itse olen paljonkin kirjoitellut kattieni kanssa yhteiselosta toisessa ryhmässä ja minulla siellä tuumailiketju.
en olisi elossa, jos ei minulla olisi kahta kattiani.
voimia sinullekin sine.

Hauska kuulla, että ihmiset ovat löytäneet elämälleen sisältöä lemmikeistä. Itse olen syntynyt ja elänyt suurimman osan elämästäni eläimien ympäröimänä (maalta kun olen), joskin olen myös aina ollut suurimmalle osasta niitä allerginen! Eläimet pysyttelivät siis aina lapsuudessa kodin ulkopuolella (navetassa yms. lämpimissä tiloissa talvisin) ja minä taas kodin sisäpuolella. Nykyään syntymäkodissani on sisäkoira ja olen huomannut, etten saa siitä kovinkaan vahvoja allergiaoireita, mutta koira taisikin olla vaivoistani vähäisin jo lapsena.

Tämä pohdinta vain siksi, että tyttöystäväni on puhunut varovaisesti koiran hankinnasta, jota olen luonnollisesti ollut vastaan, koska olen niille allerginen. Siedätyshoidotkin maksavat niin sanotusti mansikoita, eikä kumppanille kelpaa mikä tahansa koirarotu (vähemmän allergisoivat on rajattu ulkopuolelle). En tosin itsekään ottaisi mitä tahansa hauvelia nurkkiin. Täytyy kuitenkin myöntää, että aina kotona käydessä tuo basset houndin, mäyräkoiran ja cockerspanielin sekoituksena syntynyt, sohvalla alati makaava makkara on kyllä melkoinen huvituksen lähde, vaikka se ei kaiketi sitä aina itse huomaakaan. Jos olette lukeneet joskus Carl Barskin mainion sarjakuvan "Puhuva koira", on Fannyn yleisilme kuin suoraan tuolta koiralta. "Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä"😀

Ehkei koira olisi sitten mikään mahdoton hankinta jossain vaiheessa, mutta haluaisin kyllä ensin kokeilla siedätyshoitoja, ihan vain varmuuden vuoksi. Ei nimittäin ole kovin hyvä diili lähteä hankkimaan koiraa ja muutaman kuukauden jälkeen luopua siitä allergiaoireiden takia. Eräänä anekdoottina muuten mainittakoon, että Mickey Rourke sanoi koiransa pelastaneen hänet itsemurhalta pahimpina alkkisvuosina.

Lemmikkien puutteessa olen työllistänyt itseäni useammalla eri huonekasvilla (jotakuinkin kahdellakymmenelläviidellä ollakseni tarkka), joskin niitä ei näin talvikautena tarvitse kauheasti hoitaa, kun vetävät enemmän tai vähemmän talviunta. Maaliskuusta lähtien sitä saakin sitten juosta kastelukannun kanssa harva se päivä, jottei uutta versoa puskevat kasvit kuole akuuttiin dehydraatioon.

Ei minulla oikeastaan muuta, kunhan kirjoittelin mitä mieleen aiheesta juolahti. Kaikenlainen mielekäs tekeminen masennuksen hoidossa on omasta mielestäni tärkeää, tapahtui se sitten lemmikkien tai kasvien parissa.

Piti tähän ketjuun kirjoittaa jo sillon kun tämä alkoi, mutta jäi sitten jotenkin tekemättä. Sain koirani kun viimeksi toivuin masennuksestani, 17-vuotiaana. Vaikka koira tietenkin sitoo paljon, ei voi lähteä työpäivän päälle harrastuksiin tai muuta semmoista. Vaikka välillä tuntuukin ylivoimaselta huolehtia vielä koirasta, kun ei itsestäänkään meinaa jaksaa, en kuitenkaan mistään hinnasta luopuisi siitä. Se oli 2 kuukautta kerran äitini hoivissa ja ikävöin uskomattoman paljon pikkuistani. Tuntuu ettei kukaan jaksa kuunnella kun höpisisin vaikka loputtomiin ihanasta koirastani, mutta tänne voin rauhassa raapustaa, kenenkään ei ole pakko lukea 😋.

Nyt taas masennuksen kourissa kamppaillessa koira on taas näyttänyt arvonsa. Se ottaa vastaan aina yhtä iloisena, eihän sitä voi olla huonolla tuulella vaikka olisi millainen päivä takana, kun toinen touhottaa innoissaan ja tuo lelua. Ulkoiltua tulee ainakin ne pakolliset kävelylenkit, ja saapahan raitista ilmaa vaikka istuisikin vaan koirapuistossa tai kentällä kun koiruli riehuu ympärillä.

