Hei,

minä ainakin luin tekstisi ja haluan vastatkin sinulle. Elämäntilanteesi on nimittäin aivan sama kuin minulla! On toisaalta lohduttavaa huomata, että on "kohtalotoveri". Tämä palsta on muutenkin lohduttanut, kun on tajunnut, että muillakin on ihan samanlaisia ajatuksia kuin minulla ja yhtä tuskainen olo kuin minulla. Muutkin ovat yhtä epätoivoisia ja kärsimättömiä paranemisen suhteen.

Minä olen kohta nelikymppinen, enkä ole koskaan seurustellut vakavasti. Yksi lyhyempi seurustelusuhde oli, mutta en kokenut sitä kovin vakavana, lähinnä harrastimme kaikkea yhdessä (pyöräily, suunnistusta yms.). Enemmänkin treffailua, vaikka kestikin puolisen vuotta. Sen jälkeen olimme kavereita, ja nyt sekin on hiipunut. Tällä hetkellä mulla ei ole ystäviä. Kouluaikaisiin harvoihin ystäviin ei ole tullut pidettyä yhteyttä. En ollut kovin suosittu kouluaikana ja minua kiusattiinkin ala- ja yläasteella. Opiskeluajoilta on ystäviä, mutta he ovat perustaneet perheet ja ovat ilmeisesti tosiaan kiireisiä, eivät ole ottaneet yhteyttä. Eikä minuakaan ole kauheasti huvittanut, ensin koin olevani ulkopuolinen, koska ei ole lapsia ja nyt sitten masentuneena ei kiinnosta eikä jaksa. Olen varmaan ollut masentunut jo vuosien ajan, vaikken ole tiedostanut sitä. Olen nimittäin jo kauan halunnut eristäytyä. Minä olen ajatellut, että minussa on joku vika tai olen jotenkin vastenmielinen, koska miehet eivät kiinnostu minusta.

Kai se on normaalia surea päättynyttä suhdetta ja jos on rakastanut tätä henkilöä, on varmasti tosi harvinaista, että pystyisi oikeasti olemaan onnellinen hänen puolestaan. Älä siis nyt liikaa murehdi mustasukkaisuutta (kunhan et ala "vainoamaan" tms. 😉 )

Minulla on yksi ihminen, joka tietää asioistani, hänkään ei kaikkea, esim itsemurha-ajatusia. Hänellekin valitin liikaa väsymystäni, että hän kyllästyi ja ärtyi, joten nyt en kerro hänellekään juuri asioista. Tänne kirjoittaminen helpottaa, koska saa purkaa tänne tuntojaan. Käyn terapiassa, mutta se on kerran viikossa, joten ei ehkä riitä. Minunkaan vanhemmat eivät tiedä, koska en halua kuormittaa heitä enkä huolestuttaa. Käyn töissä, mutta en oikein jaksaisi, mutta kotonakin ahdistaa niin. Kun missään ei ole hyvä olla. Yksin ei ole hyvä olla, mutta toisten ihmisten seurakin ahdistaa ja väsyttää. Työ on ollut hirmu tärkeää aina ja nyt on tosi surullista, ettei sekään tunnu enää niin kiinnostavalta ja on vähän pakkopullaa. Olen ajatellut, että työnantajalleni olisi parempi, jos minua ei enää olisikaan, se voisi palkata paremman työntekijän tilalleni.

Kesti kauan ennen kuin minäkin sain myönnettyä, etten selviä tästä yksin. Menin lääkäriin ja sanoin, etten taida selvitä tästä yksin. Sen jälkeen asioita alkoi tapahtua, aloitettiin lääkitys ja kävin ensin työterveydessä psykologilla siihen asti, kunnes terapia alkoi. No, helpotusta ei ole vielä kahdeksassa kuukaudessa tullut, mutta olin oireillut niin kauan, että minulle sanottiin, ettei tämä nopea prosessi olekaan. Tekee tiukkaa myöntää, että tarvitsee apua, mutta se kannattaa. Psykiatri ei ihmettele mitään, hän on nähnyt urallaan vaikka mitä ja kannattaa hänelle näyttää todelliset tunteensa. Sanoin viime viikolla terapeutilleni, kun hän kysyi, miten viime viikko oli mennyt, etten haluaisi aina vaan valittaa. Hän sanoi, ettei hän voi auttaa, ellen kerro rehellisesti voinnistani. Vaikeaa voi olla ensin kertoa asioistaan, en minäkään heti pystynyt kertomaan ahmimisestani enkä oksentelusta, koska häpesin niin paljon. Enkä itsemurha-ajatuksistani, mutta kun kerroin, niin terapeutti suhtautui ihan neutraalisti niihin.

