Mistähän sitä aloittais. MIetin, että alanko kirjoittamaan päiväkirjaa vai trendikkäästi blogia. Sitten googlettelin masentuneiden palstaa, että sen ehkä joku lukis. Vaikka eihän silläkään mitään väliä ole. Nytpä siis olen kuitenkin täällä.
Kaksi päivää sitten rakastamani nainen sanoi rakastavansa toista miestä. Eihän me seurusteltu enää, mutta rakastin häntä kuitenkin. Olen itkenyt siitä asti. Meillä oli lyhyt suhde viime vuonna, mutta en kuulemma tuntunut oikealta. Hän oli elämäni ensirakkaus. Olen kuitenkin reippaasti yli kolmen kymmenen, enkä koskaan aikaisemmin seurustellut. Hän oli ainoa valon pilkahdus, tähdenlento, tässä muuten pilkko pimeässä elämässäni. Ja mitä minä teen saadessani kuulla tämän? Haukun hänet pahaksi ihmiseksi. Ihmisen, josta on tullut minulle kaikista tärkein ja rakkain. Yritin kyllä pyytää anteeksi ja kertoa etten oikeasti sitä tarkoittanut, mutta shit had already hit the fan. Vihaan ja häpeän itseäni että olen niin mustasukkainen, enkä voi olla iloinen toisen puolesta.
Olen yrittänyt lähestyä naisia kyllä, käynyt tansseissa ym. Enkä mielestäni ole edes mitenkään ylitsepääsemättömän ruma. Mutta jokin minussa ilmeisesti vikana on, koska kukaan ei ole halunnut edes jutella.
Ystäviä oli nuoruudessa paljonkin, mutta yksi toisensa jälkeen ovat minut hylänneet. Ovat löytäneet elämänkumppaneita, perustaneet perheitä ja muuten niin kiireellisiä, ettei minulle liikene aikaa. Toki näin se on ollut jo nuoruudessani. En ollut ikinä se, jonka seuraa kaivattiin. Minun piti aina olla muiden mukana, änkeä mukaan väkisin, ei kukaan olisi minua tullut hakemaan mukaan.
Rakastan vanhempiani ja sisaruksiani. Oltiin läheisiä kun asuin kotona. Nykyään tulee korkeintaan viesti syntymäpäivänä. Äitini soittelee toki silloin tällöin, mutta ei häntäkään oikeasti tunnu kiinnostavan miten minulle menee. En kyllä hänelle sitä kertoisikaan, en luota siihen, että hän osaisi auttaa. Enkä halua, että hän joutuisi huolehtimaan minusta yhtään.
Olen oppinut hyväksi esittäessäni, että kaikki on kunnossa, jopa vitsailemaan pessimistisyydestäni ja esittämään huonot asiat vitsinä. Ettei vain kukaan ottaisi tosissaan. Työpaikallakin peitän pahan olon huumorin taakse. Vihaan itseäni siitä, miten huonosti teen työni, koska en jaksa taikka pysty siihen kunnolla keskittymään. Pelkään, että minut irtisanotaan, jonka jälkeen joutuisin olemaan kotona. Vihaan kotiani. Liikaa muistoja rakkaastani ja muuten niin iso ja pimeä paikka, ei mitään elämää, vain minä, yksin ja tikittävä kello.
Kävin tänään psykiatrian erikoislääkärin vastaanotolla. Esitin taas niin reipasta, jopa väkinäisesti yritin hymyillä. Årsyttää tuhlata hänenkin aikaansa, koska en uskalla kertoa juuri mitään. Pelkään että hajoaisin täysin. Rakentamani naamio on ainut, joka pitää mua kasassa. Pelkään, että minua pidetään masentuneempana kuin haluaisin, vaikka varmaan kuitenkin olen. Haluan apua, mutta en uskalla sitä vastaanottaa.
Päiväni kuluvat töissä, jonka jälkeen tulen kotiin ja vain odotan, että voisin mennä nukkumaan. Kaikki käskevät harrastamaan liikuntaa, että parantaa oloa ja tulee hyvä fiilis. Ei minulla. Reuman syystä nivelet vaan kipeytyvät ja tulee hiki ja ahdistus. Kaukana liikunnan riemusta. Olen kyllä koittanut eri lajeja uinnista lähtien. Uinti onkin ainut, missä ei nivelet kovin herkästi kipeydy taikka hikoaminen ole ongelma. En kuitenkaan siitäkään riemua saa revittyä.
Ensimmäisen kerran olen itsemurhaa ajatellut ala-asteella. Ajattelen sitä nykyään kokoajan, tekotapa on vain muuttunut vuosien myötä.
Tänään oli aivan tavallinen päivä elämässäni.