Ihaninta on ehkä juuri se ehdoton rakkaus, joka menee melkeinpä palvonnan asteelle. Usein tuntuu etten sitä ansaistisi, nytkin koira olisi kovasti trimmauksen ja pesun tarpeessa ja aina jätän sen työpäiväksi yksin vaikka se yksioloa vihaakin, mutta silti sen saan aina ja ilman ehtoja. Koirani on myös paras ystäväni, se ei koskaan satuta, kritisoi, petä tai loukkaa, jaksaa aina kuunnella ja lohduttaa. Ei suutu vaikka en jaksaisi juuri sillä hetkellä puuhailla vaan tulee viereen odottelemaan että olo on parempi.

Koirulillani on myöskin uskomaton kyky tunnistaa tunnetiloja, se osaa hakeutua syliin rapsuteltavaksi kun on yksinäinen olo tai muuten paha mieli, pysyy taas kauempana jos tuntuu etten kestä ketään lähelläni. Se osaa herättää jos näen painajaisia (tosin tämän olen osittain opettanut) ja yleensä herättää jos kävelen unissani, ainakin jos yritän ulos talosta, jos ei saa hereille tunkee mukaan tai herättää mahdollisuuksien jonkun muun hakemaan vaeltelijan takaisin sänkyyn. Myöskin koirani tunkee hädissään väliin jos yritän viillellä sen nähden ja nuolee vimmatusti kunnes lopetan. Liikuttavinta kuitenkin on uusin älynväläys, kun tässä yksi ilta ahdisti kovasti ja makasin kippuralla sängyssä se hetken vieressä maattuaan ja lohdutettuaan alkoi kovasti puhisten vetää peittoa päälleni, piilottaa minua pahalta maailmalta kävi mielessä. Kun avustin ja vedin peiton päälleni se kiersi minut ympäri ja hautasi vielä muutaman kohdan ja kävi sitten tärkeänä makaamaan viereeni. Olisi hauska tietää mitä pikkuisen päässä liikkui, huolta halusi kuitenkin selvästi pitää ja saikin pahan olon leiventymään ihanuudellaan jälleen kerran ☺️❤️.

Jossu

Olettepas aloittaneet kivan ketjun. Ensin en todellakaan tajunnut mistä oli kyse, mutta lemmikeistäpä tietysti.

Meillä oli lapsuudessani kaksi koiraa. Ensimmäinen oli afgaani, jonka emo tuli Suomeen (täällä ei silloin vielä afgaaneja ollut kuin jokunen) samaa tietä kun Kekkosen vinttikoirat, jotka olivat hoidossa tuttavillamme.

Koirani oli niin upea - perhekoiraksi ostettu - että siitä piti tehdä näyttelykoira ja nuo ihmiset, joilta olimme sen ostaneet halusivat sitä takaisin. Kovin nuorena siltä olisi haluttu pentuja, mutta koira kuoli synnytykseen, koska keisarileikkausta ei ehditty tehdä. Minulle oli sanottu, että koira tulee takasin vähän ajan kuluttua. Se näes oli viety pentujen saamisen ajaksi pois. Mutta eipä tullutkaan.

Myöhemmin meillä oli dalmatialainen, jolla toinen silmä sininen. Se oli ihan vain perhekoira. Mitään koiraa ei meidän sekaseen perheeseen olisi ikinä pitänyt hankkia ei lyhyemmäksi eikä pitemmäksi ajaksi.

Nykyään ihan pelkään koiria. En tykkää kun vieraat koirat hyppivät päälle. Täällä alueella on kamalasti koiria, monella jopa kaksi. Miten pitävät pienet kämpät siisteinä, jos kotona on vielä koiria. Kävelytiet ovat kamalassa kunnossa. Koiran ulosteita ja virtsaa tiet täynnä. En tykkää. Miten tämä pitäisikään hoitaa?

Lapsena meillä oli hamsteri, mutta se jäi kesällä puulaatikon alle maalla ja vaurioitui. En muista pitikö se tappaa vai kuoliko se, mutta siihen sen tarina päättyi.

Muutaman vuoden pidin undulaatteja. Minulla oli vitivalkoinen ja sininen. Poikasia oli suuri määrä, mutta yksi niistä kuoli ja muut jättivät sen kuolevan yksin. Muut olivat kasassa ja lämmittivät toisiaan, mutta kuolevan jättivät aivan ryhmän ulkopuolelle. Luovuin linnuistakin, koska en jaksanut enää hoitaa ja ymmärsin sen itse. Mutta seuraa niistäkin oli ja aina olivat iloisesti äänessä.