Mä olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten jaksa harrastaa liikuntaa, kun joka paikassa sanotaan, että se auttaa. Eikä auta. Mun terapeutti sanoi, ettei se vaikeassa autakaan. Mulla on diagnoosina vaikea masennus, mutta en ole varma, onko se ihan niin vaikea, kun kuitenkin pystyn käymään töissä. Mutta kevyttä liikuntaa mulle kyllä on suositeltu, että yrittäisin edes jaksaa vähän kävellä. On sanottu, ettei mitään hikiliikuntaa kannatakaan, kun voimia menee tähän paranemiseenkin. Mä olen huomannut, että metsässä kävely rauhoittaa, siellä ei ahdista ihan niin paljon kuin kotona.

Täällähän voit kirjoittaa myös tukihenkilölle, jos tuntuu siltä. Olen kirjoittanut muutaman kerran terapiatauon aikana, ja hän sanoi, että on vahvuutta hakea apua, ei heikkoutta. Olen yrittänyt opetella hyväksymään tämän ja yritän opetella ajattelemaan, että tämä ei ole minun vikani, että sairastuin. Toivottavasti kirjoitukseni edes vähän auttaa sinua! 🙂👍

Elämisen vaikeus.

Kiitos Tyars viestistäsi. Surullisen piristävää huomata, että voi samoja asioita vatvoa useampikin. "Ekö minun kurja oloni olekkaan ainutlaatuisen kurjaa?" Toisaalta hävettää, että jollain on asiat oikeasti vieläkin huonommin, mutta silti omat tuskat tuntuu muiden tuskia pahemmilta.

Tänään oli töissä taas tavallinen päivä, tyhjyyteen tuijottelua ja välistä piti käydä vessassa kun paha olo tunki esiin. Kai sitä jotain sai tehtyäkin.

Työmatka minulla kestää noin nelisenkymmentä minuuttia, siinä ajassa kerkeää ajatella paljon. Tänää mietin ajankohtaisesti mitä kaikkea elämässä voi menettää. Olen oppinut jäsentelemään ajatuksiani ranskalaisilla viivoilla, joten saattaa olla hieman listamaista tekstiä. Tärkeysjärjestykseen en osaa mainittuja asioita laittaa, jokainen on omalta osaltaan vienyt ison osan mennessään. Paremmissa piireissä sitä varmaan sanottaisin, että kasvattanut ihmisenä. Jos kasvaminen tarkoittaa jatkuvaa menettämistä, en halua kasvaa enää yhtään. Valitettavaa on, että ei elämä muuta tule ikinä olemaan. Mutta onko parempi tietää mitä menettää vai olla tietämätön ja kokematon siitä mitä menettää. En esimerkiksi tule koskaan saamaan lapsia, en tiedä mitä menetän siinä, se ei tunnu niin pahalta kuin esimerkiksi se, että tietää menettäneensä pitkäaikaisen haaveen perheen perustamisesta.

Terveys, asia jota ei osaa arvostaa tarpeeksi ennenkuin sen menettää. Vaikka kaikista tuon saman voisikin sanoa, on mielestäni tämä kaikista kolahduttavin kun se omalle kohdalle osuu. Varsinkin kun kyseessä on loppuelämän kestävä sairaus tai vamma, tuntuu se erityisen musertavalta. Syön loppuelämäni kourallisen pillereitä aamuin illoin. Lisäksi koska immuunijärjestelmäni ei toimi kunnolla, saan kaupan päälle kaikki mahdolliset ja melkein mahdottamatkin taudit, joista seuraa lisää pillereitä ja terveyden heikkenemistä. Tällä hetkellä taistellaan siitä, että saisin pitää näköni. Se olisi kyllä viimeinen niitti omalle elämälleni. Tämä saa miettimään, että onko syntymäsokeilla vai myöhemmin sokeutuneilla kurjempi osuus. Toiset ei tiedä mitä menettävät, kun toiset tietävät tarkalleen mitä menettävät.

Ihmissuhteet. Olen menettänyt ystävät, orastavan parisuhteen, sisaruussuhteet, oikeastaan kaikki tärkeät ihmiset elämästäni. Vielä pari vuotta sitten en tiennyt, miltä tuntuu olla rakastunut. Nyt tiedän, vaikka mielummin vaihtaisin takaisin tilanteeseen, missä sitä en tiennyt. Yhtä tuskaa ja mielipahaa se on vain jättänyt jälkeensä. Jopa rakastuneena olin hirveän epävarma itsestäni ja ajattelin melkein pelkästään toisen menettämistä. Saattoi olla myös syy, miksi hänet myös menetin.

