Salakavala syöksykierteeni alkoi vuosia sitten. Terveyteni alkoi heiketä vähitellen, mutta mitään syytä ei löytynyt. Lääkärit pitivät minua lähinnä luulosairaana. Kun olo vain paheni ja paheni, aloin itsekin kuvitella, että vika on korvieni välissä. Epämääräisiä fyysisiä oireita oli pitkä lista, ja niiden seurauksena myös henkinen tilani rapistui. Kun kaikki tuntui harmaalta massalta, yritin hakea lohtua mm. nettishoppailusta. Lisäksi rahaa kului, kun ravasin erilaisten yksityisten lääkäreiden vastaanotoilla.

Lopulta minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta ja keliakia. Olo oli siinä vaiheessa jo niin kamala, että vietin aikaa lähinnä kotona peiton alla. En edes tiennyt, onko yö vai päivä. Jos tätä nyt lukee joku kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastava, niin ehkä ymmärtää, miten pahaan tilaan se sairaus voi viedä. Elin täysin sumussa 3-5 vuotta. Jälkikäteen on vaikea arvioida/muistaa, missä vaiheessa tilani romahti sellaiseksi, että olin käytännössä vuoteen oma.

Nykyään tietysti ymmärrän, että hoitamattomina nuo sairaudet söivät kaikki voimani ja olin siksi niin kamalassa kunnossa. Nyt terveydentilani on kohentunut merkittävästi. Syön lääkkeitä kilpirauhasen vajaatoimintaan ja keliakian vuoksi noudatan gluteenitonta ruokavaliota. Olen innostunut elämään terveellisesti, opetellut stressinhallintaa, löytänyt itselleni sopivan liikuntamuodon ja töissäkin jaksan käydä. Työni ei ole hyvin palkattua, enkä halua tehdä sitä loppu elämääni, mutta nyt olen siihen tyytyväinen. Ennen kaikkea työpaikallani on mahtavia ihmisiä ja työyhteisöni on minulle rakas.

Sitten ne ikävät asiat. Minulla on takana kaksi opiskeluyritystä, jotka ovat päätyneet opintojen keskeyttämiseen. Koska terveydentilani oli heikko, en yksinkertaisesti jaksanut opiskella tai edes käydä koululla. Nyt KELA perii minulta opintotukia takaisin. Lisäksi muutaman vuoden takainen nettishoppailuvimmani on sittemmin kostautunut: Laskuja kertyi liikaa, ne oli lopulta pakko päästää ulosottoon ja luottotiedot menivät.

Olen itse jo tottunut ajatukseen, että olen velkaantunut ja maksan velkojani vielä pitkään. Mutta elän tämän asian kanssa ihan yksin. En ole kertonut veloistani kenellekään. Jollekin ystävälle voisin harkita kertovani, mutta en vain ole saanut sanaa suustani. Häpeän. En ole kertonut myöskään takaisin perittävistä opintotuista. Isointa kulissia joudun pitämään yllä vanhemmilleni ja muulle suvulle. Perheeni ja sukuni ovat menestynyttä ja korkeasti koulutettua porukkaa sekä erittäin kapeakatseisia ja kovia arvostelemaan ”huonompiosaisia”. He eivät voi sietää epäonnistuneita ihmisiä. Vanhempani hyvin todennäköisesti katkaisisivat välit minuun, jos tietäisivät veloistani ja siitä, etten enää opiskele.

Isovelipuoleni tuli aikanaan nuorena isäksi ja jumittui matalapalkkaiseen työhön, jossa hän on edelleen 35-vuotiaana. Häntä arvostellaan jatkuvasti perheeni ja sukuni keskuudessa – sekä selän takana että päin naamaa. Jos itse joutuisin vastaavan hyljeksinnän ja arvostelun kohteeksi, saattaisin hyvinkin romahtaa. Vaikka perheeni on kuinka pinnallinen ja kapeakatseinen, niin varsinkin vanhempani ovat silti minulle tärkeitä ja rakkaita. En haluaisi menettää välejä heihin. Salailu vain on niin hirveän raskasta ja joskus tuntuu, etten enää jaksa teeskennellä. Onko kukaan muu samanlaisessa tilanteessa? Joskus tuntuu, että koko elämäni on pelkkää suurta kulissia. Yksin pärjääminen on uskomattoman kuluttavaa, vaikka siihen jossain määrin tottuukin.