Uskon todella, että eläimillä on terapeuttinen vaikutus ihmiseen kunhan ihmisellä on se yhteys johonkin eläimeen. Nyt voisin ottaa kilpikonnan, mutta eihän siitä olisi seuraa juuri eikä niitä kait saa hankittuakaan. Kani olisi myös kiva. Voisi silitellä sen pehmeää turkkia. Mutta kuten sanottu en enää jaksaisi hoitaa koiraa tai edes kissaa. Ehkä pitäisi yrittää kuitenkin kissaa. Pannaanpas mietintämyssyyn kissan hankkiminen. Olisihan sitä kiva silitellä. Mutta eikö kaikki tavarat mene rikki kun kissa hyppii minne sattuu? Antakaas kissanhoito-ohjeita jotta voisin miettiä olisiko minusta kissan omistajaksi? Lähteekö paljon karvaa? Paljonko menee rahaa ruokaan ja muihin tarvikkeisiin kuukaudessa?

Lapsetkin ovat terapiaa. Kohta yksi teini-ikäinen tulee tänne yökylään. Onhan sekin terapiaa. Tuulahdus nuorten elämästä tänne meikäläisille.

Kyllä taisivat koirat auttaa minutkin yli pahimmista ajoista.😍 Toisaalta ollessani hyvin väsynyt koirista on myös ollut vaivaa. Onneksi silloin on ollut toinen ihminen niitä ulkoiluttamassa. Koirat myös opettivat minut nauttimaan ulkoilusta, vaikka eivät poistaneet pelkotiloja, ulkona vain piti käydä kaikesta huolimatta. Peloista johtuen ennen koiran hankintaa saatoin pysytellä neljän seinän sisällä viikkokausia. Koiria on kiittäminen monesta asiasta elämässäni.

Ja hyvinhän sitä on kahden karvakuonon kanssa pärjätty pienessä kaupunkiasunnossa. Koiran ei ole mikään pakko olla iso, eikä runsaasti liikuntaa vaativaa rotua. Pieni seurakoira käy varsin hyvin.

Koirista ja kissoista tulee karvaa ja ne myös aiheuttavat aina jossain määrin tuhoja. Niiden hoitamisesta on vaivaa ja vastuuta. Toki ne ovat eläimistä pitävälle silti kerrassaan mahtavia kumppaneita.🙂 Mutta aina sitä eläintä ei ole pakko ottaa - tai voi valita omaan elämäntilanteeseen sopivan eläimen. Pienet jyrsijät ovat myös oikein mukavia (mutta nekin saattavat aiheuttaa tuhoa, jos pääsevät jyrsimään esim. johtoja) ja akvaariota on rentouttavaa katsella. Akvaario on oikeasti ihan hyvä vaihtoehto, helpompi myös.

Vaihtoehtona oman eläimen hankkimiselle voisi olla esim. jollain tallilla käyminen. Oman hevosen tai ponin hankinta on todella iso taloudellinen ja ajallinen satsaus, mutta ratsastuskouluja on nykyään aika runsaasti. Jos pelkkä hoitaminen kiinnostaa, sitä voi päästä tekemään yksityistallillekin. Ja hoitamista saa harrastaa ilmaiseksi.😉

Kiva kuulla tarinoitanne! On noista elukoista toki vaivaa, mutta on ne sen arvoisia! Ja pikkuhiljaa tajuaa olevansa itsekin jonkin arvoinen...

Adelelle siitä kissanhankinnasta: kissa voi elää 15 vuotta. Kaikki ne ei todellakaan pidä silittämisestä ja kyllä niistä lähtee karvaa. Pelkästään ylläpitokulujen perusteella ei kannata eläintä hankkia, jos ei voi sitoutua siihen sen eliniäksi. Jos silittämistä kaipaa, niin voi lähteä vaikka eläinsuojeluyhdistyksen toimintaan mukaan löytöeläimiä hoitamaan. Tai voihan sitä käydä jollain tuttavalla kissoja paijaamassa.

Joka tapauksessa ehdottomasti eläintä ei kannata ottaa itsekkyyden vuoksi. Olen aika jyrkkä tuossa mielipiteessäni, tiedän! Löysin 12-vuotiaana kylmänä lokakuun päivänä kissanpennun kadulta mummolani läheltä. Koskaan emme saaneet tietää, mistä se oli tullut, mutta eiköhän se ollut kesäkissa. Se sai kodin mummulasta ja eli siellä 18 vuotta. Kaikki kissat eivät ole näin onnekkaita.

