Heippa
Olen todella pahoillani sinun lapsuudesta ja se kyllä jättää arvet elämään mut
elämässä vaan pitää mennä kaikesta huolimatta eteenpäin ja elämän on jatkuttava.
Mut käy ammattiauttajan luona niin kauan kuin apua tarvitset ja kerro kaikki asiat mitkä
vähänkin mieltä painaa niin se helpottaa elämää ja saat hiljakseen sydämmeltä pois
sen pahanolon ja näin taas pääset elämässä eteenpäin.
Tehkää miehesi kanssa kaikkenne että teidän lapsella on kaikki asiat hyvästi ja saa
paremman tulevaisuuden ja lähtökohdat kuin sinä sillä ne lapsuus vuodet täytys olla
onnellisia lapsen tulevaisuuden kannalta.
Ei minullakaan ole ollut lapsuutta se oli kurjaa mut hyvin olen selvinnyt ja niin sinäkin
selviät ja minä päätin jo pienenä poikana että minun perhe saa turvallisen kodin ja
sen olen saanut aikaseksi nyt olen itse 44. vuotias ja lapset nyt on jo aikuisia eilen
poika sanoikin et niille on kanssa vauva tulossa poika on nyt 20 vuotias ja on todella
upea että niin vaan taas elämä saa uuden käänteen.

Kaunista syksyä sinulle

Kävin siinä uudessa ryhmäkeskustelussa ja sain juteltua uuden terapeutin kanssa. Tämä tuntui loistavalta, ja itkin pitkästä aikaa. Sain sanotuksi sen, kuinka olen yrittänyt pärjätä ja pärjätä ja olen yrittänyt olla urhoollinen kaiken kaaoksen keskellä. Ja näin jo monta vuotta, vaikka olen ollutkin välillä sairaalassa, en ole vanhemmilleni voinut puhua suoraan kuinka he ovat olleet sotkemassa aina elämääni. Olen lukemattomia kertoja saanut kuulla, kuinka en saisi enää pohtia nuoruutta tai lapsuutta, että elämässä pitää aina vaan mennä eteenpäin. Tämä on hidastanut omalta osaltaan parantumistani... olen aina halunnut olla mieliksi vanhemmilleni. Nyt se on loppu, kertakaikkisen loppu.

Ainut mikä häiritsee todella paljon on asia, jonka olen tehnyt kolmisen vuotta sitten vanhempiani kohtaan. Tunnen itseni niin pirun syylliseksi, että koko ajan tekee mieli soittaa vanhemmille ja tunnustaa tekoni. "varastin" heiltä rahaa kolmisen vuotta sitten, kun olin kotona ja tein hulluna kaikkea hommia siellä, oli joulun aika. Tunsin olevani katkera tilannetta kohtaan ja koska huomasin, että omat rahat ei riitä joulun jälkeiseen elämään, varastin rahat vanhemmilta. Tiedän kuinka häpeällisen ja syntisen asian olen tehnyt, kuinka ansaitsisin vähintään kuoleman tuomion... mutta en pysty tunnustamaan vanhemmilleni asiaa. En osaa antaa heille anteeksi, en osaa antaa itselleni anteeksi, enkä halua, että tunnustamalla asian minulla paranee olo ja vanhemmillani olo vain pahenee. En pysty ottamaan vastaan asiaan kuuluvia seuraamuksia, jos tunnustan asian. Olen täysin lukossa ja koska työstän nyt samalla omaa äitisuhdettani, uskon, että se on aiheuttanut tämän mielipahan itsessäni. Minun kuuluisi pystyä antamaan vanhemmilleni anteeksi ja sitä myöten lähteä purkamaan asiaa. En vain pysty, vaikka toisaalla tunnen hirveää syyllisyyttä tekoani kohtaan.

En kaipaa mitään "moraalisaarnaa", vaikka sellaisen ansaitsisin. Tiedän tasan tarkkaan, että olen tehnyt väärin.

Heippa
Kiva kun olet edistynyt ja kerro kaikki mieltä painavat asiat terapeutille sillä ne on
ammatti ihmisiä ja ne pystyy ja osaa auttaa kuin myös pidä tukihenkilöön yhteyttä
ja miehesi on kanssa tukena ja jos sinulla on ystäviä niin ole yhteydessä niihin
niin saat monelta suunnalta tukea niin jaksat ja pärjäät ja helpottaa elämää.
Miten sinulla nyt menee???
Kuinka olet jaksanut???
Minun neuvoni on että älä kerro vanhemmillesi että olet varastanut rahaa.
Etpähän ainakaan pahoita vanhempien mieltä pidä vaan omana tietonasi mut jos painaa
mieltä niin kerro terapeutille.
Onhan meillä jokaisella ihmisellä menneisyys ja joskus tulee mokailtua mut niitä sattuu
itse kullekin mut ei niitä kannata miettiä.
Mut kyllä mekin ollaan oltu serkun kanssa kovia kanstereita 70 luvulla maalla oltiin siinä
7-10 vuotiaita niin käytiin naapurista varastamassa mansikoita käveltiin suoraan tieltä pihaan ja koira haukku niin mentiin silittämään koiraa ja sanottiin sille että älä hauku mut kun mentiin
mansikoita keräämään niin se koira jatko haukkumista mut sitten parikymppisenä
sanoin et me on varastettu penskana teiltä mansikoita niin sano vaan että kyllä nähtiin mut
annettiin poikien kerätä mansikoita mut kyllä me nauretaan aina serkun kanssa vanhoille
muistoille se oli upeata aikaa kummiskin.
ajattele asioita positiivisesti se auttaa.
Kaunista syksyä sinulle