Usko parempaan tulevaisuuteen ja haaveet. Tämä on oikeastaan seurausta aiemmista. Terveys sen kuin tulee huononemaan, vanhuus tulee yksin, ym. En koskaan uskaltanut haaveilla isosti. Parisuhde, kenties perhe, mutta että olisi edes joku toinen ihminen vierellä oli oikeastaan ainut haave. Liian paljosta taisin kuitenkin unelmoida. Tänään sain myös kuulla, että työtilanne heikkenee vuoden lopussa, joten ei siltäkään rintamalta ole näköpiirissä valoa.

Itsearvostus ja -kunnioitus. Nämä menetin jo ala-asteella. Ne revittiin mun päältä väkisin ja tallottiin maanrakoon. Yhtään ei auttanut myöskään se, että hieman vanhempi veljeni oli niin paljon parempi kaikessa ja sai mut näyttämään huonolta vanhempienikin silmissä. Silti veljeni on esikuvani, Anssi Kelan sanoin: hänen elämänsä halusin. Sain myös vieressä kuunnella kuinka äitini kehuskeli naapurin tädille, kuinka veljeeni aina pystyy luottamaan. En tainnut jostain syystä itse sitten olla luottamuksen arvoinen. Kaikki riidatkin oli muka aina mun vika, en ollut koskaan oikeassa.

Tässä nämä tärkeimmät. On kai niitä muitakin, mutta nyt alkaa olla liian raskasta tämä kirjoittaminenkin. Haluaisin loppuun toivoa, että toivottavasti huomenna on parempi päivä. En vain jaksa siihen enää uskoa. Pelkkää alamäkeä tämä on.

Viikonloppu - portti pimeyteen

Taas se on täällä, jälleen kauan odotettu viikonloppu. Saa levätä. Mutta en haluaisi olla kotona. Istuin taas autossa pitkään, koska en halunnut astua sisään tuohon sielun hautakammioon. Pahimmassa tapauksessa kaksi ja puoli päivää omien ajatusten vankina ja mielensä kidutettavana. Toivoisin, että voisin aina vain nukkua koko viikonlopun yli. Unissa joskus on jopa järkeä, toisin kuin hereillä ollessa. Välistä viikonloppuisin menen kauppaan ihan vain siitä syystä ettei tarvitsisi olla kotona. En kuitenkaan koskaan osta mitään ja hävettää kulkea kassan ohi mitään ostamatta, en uskallla edes silmiin katsoa, ja kuvittelen, että pitää minua varmaan myymälävarkaana.

Tänä viikonloppuna ajattelin käydä veljeni luona. Pelottaa sekin. koska hänen vaimonsa vihaa minua jostain syystä. En mielestäni ole hänelle mitään syytä siihen antanut. Ulkopuoliseksi aina itseni kuitenkin heidän luonaan tunnen. Tuntuu vain vierailuni ärsyttävän, tulen pilaamaan heidän viikonloppunsa. Ahdistaa, mutta ainakaan ei tarvitse olla kotona. Ulkonakin olisi hieno ilma, mutta ahdistaa katsoa syksyn etenemistä. Kohta on taas pimeää ja märkää. Syntymäpäiväni, joulu ja uusivuosi. Ja kaikkina päivinä yksin. Pelottaa, ja tuntuu etten jaksa sinne asti.

Tekisi mieli vetää pää sekaisin alkoholilla, mutta ei sekään tunnu miltään, eikä auta ahdistukseen. Enkä edes tiedä, mistä kovempia aineita saisi. Ennen mietin, että miksi narkkarit pilaavat elämänsä, mutta jos heitä on ahdistanut yhtä paljon, en enää ihmettele heidän ratkaisujaan. Ehkä pyydän lääkäriltä seuraavalla kerralla kovempia lääkkeitä, mieluiten sellaisia, etten enää koskaan tuntisi mitään. Kuvastaisi paremmin elämääni, kun voisi vaan olla aivot nollilla. Mitään hyödyllistä en kuitenkaan pysty tekemään. En ole edes jaksanut siivota kuukausiin.

Yritin tänään tosissani löytää/keksiä edes yhden asian, mitä jaksaisi tulevaisuudelta odottaa... en keksinyt mitään. Kaikki tuntuu mahdottomalta tai täysin turhalta. En vain kerta kaikkiaan jaksa enää. Olen yrittänyt niin kauan parantaa tilannettani, mutta joka kerta on tullut vastapalloon. Enkä tiedä mitä teen väärin. En vain osaa. Olen täysin tarpeeton yksilö.