Olihan minulla itse asiassa alunperin tähän aiheeseen liittyvä asia. Luin jokin aika sitten, että mielenterveyspotilaille ollaan suunnittelemassa omaa avustajakoiraa. Aika hyvä ajatus ja kertoo siitä, että mielenterveysongelmat on aika isot.

Ehkäpä joku päivä mielenterveyssairaudet on käytännössä oikeita sairauksia siinä missä fyysiset sairaudetkin.... 😟

Oli pakko kirjoittaa tänne, kun puhutaan niin ihanista asioista kuin eläimistä ☺️❤️

Itselläni on ollut kissoja ja myönnän suoraan, että olen kissaihminen 🙂 Minun edellinen kissani kuoli kaksi vuotta sitten, mutta hän eli todella pitkän ja mukavan elämän, noin 15 vuotta. Olin myös onnellinen siitä, että kissani ei kärsinyt kipuja vaan lipui "kissamaailmaan" omassa petissään yön aikana. Se ehkä myös helpotti oloanikin, ettei hän kärsinyt.

Nyt minulla on toinen kissa, jonka sain melko pian edellisen kissan nukkuessa pois. Kaverini ehdotti sitä, koska oli kuullut viiden kissan tarvitsevan pikaisesti kotia. Olenkin kaverilleni siitä todella kiitollinen, koska kissani antaa hellyyttä ja rakkautta ilman arvostelua tai huutoa. En todellakaan osaa sanoa, missä olisin tänään, jos minulla ei olisi kissaa.

Olen myös huomannut, että kissa huomaa olotilanikin. Viime vuonna, kun olin todella huonossa kunnossa, kissani pyöri ympärilläni 24/7 ja tarkkaili minua alituisesti. Hän tuli viereeni ja lohdutti minua, kun minuun iski itkukohtaus. En olisi selvinnyt ilman häntä. Kissan silittäminenkin helpotti oloani ja vähensi ahdistuneisuuttani. Eläimet ovat oikeita hellyyttely-koneita. Se on uskomatonta, kuinka kissa tai koira tai jokin muu eläin voi olla niin rakastettava! Lemmikki tarjoaa turvaa ja hyvääoloa - ja mikä voisi olla parempaa? ☺️❤️

Hihii! Kokeilin tänään hiihtämistä koiran kanssa ja sehän onnistui yli odotusten! Pysyin pystyssäkin! 😋

Koirat 😍:😍 Mamman omat mussukkarakkaat. Omistan talla hetkella yhden koiran, noutajani rakkaani, minun karvauvan. Koira on kerran kirjaimellisesti pelastanut miun elaman. Olin jaamassa kylmaan pihalle nukkumaan ajatuksena, etten enaa toivottavasti heraa, mutta koira tuli ja ravasi kamalasti vinkuen huolissaan minun ja oven valia, ja lopulta sen perassa raahauduin sisalle. Koira ja viela viereen sankyyn valvomaan miuta yoksi.
Talla hetkella koira on tosin vanhempien luona, koska mina olen ulkomailla, enka tanne voinut vauvaani ottaa.
Taalla miulla tosin on "kummikoira" rakas kulkukoirani, jonka kanssa meilla on todella kummallinen ystavyys. Silla on myos pentu nyt, pikkuinen ruskea kuolauskone.
Miekkaripotilaan avustuskoira on todella hyva ajatus. Lemmikki pystyy niin paljoon, mihin kukaan ihminen ei pysty. Sellaista pyyteetonta rakkautta ja taydellista hyvaksyntaa ei helpolla toiselta ihmiselta saa, mita lemmikki osaa antaa.

Koirat ovat olleet elämässäni niin kauan, kuin muistan vuosia taaksepäin. Usealla sukulaisellani on ollut koiria jo kauan ennen, kuin mie edes synnyin. Ehkä siksi rakkaimpiin muistoihini liittyvät myös ne pienet ihanat hetket koirien kanssa. Esim. se, että reilusti alle kouluikäisenä muistan nukahtaneeni isovanhempien beninpaimenkoiran viereen, matolle jolla koira tapasi oleilla. Sen ajan mitä mie siinä nukuinkaan, niin tämä tietty koira valvoi untani ja pysyi lähelläni.