No niin, nyt ovat taas paniikkikohtaukset saaneet uusia näkökulmia elämään. Ei nähtävästi riitä, että on masentunut, vaan nyt ovat uudenlaiset kohtaukset saaneet tilaa elämältäni. Olen aivan masentunut, lamaantunut, kauhistunut kaikesta, kun kohtaus tulee. Luulin jo päihittäneeni nämä, mutta nähtävästi ei näin ole. Yöt ovat painajaismaisia, kun pelkään, että kohta joku kuolee, minä tai mies tai kissa. Pelkään synnytystä ihan hirveästi, että "osaanko", jaksanko riittävästi, tuleeko minusta hyvä äiti. Tämä äitisuhde näyttää olevan jokapaikassa, en pääse siitä eroon. Niin turvattoman olon tuo suhde on aiheuttanut itselleni, että pelkään varmaan sen takia, että olen itse sitten samanlainen. Äiti on ollut ehdoton monessa asiassa, ja vieläkin jaksaa kannustaa ja sympatisoida muita, mutta ei minua. Mieheni uniongelmat ovat tosi kurjia ja minun taas pitäisi jaksaa ja mennä eteenpäin.

Eli löytyykö sen epävarmuuden taustalta tuo kuoleman pelko? Onko siinä enemmän kuin luulin, miten syvälle pitää mennä, että löytyy mikä johtuu mistäkin?

Ajattelin tänään sängyssä ollessa, että pelkään. Mitä pelkään? Murtovarkaita. Miksi? Koska olen nähnyt telkkarissa jännitys sarjoissa väkivaltaa ja pelkään, että se tulee tänne. Miksi pelkään väkivaltaa? Koska pelkään kuolemaa. Miksi pelkään kuolemaa? Koska pelkään syntymättömän lapsen kuolemaa, koska on ollut lopulta todella haluttu lapsi. Siihen ymmärrykseni loppuu. Kaiken alta löydän syyn pelkoon, joka on pelko tulevan lapsen puolesta.

Olen ihan rikki. Tänään oli psykologin kanssa tapaaminen. Puhuimme lääkkeistä ja koska psykologini tuntenut minut niin kauan, sanoi, että olen ihan kuin eri ihminen, kun lääkkeitä ei mene nyt. Laskin nopeasti, että minut on vieroitettu kuudesta eri lääkkeestä todella lyhyen ajan sisällä. Ehkä ne vierotusoireet ovat yksi asia mistä on paha olla ihan fyysisestikin. Ja muutenkin vauvan syntymään on enää neljä viikkoa aikaa. Kunpa kohtaukset alkaisivat pian helpottumaan. Lääkäri sanoi viime viikolla, että lääkityksiä voidaan aloittaa uudestaan, kun lapsi on syntynyt. Ainakin jokin peruslääkitys pitäisi olla kohdallaan. Tällaista tänään.

Hyvä surumieli!

Et tunne minua, mutta toivon sinulle kaikkea hyvää! Usko siihen, että susta tulee hyvä äiti!
Itse en siihen saanut mahdollisuutta. Menetin lapsen ja mahdollisuuden siihen. Iloitse sinä hyvä nainen!

Heippa
Puhu kaikista noista ongelmista psykolookin kanssa niin varmasti helpottaa elämää
ja kaikista mikä vähäkin mieltä painaa.
Se on luonnollista että synnytys pelottaa onhan se iso muutos elämässä
mut puhu asiasta neuvolassa niin osaavat sinua neuvoa ja tukea ja taas kysy
neuvolahenkilö kunnalta ihan mitä tietoa tarvitset ne osaa neuvoa kaikissa asioussa
meidän paikka kunnalla on upeita neuvola henkilö kuntaa ja ne on todella mahtavia ihmisiä
kun käytiin siellä ( nyt penskat on jo aikuisia ) se on vaan harmi kun sieltäkin on niin paljon
resurseja karsittu.
Kyllä sinusta tulee hyvä äiti älä huolestu mut sanon kokemuksesta että kun vauva tulee
niin elämä kyllä muuttuu kummasti on välillä väsyttävääkin mut on se antoisaa
Mut niinkuin olen sanonut niin rakenna itsellesi se tukiverkko ja heti kun on heikko
hetki niin otat yhteyttä niin kaikki kun sinua auttaa niin varmasti pärjäät.
Kaunista syksyä sinulle