kaikkien pitäisi pystyä yhtä hyvään suoritukseen lähtötasosta riippumatta, mikä on täysin älytöntä. Siellä pitäisi opettaa fyysisen kunnon ylläpitoa ja kehitystä omista lähtökohdista käsin. Sen sijaa siellä vain syyllistetään ja nolataan muiden edessä, jos ei pysty johonkin tai osaa tehdä vaikka kärrynpyörää. Silti mitään oikeita tekniikkoja mihinkään, esim. hiihtoon (joka oli mun pahin painajainen), ei koskaan opetettu.

Oli huono päivä töissä tänään. Ei kyllä noussut mieliala edes sille neutraalille tasolle, kuten edellisessä viestissä toivoin. Puhuin tuskin sanaakaan kenellekään ja tunsin itseni täydeksi kummajaiseksi. Kuvittelin kaikkien puhuvan pahaa mun seläntakana ja ylitulkitsin ihmisten ilmeitä vahingoniloisiksi ja ylimielisiksi, vaikka järki yrittikin sanoa, ettei se ehkä nyt ihan niin ole. Pelkään, että rikon välini omalla negatiivisuudellani niihin muutamaankin ihan mukavaan tyyppiin, joiden kanssa olen parempina hetkinäni pystynyt jotain "läppää" heittämään.

Tiedän, että jatkuva nukkuminen on huono juttu. Sitä voi vähän verrata siihen, että joku toinen juo ahdistukseen ja minä nukun. Minä en käytä alkoholia melkein ollenkaan. En vain saa siitä mitään kicksejä. Onneksi.

Jaa, meinaa olla päivärytmitkin sekaisin. Nyt pitäisi mennä taas nukkumaan. Yöunille. Sen sijaan roikun täällä netissä ja kuuntelen musiikkia. Hyvää yötä ja parempaa huomista teille, jotka olette tätä lukeneet!

Hei hyvä Lonely wolf!
Tuli niin hyvä mieli kun olit sen tervehdyksen laittanut minun ketjuuni. Minäkin olen eurannut aktiivisesti sinua ja haluan jatkossakin vaihtaa ajatuksia kanssasi. Olen vähän kateellinen sulle tuosta kyvytäsi nukkua paljon, mulla tahtoo olla unettomuutta. Enkä tiennytkään että olet töissä, e on yksi tukipilari, minä jo kolmatta vuotta eläkkeellä ja on vaikea opeutua kun tekemistä on niin vähän. Samalla ajattelen että työkykyä ei ole. Hartauskirjoja paljon luen ja itten miehen kanssa yhdesä katsotaan televiiota ja tehdään kotitöitä. Ymmärin että inä elät ykin ja koet ykinäisyyttä. Töissä sinulla on ihmissuhteita mutta ymmärrän että se ei korvaa itä että kotona odottaisi joku. Minä olenkin kiitollinen perheestäni, kyllä mieheni on minulle tukipilari joka on onneki työttömänä että hän on täällä päivät kanssanikotona. Ehkä sinunkin elämääsi ilmestyy rakatettu illoin kun vähiten odotat.

Hei, täällä taas.
Näin vaihteeksi pohdin taas pitäisikö "nöyrtyä" raahautumaan työterveyshuoltoon kertomaan tästä pahasta olosta? Ja ehkä turvautua taas masennuslääkkeisiin, jos niiden avulla saisin tehtyä itsestäni kovemman ja kestäisin paremmin työpaikan ihmisiä (enkä itkisi salaa vessassa, kuten nyt). Kynnys on vain huonojen kokemusten takia valtava. Tällä hetkellä ajatukset ovat niin sysimustia: haaveilen itsemurhasta, vaikka tiedän olevani niin pelkuri, että en siihen pystyisi (ja tietysti ajattelen myös vanhempiani, joille olisi raskasta selvittää kaikkia käytännön asioita jälkeenpäin - kuolema aiheuttaisi kovasti vaivaa muille ihmisille. Joku joutuisi mm. tyhjentämään asuntoni). Joudun töissä pinnistelemään, että en vahingossa paljasta ajatuksiani sanomalla vaikka, että haluan pois tästä maailmasta. Siitä on tullut niin arkipäiväinen lause mun mielessä ja se toistuu joka päivä päiväkirjassani, että voin sen vahingossa möläyttää tajuamatta, että se voisi järkyttää ns. normaaleja ihmisiä. Raskasta pitää kaikki sisällään, mutta ei näillä ajatuksilla kuulu muita ihmisiä vaivata. Vaikka jo epäilen, että ne ajatukset näkyy musta päältä sanomattakin.

Ajatuksissa pyörii myös se, miten tuntuu, että kaikki ihmiset ovat oikeasti hirviöitä. Jos johonkuhun erehtyy luottamaan, niin ennen pitkää hän muuttuu hirviöksi, jolle olen antanut kaikki aseet käteen satuttaa mua. Olen siis siinä pisteessä, että enää ei ole edes intoa löytää uusia ihmisiä ja ystäviä elämääni. En jaksa ketään ihmisiä.

Miksi pahoilla ihmisillä menee aina hyvin?
Multa taas viedään aina ne viimeisetkin muruset, jotka ovat jotain hyvää oloa välillä tuottaneet. Lopulta saa aina todeta olevansa vain yhdentekevä ja turha ihminen.

Tunnen oloni niin arvottomaksi. Luin jostain, että häpeän tunne tulee siitä, että ei ole saanut tarpeeksi rakkautta.