Meille ensimmäinen koira tuli, kun olin 5-vuotta. Toinen kaksi vuotta myöhemmin. Suru on ollut suuri kaikkien tassuterapeuttien kohdalla, kun aika on heistä jättänyt, koska heille saattoi puhua huolistaan. He kuuntelivat, eivätkä kertomani asiat levinneet minnekkään.

Tällä hetkellä kotonani kanssani asuu vajaa 2-vuotias rakastettava adhd-luonteinen karvakorva. Omalla tavallaan tuo on hyvä asia, koska koirani vuoksi jaksan jopa näinä huonoina ja vaikeina päivinä raahata itseni kolmesti päivässä ulos.

Samainen karvakorva jotenkin ymmärtää minnuu jos miulla on henkisesti paha olo. Jos jumitan esim. sohvan pohjalla, niin hän useasti käpertyy viereeni. Se vain jotenkin helpottaa oloani. Edes vähän, mikä on parempi, kuin ei mitään.

Jos tyttäreni koirulaiset eivät olisi niin paljon meillä hoidossa, olisin varmasti eronnut avomiehestäni jo ajat sitten. Mieheni käyttää paljon alkoholia ja hän on useasti todella vaikea tapaus.
Kestän mieheni alkoholin käyttöä paljon paremmin, kun pienoiset ovat meillä hoidossa, iltaisin kun mieheni on sammunut sänkyyn, niin pikkuiset karvapallerot pitävät minulle seuraa ja minä puran sydäntäni niille ja ne ymmärtää. Kummatkin tulevat ja antavat pusuja ja käpertyvät kainalooni, siinä on hyvä ja turvallinen olo.
Kun tulen töistä kotiin, niin kummatkin ovat jälleennäkemisen riemusta sekaisin ja pusuja satelee, toisin kuin ukoltani, hän yleensä vittuilee ja on ilkeä minulle.
Silloin kun koirulaiset ovat tyttärelläni ja miehelläni on juomakausi pahimmillaan, en jaksa katsella sitä toihua ollenkaan, tekisi mieli sanoa, että painuu mahdollisimman kauaksi pois.😞
Kyllä kaikkien parhaimmat terapeutit ovat nuo ihanat karvapallerot☺️❤️

Meillä "tassuterapeutteina" toimivat kaksi koiraa ja kissanpentu. Vanhin koirista tunnistaa jotenkin minun tunnetilat. Johtuu varmaan siitä, kun mulla oli elämässä todella surkea jakso, kun koira oli pentu. Kun olo meni silloin liian pahaksi, otin pennun aina syliin ja itkin sitä vasten. Siinä se varmaan oppi tunnistamaan tunnetilojen muutokset.

Paria vuotta myöhemmin minulla oli kerran mielessä viiltely keittiöveitsellä. Koira oli alakerrassa ja minä yläkerrassa eikä se tiennyt minun puuhista mitään. Menin keittiöön ja otin veitsen. Juuri kun laitoin sen iholle, koira pyyhkäisi jalkaani tassullaan ja katseli minua ikään kuin kysyen mitä teet. Ei siinä voinut muuta kuin heittää veitsen pois ja ottaa koira syliin ☺️❤️

Eläimet ovat uskomattomia! Niillä on aivan ilmiömäinen kyky piristää, auttaa ja ilostuttaa 😀

Kiitos ja kunnia iäkkäälle myräkoiralleni korvaamattomasta tassuterapiasta 😍

Koirani käytöksestä pystyn osin lukemaan puolisoni vireystiloja (toipumassa oleva psykoosipotilas). Ja mikä parasta tämä mahtinakkikoira pitää laadukasta seuraa miehelleni, sillä minä en jaksaisi sohvalla makoilla tuntitolkulla. Samoin koiravanhus rytmittää potilaan päivää ja luo tunnetta, että varmasti joku välittää ja ottaa sellaisena kuin on. Eikä minuakaan yhtään haittaa työpäivän jälkeen käteen saatu pehmeä lipaisu, ihan kuin koiruus sanoisi: "moi, ihanaa, että juuri sinä olet olemassa".

Joskus mäykky on ollut töissäkin mukana ja vaikutus työyhteisöönkin on ollut erittäin positiivinen. Hämmentävää miten eläimen läsnäolo rentouttaa ja sulattaa liki ikiroudan puolelle kääntynyttä jähmeyttä ihmisissä.

Samaa sulatustehoa on havaittavissa myös hieman isommissa eläimissä, hevosissa. Jos sydän tuntuu epävireiseltä, kavioiden pehmeä kopse metsätien pintaan tahdistaa rytmin oikeaksi hyvin nopeasti🌻🙂🌻