Viikonloppu

No ei mennyt vahvasti tämäkään viikonloppu. Ahdistus on valtava tällä hetkellä. Aikataulut kusi jo heti alkuunsa kun nukuin pommiin. Se kai tässä viikonlopussa toisaalta oli parasta, että sain nukuttua edes tuon pommin verran. Piti siis siirtää pari sovittua menoa, koska olin jo alkuun 2h myöhässä. Toisen menon sain hoidettua, mutta toista en, koska aikataulut ei enää sopineet yhteen. Ahdisti, että kusin taas tämänkin homman ja aiheutin muille tarpeetonta odottelua ja mielipahaa. Veljeni luona ollessa ahdisti, halusin kotiin, mutta kotona olisi ahdistanut vielä enemmän. Mitenkään päin en onnistunut ajattelemaan asiaa positiivisesti.

Seuraavana yönä ahdistukseltani nukuin ehkä 2h. Menikin sitten horrostilassa tämäkin päivä. Tapasin kyllä yhden vanhan kaverini, ja käytiin vähän ulkoilemassa ja syömässä. En osannut seurustella hänen kanssaan oikein mitenkään. Sekin ahdisti. Hänelle kuitenkin aikanaan pystyin puhumaan aivan kaikesta, ja nyt vaikka yritin, en uskaltanut. Toisaalta en onnistunut hänen päiväänsä pilaamaan omilla valituksillani.

Olisi vielä tänä iltana pitänyt mennä työporukan kanssa urheilemaan, mutta onnistuneesti en sinnekkään ehtinyt, vaikka olin ilmottautunut mukaan ja oli tarkoitus mennä. Ahdistaa huominen työpäivä siinä määrin, että tiedän etten saa nukutuksi yöllä, ja huomenna olen taas horrostilassa. Mietin sairaslomapäivän ottamista, mutta pelkään, että siitä tulee liian helppo tapa olla poissa töistä. En tiedä, vois joskus edes hellittää.

Korpivaellus

Olin kerran vaeltamassa eräässä kansallispuistossa Keski-Suomessa. Oli ensimmäisiä kertoja, kun oln yksin matkassa, seuraa kun en edes silloin saanut. Olin ennen lähtöä katsonut paikan, missä aion yöpyä, pienen järven rannalla. Paikalla oli myös opasteita, joihin oli merkitty välimatkoja. Viimeisen välimatkan piti olla netissä lukemani perusteella noin 3,5km, ei siin juuri matka eikä mikään. Kuitenkin lähtiessäni viimeiselle etapille polun varressa ollut kyltti näytti 5km, noh ei siinä, hieman pidempi kuin olin olettanut. Ne olivat kuitenkin pisimmät kilometrit, joita olen koskaan vaeltanut. Polku kulki keskellä metsää, joten en voinut mistään kiintopisteestä seurata etenemistäni. Vesi oli loppunut, koska olin sen kulutuksen olettanut väärin, ja laskenut, että selviän nopeammin taipaleesta. Alkoi myös pimenemään, mikä entisestään hidasti etenemistä. Reittiä ei oltu juurikaan hoidettu mitenkään, vastaan tuli kokoajan polulle kaatuneita isoja puita, joiden ylitse en kantamuksineni päässyt, eikä altakaan juuri mahtunut. Jouduin siis kiertelemään puita muutenkin vaikeahkokulkuisessa maastossa. Puolapuita oli jonkin verran, mutta nekin enimmäkseen lahonneita.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen henkisesti tuolla samalla etapilla edelleen. Tuntuu etten etene mihinkään, vastaan tulee kokoajan lisää esteitä, ahdistaa kun ei ole helpotusta mukana (vettä) Mistään ei saa otetta ja pimeys vaan pimenee. Taivallettava on yksin, ei ole ketään jakamassa taakkaa taikka tsemppaamassa.

Vaellukselle sentään lähdin vapaaehtoisesti ja valmiina kohtaamaan tulevat haasteet, vaikka niitä oletettua enemmän olikin. Perillekkin pääsin, ei tosin kyllä ollut voittajaolosta tietoakaan, paikkoja särki, janotti ja palelsi. Teltan sain pystyyn ja kömmin makuupussiin tutisemaan. Joku voisi sanoa, että selvisimpä kuitenkin. Sitäkö elämän kuuluu olla? Pelkkää selviytymistä vailla iloa?

Nytkin tekisi mieli vaan koteloitua makuupussiin ja jäädä sinne. En jaksaisi enää ottaa askeltakaan, En kuitenkaan ole vielä perillä, enkä tiedä pääsenkö koskaan sinne. Tekisi vaan mieli luovuttaa, jättää kaikki kantamukset ja kaatua maahan makaamaan. Lopettaa välittäminen. Antautua luonnolle. Luovuttaa. Olen epäonnistunut ihminen, ansaitsisin kuolla pois. Sais edes maanmatoset jotain hyötyä.

En edes tiedä, miksi tänne kirjoittelen. Ei tästä mitään hyötyäkään ole.