Kiehtova olemattomuus
Viikko on mennyt utuisessa pilvessä. Mitään en ole töiden lisäksi tehnyt. Lähinnä käynyt kotona nukkumassa. Kotini alkaa jo haista siltä, miltä se näyttääkin, kaatopaikalta. Vain kirkuvat lokit puuttuu. Jollain tapaa tuntuu kiehtovalta olla näin olematon ja välinpitämätön. Voisinpa vain jatkaa olemista olemattomana. En ole tuntenut juuri mitään, mikä on piristävää vaihtelua jatkuvaan vihaan ja suruun. Huomenna on jälleen viikonloppu edessä ja sekään ei tunnu enää miltään, ei pelottavalta eikä helpottavalta.
Voiko masentaa niin paljon, että siihenkin voisi kyllästyä? Toki taas valitettavasti tiedän kuinka ohimenevää tämäkin on. Nyt tällä hetkellä olen kuitenkin sinut itseni kanssa sen asian suhteen, että olen muiden mielestä todella huono ihminen, joka ei ole sosiaalisesti mielenkiintoinen, taikka hyväksyttävä. Lisäksi tiedän kuitenkin, että olen paljon parempi ihminen kuin moni uskoisikaan. Elän kuitenkin ilmeisesti niin erilaisessa maailmassa, että kukaan ei sitä pysty näkemään taikka arvostamaan. He näkevät vain kasan paskaa. Olen päässyt hyvin eteenpäin polulla kohti täydellistä luovuttamista, ja se tuntuu rauhoittavalta. Voin tappaa itsenä henkisesti, ilman, että aiheuttaa muille surua tekemällä sen fyysisesti. Olen kuitenkin antanut maailmalle vielä mahdollisuuden antamalla aikarajan, johon mennessä asioiden pitää muuttua jollain tapaa paremmaksi. Sen todennäköisyys on kuitenkin pienempi kuin lottovoitolla, joten ei huolta sen suhteen. Olen jo lähes siellä.
Tällä hetkellä olisi kauhea nälkä, mutten jaksa käydä kaupassa, saatika tehdä ruokaa. Tilatakin voisi jotain roksahöttöö, mutta en jaksa vaivata muita. Eikä ole kyllä voimiakaan taikka kiinnostusta tehdä asialle mitään. Peace.
Uhkakuvien todellisuus
Enpäs olekaan pitkään aikaan kirjoitellut, koska ollut niin saamaton olo, eikä ole mitään tullut tehtyä.
Kävin tänään pollatohtorilla. Ensimmäistä kertaa tuli juttua itsemurha-aikomuksista. Todella vaikea selittää tilannetta, että ajattelee itsemurhaa, muttei haluaisi tehdä sitä. Olenhan sen päässäni monet kerrat miettinyt, että kuinka sen tekisin, ja mitä kirjoittaisin viimeiseksi viestiksi. Mutta. Kun se on kuitenkin vain ajatustasolla. En halua koskaan joutua tilanteeseen, jossa tätä suunnitelmaa varsinaisesti alettaisiin pistämään toteen. En mä halua kuolla, vaikka en halua elääkään. Eläminen on pelkkää paskaa. Haluaisin vain olla olematta. Tohtori alkoi sitten ehdottelemaan osastolle menemistä. Alkoi ahdistamaan ajatus aivan mielettömästi. Perussairauteni vuoksi ollut osastoilla jo aivan tarpeeksi. Olen siitäkin kehittänyt itselleni eräänlaisen kammon. Aloin sitten selittämään sitä sun tätä, että pääsisin ajatuksesta irti. Nyt tuntuu että se sai kaikesta ihan väärän kuvan ☹️ On tää niin vaikeeta. Pitäisi varmaan lähettää nämä tekstit sille sähköpostilla, että saisi oikeamman kuvan. Jotain lääkkeenvaihtoikin pitäisi tehdä, mutta niitä varten tarvittaisiin ilmeisesti paljon labroja ym. Ja mä kun ajattelin, että olisi vaan helposti uusi resepti kouraan, pilleri naamaan ja olo utuiseksi, mutta ei sitten ilmeisesti menekkään niin helposti. Nyt harmittaa, että tuli otettua tuo itsemurha-asia esille.
