Heippa,
liityin tänne vasta hetki sitten kun löysin sivuston hakiessani googlesta lohtua masennukseeni.

Oma hyväksikäyttöni on n. 4 vuoden takainen. Se oli silloinen poikaystäväni. Olimme melkein kolme vuotta yhdessä ja täysi-ikäiseksi tultuaan hän alkoi käymään baareissa ja muuttui minuakin kohtaa. Seksistä tuli liian rajua ja hän myös löi ja kuristi minua joskus suutuspäissään. Hän alkoi käydä vieraissa myös. Yksi yö heräsin siihen (olin sammunut baarireissun jälkeen) että hän oli täydessä touhussa. Yiritin lyödä mutta väsyneenä ja kännissä ei juuri voimia ole... Aamulla vaadin selitystä ja hän vain nauroi.
Uskalsin jättää hänet pian tämän jälkeen kun hän oli armeijassa ja tiesin ettei hän sieltä pääse minua satuttamaan.
Jemmasin tämän kaiken sisääni ja ajattelin että uusi suhde auttaa ja parantaa...ei se ihan niin mennyt. Hänen jälkeiset miehet on ollu tosi mukavia ja kaikkea mutta aina kun asiat menee sängyn puolelle, saan hepulin ja alan itkeä. Siispä olen luistanut suhteista.
En pidä omasta kropastani enkä uskalla enää luottaa. Pelkään miehiä ja jopa mies puolisia kavereitani jotka olen tuntenut vuosia.

Minulla on tullut masennuksen "sivutuotteena" fyysisiä oireita ja erittäin kova pahaolon tunne joka on todettu johtuvan siitä kaikesta pahasta olosta jonka jemmasin sisälleni. Se pyrkii tavalla tai toisella ulos...
Sain myös paniikkihäiriöt lahjaksi. Pelkään julkisia paikkoja, en uskalla enää juoda alkoholia (mikä ei tietenkään sinänsä ole paha juttu), en uskalla käydä kavereilla yökylässä.

Vasta päivä sitten soitin terveyskeskukseen että haluan psykologille koska masennukseni alkaa syventyä.
Olen siis vasta taipaleen alkupäässä ja toivon että saan jotain apua jostain...usein on vaan olo ettei jaksa enää :/

Kaikkea hyvää kaikille ja voimia =)

ps. pitkästä aikaa tuntuu etten ole ainoa joka tuntee näin...kun luin teidän juttuja ne tuntemukset itseään kohtaan oli kuin suoraan suustani.

Hei Charone!

Ihanaa että kirjoitat tänne ja olet ottanut yhteyttä jonnekin, josta voit saada apua. Olet taipaleen alussa, mutta olet päässyt jo ensimmäisen askeleen tai ehkä jo useammankin parempaa kohti. Usein se ensimmäinen askel on vaikein, niin ainakin minulle oli.
Minä olen käsitellyt raiskaustani nyt kohta jo 2vuotta... välillä siitä on puhuttu vähän enemmän ja välillä vähän vähemmän... Aluksi en pystynyt edes kunnolla kirjoittamaan sanaa raiskaus, enkä ainakaan sanomaan...
Matka saattaa olla pitkä ja kivinen, eikä tapahtuneesta pääse varmaan koskaan kokonaan eroon. Sitä voi yritää unohtaa, niin kuin niin moni meistä, mutta tiedämme, että se palaa aina jostain kummittelemaan, jos sitä ei käsittele.
Ja vaikka siitä ei ehkä pääse eroon, sen kanssa täytyy oppia elämään!
Olen niin monesti jo kirjottanut ja miettinyt tätä lausetta, että uskonkin siihen. Hoitosuhteeni alkaessa ajattelin, että puhun asiasta ja sitten se on poissa, mutta hitaasti ymmärsin, ettei se koskaan katoa, niin kuin olin toivonut. Ei, ei se ole poissa, mutta näen asian eri tavalla kuin aiemmin ja pystyn iloitsemaan taas pienemminstä elämän ihmeistä.
Olen onnellinen puolestasi, että löysit tämän palstan, sillä ainakin minulle tämä on antanut voimaa jaksaa taistella eteenpäin ja olet matkalla kohti parempaa!!! 🙂🌻

Iso halaus sinulle ja oikein paljon voimia! 🙂🌻

Voisiko teistä joku nimimerkki kertoa mihin tahoon hyväksikäytetyt ja raiskatut miehet pitäisi kääntyä saadakseen apua.
Minun hyväksikäyttäjäni on vielä niin röyhkeä, että kiristää minua nyt, kun olen aikuinen. Hän on lähes sukulainen, isäpuoleni veli.
Nyt muutama kuukausi sitten häneen törmäsin ja kaikki lapsuuden kokemukset palautuivat mieleen niin voimalla, että jouduin sairaslomalle. Mutta en todellista syytä kertonut lääkärille vaan keksin omia tekosairauksia.