Musta on tuntunut, että mä olen suossa, uponnut sinne. Ensin tarponut eteenpäin ja sitten alkanut upota sinne. Mitä enemmän mä olen ponnistellut sieltä ylös, sitä enemmän mä olen uponnut. Talvella kävin töissä ja lenkillä, tapasin ihmisiäkin. Yritin tehdä jotain, mutta upposin syvemmälle. Noiden kaikkien olisi pitänyt omahoito-oppaiden mukaan auttaa. Mutta ei. Kevään ja kesän aikana upposin syvemmälle enkä jaksanut enää yrittää kuntoutua. Kävin vain töissä, muuten en tehnyt mitään. Siitä oli sitten huono omatunto. Ja kierre oli valmis.

Kirjoita vain tänne, vaikkei tuntuisikaan, että siitä olisi apua. Täällä sen joku kuitenkin lukee ja ehkä vastaakin. Saa edes vähän vertaistukea, kun kaikilla on kuitenkin samantyyppisiä ongelmia. Mä olen kirjoittanut päiväkirjaa omalle tietokoneelle, enkä mä koe sitä kauhean hyödylliseksi, mutta olen silti jatkanut. Ehkä siitä joku päivä on kuitenkin hyötyä.

Darwinismi

Tuli tänään mieleen, että mahtaakohan niitä lintuja masentaa, jotka tekevät parhaansa rakentaakseen pesän naaraslintua varten, ja koittavat päästä lisääntymään, mutta kuitenkaan yksikään naaras ei innostu. Mitä niille linnuille tapahtuu? Jatkavat elämäänsä ja yrittävät seuraavana vuonna uudestaan? Mistä ne repii sen voiman.

Itselläni on sellainen olo, että vaikka kuinka yrittäisi kaikesta paskasta huolimatta, ei ketään kiinnosta. Tiedän, että on typerää ajatella, mitä muut ajattelee ja muutenkin elää ja asettaa arvoja muiden kautta. Mutta miten sitä voi yrittää nähdä itsensä mitenkään parempana, jos kaikki muut ihmiset hyljeksii. Yrittänyt tehdä kodistani paikan, missä olisi muidenkin kiva käydä, ja pyytänytkin ihmisiä käymään. Aina saanut pettyä, ei tänne kukaan halua tulla. Eipä mua muuallekkaan koskaan kutsuta. Taas yritin viikonlopuksi sopia jotain yhteistä tekemistä vanhan kaverini kanssa. Eipä häntä kiinnostanut, mielummin istuu kotonansa. Tunsin itseni jälleen niin kovin tärkeäksi. Mitä v****ua mä teen väärin? Aina kuitenkin yrittänyt olla kiltti ja mukava kaikille ihmisille, auttaa aina jos vaan mitenkään voin. Ilmeisesti, jos ei omaa jotain erityislahjaa, niin kiinnostavuus on luokkaa kivi. Vai onko kaikki niin ulkonäkökeskeisiä? Ärsyttää kun ei tiedä mitä lähteä korjaamaan, kun ei tiedä missä vika on. Pakko se vikao n itsessä olla, ei kaikki muut ihmiset voi olla viallisia.

Olen kyllä kateellinen kaikille, jotka ovat sen pesänsä osanneet rakentaa ja jotka ovat löytäneet välittäviä ihmisiä ympärilleen. Enkä ymmärrä niitä, jotka väittävät, että heillä on rankkaa sellaisessa tilanteessa. Itse voisin luopua kaikesta, jos saisi edes yhden toimivan ihmissuhteen, vaikka olisi pelkästään kaverisuhde. Vaikka ei tässä hirveesti ole edes, mistä enää luopua. Pahan olon voisin kyllä luovuttaa.

Onko se sitten mun geeneihin ja DNA:han kirjattu, että tässä ihmisessä on mutaatio, joka tekee siitä yhtä kiinnostavan kuin kuollut mätä kala. Ei mitenkään kelvollinen jatkamaan sukuansa, roskiskamaa.

Ärsyttää myös, ettei tähän voi vapaasti kirjoittaa tuntemuksiaa, kun ne sensuroidaan pois. Ymmärrän kyllä miksi, mutta ärsyttää silti. Tulee liian "ruusuinen" kuva.