Kuitenkin. Mulla on suuri velvollisuudentunne vanhempiani kohtaa. Tuntuu, ettei niille saisi tuottaa pettymystä, kun ovat kuitenkin niin paljon vaivaa nähneet saadakseen minulle hyvät pohjat elämälle. Jospa vain tietäisivät missä jamassa olen, se olisi heille kova pala. Siksi esitän, että menee suht ok. Muussa tapauksessa muuttaisin varmaan johonkin halpaan hökkeliin keskelle korpea ja alkaisin vetään viinaa. Kyllähän mä toisaalta haluan parantua, että voisin jatkaa siitä, mihin oon joskus päässyt. Se vaan tuntuu päivä päivältä kaukaisemmalta ja mahdottomammalta. Mä olen niin epätoivoinen, että harmittaa todella paljon. VIhaan tätä tunnetta ja vihaan itseäni, että tunnen niinkuin tunnen.
Kirkasvalolamppu
Kävin ostamassa tällä viikolla kirkasvalolampun. Ihan vaan vaikka valoksi, vaikka epäilyksiä sen virkistävästä voimasta onkin. Kaikki apu on kuitenkin paikallaan. On ollut taas muutama päivä parempia, saanut tehtyä hyvin töitä. Jotenkin tuo lumen tulokin piristi, vaikka yleensä talvea inhoonkin. Ainakin ensimmäiset lumikolaukset otin ihan fiilistellessä. Itsetuhoiset ajatuksetkin ollut hieman enemmän taustalla. Ehkä se säikähdys siitä, että sen sanoi jollekkin ulkopuoliselle taholle ääneen sai jonkun niksahtamaan päässä. Niksahduksista puheenollen sain myös varattua ajan hierojalle. En ole ennen käynyt, joten saas nähdä hajoaako vain paikat, koska reuma.
One more year?
Ei näy pohjaa ja tippuminen sen ku jatkuu. Oli omat synttäritkin. Edes sisarukset ei muistanu niitä. Yksin sai kakkua syödä. Miksi elämästä piti tulla tällaista? Vihaan kaikkia juhlapäiviä, kun ne aina oikein korostaa sitä syrjittynä olemista. Muut viettää iloisia perhejuhlia, itse vedän pään täyteen, koska tuntuu niin pahalta. Tuleva joulukin vaan masentaa. Ärsyttää se kaikki jouluryysikset ja rallatukset. Ahdistaa käydä kaupassa, kun sielä on kaikkee jouluroskaa esillä. Masentaa, että joulu oli ennen mun suosikkijuhla, koska silloin aina perhe kerääntyi yhteen, vaikka asuttiinkin eri paikkakunnilla. Nykyään ei enää keräännytä, kaikilla omat perheet ja parisuhteet, paitsi mulla. Ärsyttää ajatella, että pitäisi jotain lahjoja ostaa ihmisille, joille en selvästikkään enää mitään merkitse, vain koska on tapana tehdä niin. Ihmiwset ostaa toisilleen lahjoja ja kokevat, että he ovat taas tehneet osansa sosiaalisessa merkityksessä ja voivan hyvällä omallatunnolla unohtaa toiset taas vuodeksi. Kysellään mahdollisesti kuulumiset, vaikka ei kiinnostaisikaan, vedetään pala kinkkua ja rosollia, ja taas lähdetään kotiin. En enää yhtään ihmettele miksi joulun aikoihin tulee itsemurhatilastoissa piikki. Ahdistavaa ja tekopyhää paskaa.
Olen yrittänyt antaa itselleni kuitenkin vuoden aikaa, että jos asiat lähtisivät paranemaan, mutta näillä näkymin seuraavan vuoden läpivienti tuntuu miltei mahdottomalta. Olen lähimmille kavereille sanonut, että jos ei kuulu vähään aikaan niin tietävät mitä on tapahtunut. Sivuuuttivat sen olkia kohauttamalla.
Olen koittanut pyytää apua tohtoreilta, mutta siitä on seurannut vain paperisotaa ja pompottamista paikasta toiseen. Kukaan ei halua ottaa vastuuta. Usko on mennyt suomalaiseen mielenterveyshoitoon. Ei saa edes nappejä vaikka haluais. Ihmetellään ja odotellaan. Ei tää tästä ainakaan itsestään parane. Paska vuosi ja yhä vaan pahenee loppua kohden...
Kirkasvalolamppu olis kyllä hyvä. Mitä oot tykänny siitä? Musta tuntuu, et koko keho ja mieli kaipaa niin auringonvaloa tähän aikaan vuodesta. Aurinkoo ei oo näkyny moneen päivään.
Tosi kurjaa, et sulla on noin paha olla ja koet, ettet saa semmosta apua mitä tarvisit. 🙁 Kiva, et oot täällä kuitenki ja oot kirjoitellu! Muakin joulu ahdistaa ja tuntuu pahalta. Vanhempien luo pitäis mennä ja siellä esittää perhettä, vaikka meidän välillä ei oo ikinä ollu läheisyyttä eikä luottamusta. Inhoan semmosta teeskentelyä, mutta en uskalla rikkoakaan sitä.