Inhimillisessä tekijässä joku hevilaulaja sanoi, että
"Masentuneesta tulee ensin hirveä realisti. Ja kun se pahenee, alkaa nähdä kaiken kielteisenä"
Sopii hyvin kuvaan.

Koen myös syyllisyyttä siitä, että en voi hyvin. Paljon pahemminkin voisi olla. Muistan yhden mistään mitään tietämättömän työkaverin sanoneen kerran, että masennus on elintasosairaus: eli elämä on muka liian helppoa jos on varaa masentua. Ajattelin silloin, että taitaa tämän ihmisen oma elämä olla turhan helppoa, kun voi tuollaista laukoa ja samalla syyllistää kaikki masentuneet. Tuskin kovin moni kestäisi mun yksinäistä elämää masentumatta.

Vähän sekava ja rönsyilevä viesti, mutta ajatukset eivät nyt oikein ole koossa. Ne ovat hitaita ja jähmeitä. Piuhat ovat kovasti pidentyneet ja olen huomannut sen töissäkin. Välillä mulle joutuu sanomaan moneen kertaan ennen kuin edes tajuan, että joku kysyi multa jotain.

Helvetti on kyllä tosiaankin maan päällä. Viikko viikon jälkeen ja vuosi toisensa perään samaa pahaa oloa.

Jäin vielä miettimään niitä vähäisiä ystävyys- ja kaverisuhteita, joita minulla välillä on ollut. Mahdankohan jotenkin vetää puoleeni narsistisia ihmisiä? Yksinäinen on sellaisille aika helppo uhri.

Moi, LonelyWolf!

Ihan pakko kirjoittaa kun kirjoituksesi kosketti minuakin. Olen myös yksinäinen ja kovin turhautunut tilanteeseeni. Toiveista huolimatta minulla on hyvin vähän ystäviä, eikä kumppania. Olen kyllä hyvin usein elämässäni tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja vähän erilaiseksi, että sinällään tämä ei ole mitään uutta. En nyt jaksa enempää kirjoittaa, mutta tsempit yksinäisyyden keskelle toiselta saman kanssa kamppailevalta! 🌻🙂🌻

Hei. Lukiessani sanomaasi huomasin paljon samalaista kuin itsessäni koen ja näen. Yksinäisyys ei kuulu kellekkään, mutta aina on toivoa paremmasta vaikka kuinka pahalta tuntuukaan. Onneksi on keksitty kaikenlaisia keinoja yksinäisyyden torjumiseen.Mutta aina sekään ei auta .On vain itse otettava itseään niskasta kiinni ja koitettava tarpoa läpi harmaan kiven.Varmaan aika moni ihminen on yksinäinen , ja luulen ettei monikaan edes myönnä olevansa yksinäinen.Ne ihmiset, jotka eivät siitä puhu , kärsivät kaikkein eniten.Minusta ei ole mikään häpeä puhua tunteistaan.Puhuminen helpottaa ja antaa paljon enemmän voimaa jaksamiseen.Toivon kovasti että saat tämän kautta purettua asiat ulos .Se helpottaa

Kiitos kannustavista sanoistanne, black feather ja tittelituure65!

Puhuminen auttaa, mutta mielestäni vain siinä hetkessä kuin puhuu. Mutta kun hetki on ohi, niin myös sen tuoma pieni helpotuksen tunne katoaa. Se on kuin tekohengitystä.

Vaikka tuossa edellisessä viestissä pohdinkin työterveyshuoltoon menoa, niin nyt olen taas eri mieltä. En usko, että itsensä ulkopuolelta saa mitään oikeaa apua. Se apu on jotenkin löydettävä itsestään. Vähän samoin kuin sanotaan, että onnikin on löydettävä oman itsensä sisältä eikä ulkopuolelta. Muihin ihmisiin nojaaminen ei pitemmänpäälle ole hyvä juttu. Siitä tulee riippuvaiseksi.

En ole uskonnollinen ihminen, mutta siinä mielessä ymmärrän uskovaisia, että ilman muuta se tuo jotain voimaa kun uskoo johonkin. Se toimii vähän kuin itsesuggestio tai lumelääkkeet. Kuinkahan sitä oppisi uskomaan itseensä ja omaan arvoonsa? Siihen ettei se oma arvo tule muiden ihmisten kautta? Ympäriltä vain kuulee niin päinvastaista viestiä. Luki mitä tahansa onnellisuus- tai itsetutkiskelu opusta, niin aina korostetaan ystävien ja läheisten merkitystä ("jos on paha olo, niin soitto ystävälle piristää" jne..). Facebook on täynnä aforismeja, että todellinen onni on ihmissuhteissa. Julkkiset tilittävät lehdissä menestystarinoidensa taustoja, että "en olisi tässä ilman ystävien/läheisten/puolison tukea". Kaikki sellainen lannistaa ja lisää arvottomuuden tunnetta. Mitä mahdollisuuksia mulla yksin edes on?

Oikeastaan olen mielestäni terve. On tervettä reagoida tilanteeseeni pahalla ololla. On tervettä voida pahoin tässä elämän järjettömässä oravanpyörässä, jossa raha ratkaisee joka asiassa.

Tällaisia ajatuksia tässä hetkessä. Koitetaan kaikki jaksella. Harmi, ettei näitä samoja asioita pohtiviä ihmisiä pääse kohtaamaan missään livenä.
Nyt lähden ruokakauppaan (ja ostan ISON suklaalevyn!)