Onnellisuuspillerit

Synkkänä aikana sitä tekis ihan mitä vaan päästäkseen pois pimeydestä, edes hetkiseksi. Olen aktiivisesti yrittänyt etsiä apukeinoja, millä saisi tuskaa hellittämään. Kaikki on tuntunut niin turhalta ja liirumlaarumilta, mitä milloin missäkin lehdessä väitetään. Tuntuu, ettei näiden ohjeiden laatijat tiedä yhtään mistä puhuvat. Missä ovat masentuneisuudesta parantuneiden ohjeet? Ainoastaan kerrotaan lääkkeiden käytöstä. Toki ne auttaa, oon käyttänyt lääkkeitä melkein kymmenen vuotta. Välistä toiminut paremmin välistä huonommin. Olen nyt ottanut muutamana päivänä taas isompaa annostusta (3 x normaalimäärä) ja tänään onkin sitten vuoden ensimmäinen päivä, kun en halua tappaa itseäni. Voisi kai todeta, että tämän "onnellisempi" en ole vielä tänä vuonna ollutkaan. Pitäisi kai iloita ja nauttia olosta, ja oon kyllä yrittänytkin. Pelottaa vaan, että tämä ei ole pysyvä tila, tästä kun kerran pääsee myös alaspäin. Nykyään pelottaa lähes kaikki asiat, itsetunto on nollassa eikä jaksa uskoa keneenkään tai mihinkään. Luottamuspula. Olen harkkinnut, että jos huomenna on vielä yhtä hyvä olo työpäivän jälkeen, saattaisin jopa siivota vähän kotia. Tai ainakin laittaa pesukoneen päälle. Ruokaa en ole jaksanut itse tehdä moneen viikkoon, jos sitäkin jaksaisi yrittää.

Päivän ilonaiheet: Juttelin yhden kaverin kanssa niitä näitä puhelimessa, lähinnä työjuttuja, mutta edes jotain. Aurinko paistaa ja ruskaa alkaa olemaan, otin pari valokuvaa pihalla, kauemmas en jaksanut lähteä. Tänään en ole halunnut tappaa itseäni.

Maanantai

En jaksa. Kokoajan taas väsyttäny ja masentanu. Pyykkäämiset ja kokkailut sai jäädä. Sydämeen sattuu, vatsaa kourii. En jaksa edes kirjottaa. Masentaa.

Päivän ilonaiheet: aurinko paistoi, ruoka oli hyvää, en ole ollut itsetuhoinen

Syy tuntematon

Olen sellainen henkilö, joka yleensä oppii parhaiten kun joku osoittaa tekemäni virheen ja kertoo miten asian pitäisi olla tai tehdä. Koulustakin on yleensä jäänyt parhaiten mieleen kokeessa kysytyt asiat, joihin vastasin väärin. Se, että harmitus on valtaisa tehdyn virheen jälkeen, saa hyvän syyn olla tekemättä sitä uudestaan. Mutta miten oppia asia, jonka tekemistä ei hallitse, mutta mistään et saa tietää, että mitä teet väärin. Eritoten tämä tuli ilmi ylioppilaskirjoituksissa, kun luulin vastanneeni hyvin annettuun tehtävään, mutta lopputulemana sain siitä täydet 0 pistettä. Jäi harmittamaan, koska en tänäkään päivänä tiedä, missä meni vikaan. Ehkä vastauksen löytäis jostain, mutta en ole kuitenkaan jaksanut selvittää asiaa, harmituksesta huolimatta. Osittain tästä luonteenpiirteestäni johtuen olen aina pitänyt matemaattisista aineista. Virheen kun pystyy aina selvittämään ja siitä voi oppia. Matematiikka on niin ihanan loogista.

Sitten on tämä ihmismieli ja psykologia. Tiettyä loogisuutta siinäkin, mutta auta armias, että sen hallitsiminen on vaikeaa. Virheen paikantaminen ja korjaaminen on kuin sen kuuluisan neulan etsiminen. Luulen osaavani lukea ihmisiä hyvin ja osaan suhteellisen nopeasti muodostaa heidän persoonastaan tietyt käyttäytymismallit ja osaan tulla toimeen lähes kaikkien kanssa. Siihen se osaaminen sitten loppuukin. Kaikenlaiset ihmisten muodostamat hierarkiat ja ryhmien muodostus on täysi arvoitus. Miten ihmiset pistävät toisensa arvojärjestykseen, ja miten jään aina arvoasteikon viimeisille sijoille. Sen ymmärtäisin, jos ihminen on vain inhottava ja ilkeä, että häntä ei muut arvostaisi. Kuitenkin tällaisetkin ihmiset tuntuvat aina löytävän toisia ihmisiä ympärilleen. Sanotaan, että ihmisestä kertoo jotain, jos kaveripiiri koostuu tietynlaisista ihmisitä. Eihän se oikeasti kerro paljoakaan, olettamuksia voi tehdä, mutta siihen se jääkin.