Hei Joie,
en ole kokenut kirkasvalosta juurikaan hyötyä jaksamisessa. Onhan se kiva lamppu. Se vaatii aika paljon, että jaksaa yrittää esittää jotain, mitä ei ole, ihan vain toisten takia. Yritän esittää vanhemmilleni ja sisarilleni reipasta, vaikka tosiasia on ihan jotain muuta. Soittelivat myöhemmin ja pahoittelivat muistamattomuuttaan, ja olin ettei väliä vaikkei aina muistakkaa, vaikka oikeasti sattui paljon.
Juuri kun niin ei kuitenkaan
Huonoa viikonloppua seuraa aina huono maanantai. Oon nyt kaikesta kaikesta huolimatta yrittänyt rakentaa jotain sosiaalisia kontakteja. Mutta viimeksi juuri tänään tehtiin ensimmäiset treffi-oharit. Yllättävän vähä kuitenkaan harmitti, kun jotenkin ei jaksanut edes uskoa, että mistään mitään tulisikaan. Olen kuitenki yrittänyt ja esittäny parastani, mutta kun ei niin ei. En oikeasti tiedä missä mättää. Päähän sattuu kun yrittää miettiä, enkä kuitenkaan pääse yhtään eteenpäin. Pakko taas hautaa pääni median tulvaan, ettei tarvitse ajatella omaa paskuuttaan.
Töissäkin taas pelottelivat mahdollisilla lomautuksilla. Missä se kaikki hyvä on? Mistä sitä saa ostaa?
Ikuisesti yksin
Nyt tulee yksinäisen miehen avautumista, sorry siittä. Joulu kun taas on joka paikassa esillä, niin alkaa niin sanotusti harmittamaan ainainen yksin olo. Yritin sosialisoitua viikonlopun aikana, mutta kun kaikilla muilla on vähintään parisuhde, koin itseni auttamattomasti sivulliseksi, kun keskustelun aiheet liikkuivat enimmäkseen niissä ja lapsissa. Ei yksinäisille ole tilausta tässä maailmassa. Ei heitä koeta kiinnostaviksi, sillä heillä ei ole tarvittavaa kokemusta osallistua keskusteluihin.
Elämän karu fakta on, että rumat ja parantumattomasti sairaat miehetä jäävät yksin. Ainakin oman empiirisen tutkimukseni mukaan. Otanta on yli tuhat naista ja kaveripiirini. Suurin osa yrityksistä kaatuu fyysiseen olemukseen ja loput kun selviää, ettei ole 100% terve. Naisilla kun on mistä valita. Ja yleensä valitsevat vielä miehen, joka on suhteessa, tai jolla on takana lukuisia suhteita -> eli tietyt miehet saavat lukuisia ehdokkaita. Sitten ihmetellään kun ollaan YH-äitejä, ja että missä kaikki hyvät miehet on. Tiedoksi; he ovat kierroksella. Riman alapuolelta löytyisi varmasti hyvääkin materiaalia, mutta eihän kukaan halua "tyytyä" muuhun kuin täydelliseen. Tästä oli hieman keskustelua myös taannoisessa YLE:n lisääntymis-illassa(http://areena.yle.fi/1-3081802), mutta valitettavasti se sivuutettiin nopeasti. Viime viikolla tuli vastaan tutkimus, että 23% naisista olisi sinkkuja. En nyt löytänyt kyseistä uutista, mutta vanhempi artikkeli löytyi (http://www.seinajoensanomat.fi/artikkeli/62577-tutkija-yha-useampi-sinkkumies-ei-loyda-koskaan-naista) Muutama ote artikkelista:
" Aikaisemmin riitti, että miehellä on säännöllinen työ ja hän kykenee huolehtimaan itsestään ja perheestään. Enää tämä ei takaa menestystä parisuhdemarkkinoilla, mutta se ei välttämättä riitä mihinkään seksisuhdemarkkinoillakaan, koska sielläkin vaatimukset ovat koventuneet."
"Laasasen mukaan yhä useampi kunnon mies jää yksin, osa pysyvästi eikä kaikille naisillekaan riitä sellaisia kumppaneja, joita nämä etsivät, koska etsintä keskittyy parhaaseen A-ryhmään."
" Nainen löytää esimerkiksi seksikumppanin käytännössä koska tahansa; kyse on pikemminkin siitä, millaisen kumppanin hän hyväksyy. Sen sijaan on olemassa miehiä, joille kävisi melkein kuka tahansa, mutta he eivät saa edes sitä, hän kärjistää."