Toinen tärkeämpi asia on tämä oma mieli. Miksei sitä voi omalla järjellä ohjata. Miten saisi oikean ja vasemman aivopuoliskon tulemaan toimeen keskenään. Mitä evoluutiollista hyötyä siitä on aikanaan ollut, että välistä olisi hyväksi toimia typerästi ja vailla järjen hiventä. Ei pysty ymmärtämään. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos tunteensa voisi hallita järjen avulla. Silloin voisi parantaa oloansa vain ajattelemalla loogisesti. Saisi valita järjen kanssa keneen ihastuu ja kenen kanssa viihtyy. Ei se tappaisi romantiikkaakaan. Se vaan olisi niin paljon helpompaa. Ja se että alkaisi aktiivisesti harjoittelemaan tunteidensa hallintaa, ei kuitenkaan muuttaisi muuta, kuin että saattaisi itse olla onnellisempi yksin. Masentuneena tällaisen projektin aloittaminen tuntuu liian vaativalta. Se olisi pitänyt opettaa jo tarhassa.

päivän ilonaiheet: aurinko paistoi, jaksoin täyttää ja laittaa pesukoneet päälle.

Huume

"Huume on nimitys huumausaineille ja niihin rinnastettaville päihteille. Huumausaine tarkoittaa laitonta päihdettä." "Huumeiden käyttöä pidetään yleisesti yhteiskunnallisena ongelmana, ja huumeisiin liittyy niiden käytön, valmistuksen ja hallussapidon lisäksi muuta rikollisuutta sekä muita lieveilmiöitä." - Wikipedia

Mikä tekee aineesta huumeen? Se, että se on laiton? Jos lähdetään purkamaan asiaa: huume on aine, joka vaikuttaa kemiallisesti tajuntaan ja ruumiiseen. Huumeiden vaarallisuutta vertaillaan sen aiheuttamilla vahingoilla, koukuttavuudella, päihdyttävyydellä ja vieroitusoireilla, sekä käyttäjämäärillä. Tutkimusten mukaan koukuttavimpia huumeita ovat heroiini, kokaiini, nikotiini, alkoholi, mutta myös kofeiini. Alkoholin ajatellaan monesti olevan yksi vaarallisimmista sen yleisyyden ja sen aiheuttamien henkilö- ja materiaalivahinkojen vuoksi. Vieroitusoireissa se kilpailee kovimpien huumeiden kanssa tasavertaisesti. Päihdyttävyydelläänkin se on kärkijoukoissa. "Elämä on parasta huumetta", on totta, että elämä on melkoisen koukuttava ja sitä käyttää ihan jokainen. Tulkinnasta riippuen saattaa se olla melkoisen päihdyttävääkin. Vieroitusoireina tosin on kuolema.

Listoilta puuttuu kuitenkin yksi tärkeä huume. Huume johon jokainen on syntyessään jo valmiiksi koukussa. Huume joka on äärimmäisen päihdyttävä. Huume, joka vaikuttaa tajuntaan ja kehoon lukemattomin eri tavoin. Huume, joka tuhoaa vuosittain miljoonittain elämiä. Huume, jonka vieroitusoireet saavat monesti ihmisen jopa tappamaan itsensä. Mikä sitten on tämä näin paha huume, jota ei listoissa mainita? Se on rakkaus.

päivän ilonaiheet: .

Maailmantuho-nappi

Nyt kun olisi edessäni nappi, jota painamalla kaikki maaiman ihmiset kuolisi, itse mukaan luettuna, painaisin sitä välittömästi ja ilolla.

Sellainen päivä tänään.

Noidankehä ja työkalupakki

Tällähetkellä ei oikein ajatus kulje ja teksti on sekavaa, mutta yritän saada asiani sanottua.

Masennukseni kanssa olen huomannut, että en ole löytänyt työkaluja asioiden korjaamiseksi. Kaikkialla mainitaan vain, että jokainen ihminen suree tavallaaan ja pitää antaa surra. Suremisessa ja masennuksessa kuitenkin henkilö on monesti omassa noidankehässään ajatustensa kanssa, eikä välttämättä itse saa kehää rikottua, mikä kuitenkin on valtavan tärkeää. Se, että käy terapiassa höpöttämässä asioitansa siten, että terapeutti vain ohjaa potilasta, ei ainakaan omalla kohdallani toimi.

Olen kehittänyt omassa päässäni asioista niin täydellisen noidankehän, että luulin, ettei siinä olisi enää aukkoja, Ettei kukaan voi todistaa vääräksi tekemiäni johtopäätöksiä, kaikki oli todistettavissa. Tähän terapeutti koittaisi saada luoduksi epäilyjä, mutta se tapahtuu jotenkin liian pehmeästi, jonka seurauksena sitä vaan suuttuu, että "perkele mieti vaikka ite!" ja sulkeutuu yhä enemmän omaan kehäänsä. "Ei ne ymmärrä"

Viikonloppuna mentiin vanhan kaverini kanssa viettämään viikonloppua mökille. Kaverini tuntee minut jo pidemmältä aikaa ja tietää hieman tilanteestani. En ole kuitenkaan hänelle kertonut asioistani paljoakaan pitkiin aikoihin. En ole uskaltanut. Tulee aina tunne, että kun on hyvä hetki, ei sitä haluaisi pilata puhumalla synkistä asioista. Tähän omalla kohdalla toimii alkoholi. Vaikka sitä kuinka parjataan, että alkoholi vain pahentaa asiaa, tarvitaan sitä kuitenkin rikkomaan omat suojaukseni, että päästään työstämään sisustaa. Kaksi päivää se otti, mutta saatiin avattua yksi helvetin iso aivojumi mun päästä. Tunne on vieläkin raukeampi kuin silloin kun joku jumissa oleva kohta avataan hieromalla. Kuvitellaan, että olet pähkäillyt jotain visaista tehtävää kuukausi- tai vuositolkulla, ja kuvitellut tehtävän mahdottomaksi ratkaista. Etkä ole vihjeistä ja ohjeista huolimatta päässyt alkua pidemmällä. Sitten joku tulee ja näyttää kuinka se ratkaistaan. Sitten kun sen vain tajuaa. "Noin se menee". Se oli se mitä tarvitsin. Jonkun murtautumaan mun kehääni, repimään kaikki tutkimukseni ja piirrokseni, ja lyömään pöytään valmiin mallin. "Siinä, käytä tuota" Ei tarvinnut keksiä pyörää uudestaan. Tällaisia työkaluja tarvitsisin enemmänkin. Joku ne on kuitenkin jo keksinyt ja toimivaksi todennut. Miksei niitä sitten ole saatavilla? Miksi käsketään oivaltamaan itse? Joissain asioissa saisi apukin olla agressiivisemppaa ja rajumpaa.

Tällä hetkellä on ehkä paras olo tänä vuonna. Nyt kun saatiin aivojumi avattua, tuntuu, että aivoissakin veri kiertää ihan erilailla. Varovasti voisi sanoa, että olo on ehkä jopa toiveikas- Tiedän, että huomenna se saattaa olla taas jotain ihan muuta, mutta nyt tiedän, että toimivia työkaluja on olemassa.

Tänään oli hyvä päivä.

Oravanpyörä

Anteeksi, mutta nyt pakko purkaa pahaa oloa taas.

Tällä hetkellä mun elämä on pelkkää työntekoa. Aamulla herään ja menen töihin, iltapäivästä tulen töistä, syön ja menen nukkumaan. Nukkuminen on ainut asia elämässäni, joka ei tunnu pahalta. Viime viikonlopun "onni" kesti vain tiistaihin asti. Toki nyt olen yhden esteen ylittänyt, mutta helvetillisessä pusikossa sitä ollaan edelleen. Alkanut taas olemaan hermo kireällä, jota yritän hellittää alkoholilla. Eiköhän tästä vielä kunnon alkoholismi saada aikaiseksi. Eikä se tunnu sen pahemmalta tulevaisuudenkuvalta kuin muukaan.

Tällä hetkellä parhaalta idealta tuntuu myydä ja hävittää kaikki nykyisestä elämästäni ja ostaa jokin tölli keskeltä metsää ja muuttaa sinne erakoitumaan. Tuskin sitäkään riemua kauaa kestäisi kun jo saisi itsensä pois päiviltä. Sitä ennen tarvitsisi vielä vähän aikaa tehdä töitä, että saisi kerättyä rahaa siihen tölliin ja päästä lainoista irti. Kai sitä eläisi vähälläkin rahalla, jos olisi puut omasta takaa lämmittämään tölli. Ainut mikä tätä suurta "unelmaa" estää on tämä sairaus, joka vaatii hoitoa. Peräkylän tohtorit tuskin osaa näinkin harvinaisen sairauden perään katsoa.

Anteeksi taas tämä avautuminen. Olen vain niin väsynyt jälleen kerran. Voisi joku taas käydä läppäsemäs takaraivoon ja ohjata oikealle polulle.

Still trying

päivän ilonaiheet: Näkö ei toistaiseksi ole enää vaarassa 🙂👍

Paskaläjä

Tänään vihaan itseäni vaihteeksi enemmän kuin hetkeen. Tekisi mieli pahoinpidellä itseni. Miksi sitä ajattelee itsestää tällai, vaikka mitään väärää tai pahaa ole kuitenkaan kenellekkään tehnyt. Miksi sitä ei voi peilata itseään itsensä kautta vaan muiden ihmisten. Tai lähinnä vaan ihmisten, joilla on merkitystä. Ei se kiinnosta, mitä Tauno Tavis kaupassa vastaan tullessa ajattelee.
Noh, taidampa vetästä nollauskännit tähän väliin.