Tämä tukee omaa päätelmäänikin. Tästä johtuu myös se, että miehiä yleisesti pidetään pettävämpänä osapuolena. Onko tämä sitten ihme, kun tarjontaa näille harvoille riittää? Väitän, että myös naiset pettävät samassa suhteessa. Kyseessä on kysynnän ja tarjonnan laki.
Olkaa siis onnellisia kaikki, joilla on parisuhde - kuulutte ihmisten parhaimmistoon.
Moikka Löysä_Hirsi
En määkään oo koskaan saanu mitään irti kirkasvalolampusta, lähinnä se vaan häikäisi silmiä ja oli muutenkin hankalan tuntuinen...
Perheelle reipasta esittäminen jouluna on ihan pyllystä sekin. Tein sitä aikoinani kymmenisen vuotta, mutta sitten kyllästyin ja annoin niiden ajatella mitä halusivat. Sitä ennen olin monta kertaa lähtenyt junalle jo joulupäivänä (aattoiltana myöhään saavuttuani), kun en vaan enää kestänyt sitä teeskentelyä. Ei niitä junia aina edes kulkenut ja välillä olin ihan pulassakin ☹️ yritin vaan epätoivoisesti löytää jonkin pubin mihin vois mennä lämmittelemään...
Kiva, että sulla on yritystä rakentaa sosiaalisia kontakteja! Sitä ei koskaan tiedä, milloin joku mukava ihminen tulee vastaan. Oma paskuus taas on sellainen juttu, joka ei vaivaa ketään muuta kuin itseä. Monta kertaa olen aikoinani hämmästynyt, kun joku onkin pitänyt ihan coolina sitä mitä olen tehnyt/sanonut/ajatellut, vaikka itse olin luullut, että se nyt ainakin todisti että olen täysi luuseri 😀
Joulua varten pinnistelyt omassa kodissa olen itse lopettanut jo kauan sitten. Hirveä meuhkaus ja paine kolmea päivää varten, ja miksi? Kautta vuosisatojen/tuhansien ihmiset on olleet sen verran astronomisesti valveutuneita, että ovat tajunneet joulukuun 21. (joskus 22.) päivän olleen vuoden pimein eli aurinko on ollut horisontin yläpuolella lyhimmän ajan. No totta kai sitten se seuraava päivä on Valon Juhla!! Jeesus ympättiin tähän pakanalliseen juhlahetkeen vasta joitakin vuosisatoja sitten, eikä kristinuskolla oikeasti ole joulun kanssa mitään tekemistä. Oijoi, naughty kirkkoisät 🙂 Turha siis ahdistua kyseiseen uskontoon liitettyjen vaatimusten vuoksi yms. tms. Iloitaan vain siitä, että valon määrä alkaa taas lisääntyä 🙂
Niinhän se on, että avioliitto ja muutkin ns. vakiintuneet parisuhteen muodot on pelkkiä taloudellisia järjestelyitä. Siinä mielessä olet oikeassa siinä suhteessa, että miehillä oli aiemmin helpompaa avioliittomarkkinoilla, kunhan vain olivat ahkeria työmiehiä ja kykenivät perheen elättämään.
Siinäkin mallissa oli luonnollisesti huonot puolensa (en nyt puhu sinusta), sillä naiset joutuivat avioliittolupauksen vuoksi kestämään noiden elatuskykyisten miesten joukkoon vääjäämättä sisältyneitä sadisteja, narsisteja ja muita vaimon- ja lastenhakkaajia ynnä muita patriarkaalisen oikeusjärjestyksen sallimia rikollisia omassa vuoteessaan ja ajautuivat useasti epätoivoisiin tekoihin heidän vuokseen (lasten hukuttaminen, henkariabortit yms.)...
Nykyisin on onneksi oikeuslaitos, joka ei Suomessa katso hyvällä naisiinkaan kohdistuvaa väkivaltaa. (En edelleenkään puhu sinusta!)
Oletko tosissasi sitä mieltä, että ruma mies ei kelpaa naisille? Onko esim. Gerard Depardieu sulle tuttu? Hemmo on ihan villisian ja perunan risteytyksen näköinen, mutta veikkaan, että "saa" naisen kuin naisen. Ulkonäön korostus on mennyt liian pitkälle nykymaailmassa. Luuletko oikeasti, että hyvännäköinen ja ylpeältä vaikuttava valionainen on onnellinen? Siellä se istuu lattea litkimässä ja toivoo, että joku tulis juttelemaan... se siitä A-ryhmästä... näitä kauniita ja yksinäisiä naisia on enemmän kuin rumia ja yksinäisiä miehiä. Siis Man Up ja lausu jotain ystävällistä ja huomaavaista naiselle joka on ilmiselvästi out-of-your-league! Voit saada ylpeitä ja epäystävällisiä vastauksia, joiden tarkoituksena on kätkeä oma heikkous. Jonain kertana voit kuitenkin saada myös aidon, myöntyväisen reaktion. Et voi koskaan tietää, missä se aarre piilee. Kauniit naiset on helvetin yksinäisiä. (Olin itse nuorena sellainen, joten kokemusta on. Miehet joko kavahti ulkomuotoa tai sit röyhkeimmät piti jonain hitsin maksullisena, no tää on tietty kärjistys, mutta kuitenkin tietyssä mielessä totta. En meikannut yli ja pukeuduin ihan normisti... onneks mulla oli paljon koulu- ja opiskelukavereita, jotka kohteli mua ihan vaan ystävänä) No nykyään en ole enää mikään häikäisevä kaunotar 😀
Jaa että parhaimmisto on parisuhteessa? Mut vaihdettiin nelikymppisenä kakskymppiseen, mutta äijä on joutunut monestakin syystä katumaan. Itse ollut pitkään yksin ja luulen, että joko mulle on varattu vielä yksi kuolematon rakkaussuhde tai sitten keskityn kaikessa rauhassa nauttimaan kaikesta muusta, mitä elämällä on tarjottavana...
Pusi ja hali ja kaikkea hyvää sulle!🌻🙂🌻
Joulu
"Moni pudonnut on pois tästä leikistä
Ja liian moni jouluaattona kännissä
Jos vain riippuvan jostain köyden nään
Kiedon kaulani ympäri köyden pään
Olenkohan uutenavuotena hengissä
Kun örisen jo jouluaattona kännissä"
Jouluisin tulee aina piikki itsemurhatilastoihin, eikä se kyllä ole mikään ihme. Syitä on varmasti monia, mutta varsinkin yksinäisyys tällaisena perhajuhlana pidettävänä juhlana tuntuu monin kerroin pahemmalta. Voi vain muistella niitä lapsuuden iloisia ja odotettuja jouluaattoja. Ei sitä yhdessöoloa osannut silloin arvostaa kun odotti lähinnä lahjoja ja muiden reaktioita itse ostamilleni lahjoille. Tänä vuonna ajattelin vetästä kännit. Ihan vaan sen takia, etten näe mitään muuta vaihtoehtoa turruttaa tätä paskaa oloa. Kodin ulkopuolella kaikki muistuttaa joulusta, eikä tuo pimeys/kosteus niinikään motivoi astumaan ovesta ulos.
Ja mitä muuta minulle kuuluu. Sain nyt tosiaan ajan paikkaan, missä aikoinaan kävin vähän aikaa, mutta se loppui siihen, että aikoja peruttiin yhtenään, ja lopulta eivät muistaneet enää antaa uusia aikoja. Tälläkin kertaa kaksi kolmesta kerrasta on jo peruttu eikä ole tietoa seuraavasta ajasta. Tätä on siis julkisenpuolen mielenterveyshoito. Mietin myös sitä yksityisen terapeutin tapaamista, mutta en oikeasti näe siitä mitään hyötyä. Ei ongelman ydin siitä mitenkään parane. Maksaakin maltaita. Ennemmin ostaa viinaa sillä rahalla.
Sain sentään vaihdettua lääkityksen, mikä tuntuu antavan hieman lisää energiaa. Sain jopa ryhdistäydyttyä sen verran, että ostin muutaman joululahjankin. Jaksan siis taas esittää normaalia hieman paremmin. Sain myös unilääkeresepti, mikä on ollut ehkä parasta koko vuotena. Mukava mennä nukkumaan kun tietää, että nukahtaa suhteellisen nopeasti. No sunnuntaina ne sitten loppui ja sitten pyörittiinkin 8h sängyssä. Yritin ottaa reseptivapaita melatoniinipillereitä, mutta kymmenenkään pilleriä ei vielä auttanut yhtään. Tilasin sitten netistä niin voimakkaita melatoniinipillereitä kuin vain löysin, niitä en ole vielä ehtinyt testata. Tilasin myös kasan kaikenmaailman vitamiineja ja probiootteja. Ei sitä tarvi kohta enää syödä muuta kuin pillereitä.
Kaikesta huolimatta rauhallista joulua kaikille lukijoille
Uusi vuosi
Niin sitä ollaan vielä elossa. Uusien lääkkeitten johdosta olo on suhteellisen tyhjä. Tavallaan on luovuttanut kaikesta ja vain on olemassa. Paljon on mielessä ideoita ja suunnitelmia, mitä tehdä, mutta en jaksa alkaa tekemään mitään. Turhaahan kaikki lopulta on. Ei minua jaksa kiinnostaa onko kaappi kunnossa vai ei, lepää ne tavarat lattiallakin. Samalla on varmentunut ajatus siitä, että tämä tulee olemaan viimeinen elinvuoteni. Tämäkin tuo tiettyä rauhaa pääkoppaan, ei tarvitse jos ei halua. Itsekäs teko joo, mutta mitä se epäitsekkyydessä itsensä kiduttaminen auttaa ketään loppupeleissä? Toisaalta sekin varmaan kaatuu ihan vaan siihen, ettei jaksa sitäkään. Toivottavasti vain jaksaa kun vielä kykenee. Katsoin elokuvan Still Alice, joka kertoo naisesta, joka sairastuu Alzheimeriin. Siinä nainen tekee suunnitelmat itsensä tappamiseksi siinä vaiheessa kun ei enää pää toimisi. Itse haluaisin tehdä saman, mutta lopullinen teko pitäisi siis voida tehdä vielä kun siihen itse kykenee. Olin vatsataudissa alkuviikosta ja eihän siinä muuta voinut ajatella kuin, että tätä se sitten on jatkossakin. Yksin joutuu pitää ittensä hengissä vaikkei mitään pystyisi tekemäänkään.
Sain myös jälleen yhdet rukkaset. Ei taaskaan ulkonäkö miellyttänyt. Eikä nämäkään tunnu enää oikein miltään. Tietty harmittaa, mutta kun tietää jo valmiiksi lopputuleman, niin ei pessimistinä niin petykkään. Ja ei tässä päde mikään "no jos tolla asenteella lähtee, niin tietty käy noin!" sillä oikeasti yritän parhaani, ja osaan esittää sen verran hyvin reipasta, ettei se kyllä siihen kaadu. Enkä ole edes hakemassa mitään missiä tai "parasta A-ryhmää" Esimerkkinä Tinderissä tykkään jokaisesta profiilista, koska en halua ulkonäön estävän yhtään mielenkiintoista tapausta. Ja vähemmän yllättäen sieltä ei tule yhden yhtä matchausta. Ja aikaisempi vastaväite rumien miesten puolesta on hieman hatara, koska kyseessä oli maailmanluokan julkimo. Tietysti tietynlainen status korvaa ulkonäön puutteet, mutta ei se perusjampoilla niinkään toimi. Naiset hakevat, ei aina, mutta hyvin yleisesti statuksen paranemista parisuhteella. Joko se on raha, status tai komea mies, jolla voi ylpeillä omissa ympyröissään. Vahvat naiset saattavat ottaa rumankin miehen, silloin kun oma status on tarpeeksi vahva. Tällöin kohteena on joko yhtä hyvällä statuksella oleva mies, tai tossutettava tapaus, jolloin naisen äidinvaisto tulee kuvioihin. Tavallinen kunnollinen työssäkäyvä mies ei tuo mitään parannusta tavallisen naisen elämään. Pelkkää ajantuhlausta, niinkuin minullekkin on joskus sanottu suoraan. Se onkin mielenkiintoista, koska tällaisten miesten perään aina mukamas haikaillaan ja huudellaa, että kunnon miehiä ei ole olemassa. Median luoma käsitys on ilmeisesti muuttanut käsitteitä kunnollisesta miehestä. Nykyään kunnollinen tarkoittaa joko rikasta tai komeaa.
Hello world, c u l8r
Yrittämisen ja pettymysten tie
Tää tulee ehkä olemaan viimeinen postaus tänne, koska en enää jaksa. Tästä(kään) ei ole ollut mitään hyötyä. Nytkin kirjoitan vain, koska olen paennut pahaa oloani humalan ihmeellisempään maailmaan. Halusin kirjoittaa jotain jonnekkin, ja päädyin tänne.
Niille jotka eivät ole lukeneet mun kirjoituksia aikaisemmin, tai eivät jaksa sitä tehdä, niin tiivistän tarinan tähän asti: en jaksa enää elää. Maailma on liian vaikea paikka minulle. Ihmiset liian ilkeitä toisilleen ja ympäristölleen. Tuhoavat kauniin maapallon rahan vuoksi. Rahalla saa kauniita naisia, eli miehet tuhoavat maapallon saadakseen kauniita naisia. Keitä tässä sitten voi syyttää? Näyttää todella aneemiselta kirjoitettuna.
Olen tässä nyt alkuvuoden tehnyt parhaani, että oloni paranisi. Olen yrittänyt saada hoitoa. Olen käynyt puhumassa siellä ja täällä. Ja ainoa vastaus on ollut, että koita löytää joku toinen, joka voisi auttaa. Kiitos tästä. Ilmeisesti en ole enää autettavissa. Ei se mitään, ei ole olemassa apua minun ongelmiini. Minulla on tauti, jota ei voi parantaa, sekä olen todistetusti epämiellyttävää seuraa. En tiedä minkä vuoksi, mutta kukaan ei halua seuraani. Ei vanhat ystäväni, eivät uudet tuttavuudet, joita olen parhaani mukaan yrittänyt solmia. Olen joko fyysisesti tai psyykkisesti niin epämiellyttävää seuraa, ettei ketään kiinnosta. Ei vain voi tietää, ei vain voi tietää... Jokaisesta kerrasta seuraa vain uusi pettymys. Yritys, pettymys, yritys, pettymys, yritys, pettyms,... kymmeniä, satoja, tuhansia kertoja. Aina pettyy. Miksi edes yritän? En voi muutakaan. Unelmat, joita on ollut koko elämäni, ovat murskattu. En tule koskaan saamaan perhettä, saatika edes puolisoa. Ystäviä ei ole, eikä ketään kiinnosta, mitä teen, tai missä oon. Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut, mitä käteen jää. Vapaus tehdä itselleen mitä haluaa. Vapaus lopettaa elämänsä, kun siltä tuntuu. Huomenna menen ostamaan tarvittavat asiat asian hoitamiseksi.
Suutuin taas tänään ainoalle elävälle olennolle, joka minusta välittää, eli kissalleni. Ihan suotta: en löytänyt hanskojani, kun lähdin ulos. Mikä p****le minuakin vaivaa? Onneksi se ei kanna kaunaa. Toivottavasti joku pitää siitä huolen, kun olen poissa.
Kiitos ja anteeksi.
Hei!
Ilahduin kovasti, kun näin sinun pitkästä aikaa kirjoittaneen tänne. En tietenkään ilahtunut viestisi surullisesta sisällöstä, mutta siitä että olet vielä kanavalla. Toivon niin, ettet ole toteuttanut itsetuhoisia suunnitelmiasi!
Minun on pitänyt kirjoittaa sinulle jo aiemmin, mutta se on jäänyt, sillä olen ollut voimaton ja asioiden aikaan saaminen on ollut vaikeaa. Kuten nimimerkistäni voi päätellä, helppoa ei ole itsellänikään. Olen kuitenkin ajatellut, että haluan katsoa, mitä elämällä on minua varten. Uteliaisuudestakin voi täällä tarpoa. Ja useasti päiviin kuuluu hyviäkin hetkiä: etenkin kevään orastavat merkit tuntuvat hienoilta. Luonto ylipäänsä on niin ihana! Olenkin miettinyt, että jos saisin vaikka kuulla, etten elä enää kauan vaikka jonkin sairauden vuoksi, jäisin kaipaamaan hyvin paljon juuri luontoa: merta, aurinkoa, kasveja...Ulkona oloni usein paranee.
Luin äsken vanhempiakin viestejäsi. Kiinnitin huomiota siihen, että 3.10. kerroit mökillä viettämästäsi viikonlopusta kaverin kanssa. Olitte yhdessä saaneet "aivojumin avattua" ja olosi oli jopa toiveikas. Kirjoitit:"Tarvittiin joku murtautumaan mun kehääni. Joissain asioissa saisi apukin olla aggressiivisempaa ja rajumpaa." Noista kommenteista tulee mieleeni, että toisesta ihmisestä on ollut sulle selvästi apua. Yksin on todella vaikea päästä eteenpäin, vaan me kaikki tarvitsemme toisia. Uskon, että ryhmäpsykoterapia voisi olla merkittävä vaihtoehto sinulle: Siellä pääsisit tutkimaan kokemustasi siitä, ettei kukaan halua olla kanssasi/ole sinusta kiinnostunut. Pääsisit myös kokemaan sen, että sinun läsnäolollasi ja ajatuksillasi on muille merkitystä. (Puhun kokemuksesta.) Kela korvaa ryhmäpsykoterapiaa aivan kuten yksilöpsykoterapiaakin. Ota ihmeessä asia puheeksi psykiatrin kanssa! Toinen vaihtoehto voisi olla ratkaisukeskeinen psykoterapia: siinä terapeutti on aktiivinen ja osaa "haastaa" potilastaan työskentelemään asoidensa eteen. Ensisijaisesti kannattaisin ryhmäpsykoterapiaa.
Ei ole tavatonta, että apua saadakseen joutuu käymään useiden asiantuntijoiden pakeilla ja läpikäymään jopa useampia psykoterapioita elämän varrella. Mutta voi sitä huonomminkin aikansa käyttää!
Toivot saavasi vielä perheen. Olet kolmikymppinen, joten se on enemmän kuin mahdollista. Ei ole syytä luovuttaa.
Kirjoitathan taas! Toivon sulle auringon pilkahdusta huomiseen.