Tapio P,
kyllä sun kannattas lääkärilles kertoo, se vois ohjata sua mihin seuraavaksi mennä, vaikka esim.lähete mielenterveystoimistoon

Rikosuhripäivystyksen auttava puhelin: 0203 16116

Raiskauskriisikeskuksen maksuton kriisipuhelin 0800 97899

http://www.riku.fi/fi/etusivu/

http://www.tukinainen.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=46&Itemid=27

Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelin 0203 445 566

http://hyvaterveys.fi/articles/?c=Mieli&a=554

http://www.mielenterveysseura.fi/paikalliset_seurat/alueittain.html

Minä varmaan soittaisin sinuna kriisikeskukseen ja pyytäisin saada tulla puhumaan ja purkamaan painolastiani luottamuksellisesti toisen kanssa. Kriisikeskusten toiminta on ilmaista tietääkseni. Voimia sinulle ja koeta saada asia jaettua toisen kanssa. Ansaitset saada rauhan asian suhteen.
Ja ainahan on yksityiset terapeutit!

Kiitän vastauksistanne, tutustun linkkeihin ja koetan jotain tehdä.

Heips te kaikki rakkaat!
Siitä onkin kulunut jo ikuisuus, kun viimeeksi tänne on kirjoitettu... ☹️
Miten te jakselette? Miten muuten te, joilla oli oikeudenkäynti meneillään, miten siellä meni?
Mulla on elämäntilanne muuttunut ihan totaalisesti. Pienen pienen ajan sisällä olen muuttanut pois kotoa, aloittanut opiskelut, aloittanut uuden työn ja käyn myös eräässä tukinaisen ryhmässä nykyää. Ryhmä on erittäin uuvuttava, mutta siitä kyllä varmasti on paljon hyötyä. Käydään raiskausta läpi. Opittaan puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja mitä parasta, on vertaistukea...
Jaksamista ja haleja kaikille!
Syysterveisin Juureton 🙂🌻

Hei. Viestitän oman kokemukseni tänne.
Itselleni kävi tämä raiskaus yli 20 vuotta sitten ... 3 eri miestä tekivät sen minulle tyttöjen ravintolaillan päätteeksi ja se, mitä pidin tapauksessa omana syynä ja jota en käsitellyt vaan se nousi ylös n. 8 vuotta sitten käsiteltäväksi, oli se että "Miksi menin niiden miesten mukaan" ja "miksi poltin heidän (mari?)tupakoitaan" Miksi olin tyhmä, miksi miksi...jne...😭 Asian luulin saaneeni käsiteltyä puhumalla ystävilleni ja lääkäreille.
Asia unohtui, sivuutin siististi ja jatkoin elämääni.

Tuli avio-ongelmia ja asia nousi ylös....😯🗯️
Aviomieheni, (jolle kerroin parin päivän RAISKAUKSEN jälkeen mitä oli tapahtunut), aloitti huorittelun ja maininnat siitä, että mene sinne mistä saat 3 mieheltä munaa jne...jne Asiasta oli mennyt huomattava aika...Kun ongelmia parisuhteessa niin tämä oli ainoa millä nykyinen ex sai minut puolustuskannalle.

Perheneuvolassa kävimme muun asian yhteydessä (tyttäreni oireili tuohon aikaan psyykkisistä syistä) ja sielllä ilmeni tämä ongelma. Heiltä sain neuvoa ja tukea menemään asiaa käsittelemään
TUKINAISIIN
Ja sinne menin ja en kadu. Otin vastaan ryhmäterapian, eli muita raiskauksen uhreja kertomassa tilanteestaan ja yhdessä teimme tehtäviä, keskustelimme ja itkimme...

Vertaistuki oli erinomainen ratkaisu itselleni, psykoterapiaan en usko.

Tajusin asian tuolla mikä paransi minut.
🙂🌻" EN OLISI MENNYT SINNE ASUNTOON JOS OLISIN TIENNYT MITÄ TULEE TAPAHTUMAAN MINULLE. SITÄ EN OLISI HALUNNUT" Eli huh, ihanaa kun tämä syyllinen olo lähti minusta ja asia ei paina enää. Ikävä juttu tietty mutta en itke

Voimia kaikille asian kokeneille. ÄLKÄÄ SIVUUTTAKO SITÄ VAAN HAKEKAA APUA!!! SE EI UNOHDU VARSINKIN JOS SYYTÄTTE ASIASTA ITSEÄNNE....🌻🙂🌻

Olen kokenut seksuaalista väkivaltaa usein ja useamman kuin yhden miehen taholta. Nyt ensimmäistä kertaa uskaltauduin lukemaan tätä ketjua vaikka kokemastani on jo yli kymmenen vuotta. Täytyy sanoa, että hyvää teki.

Näen, että muutkin kohtalotoverini kärsivät syyllisyydestä. Siitä ei tunnut pääsevän mitenkään eroon. Jotenkin se kaikki oli minun vika.

Olen yrittänyt tuoda asiaa terapiassa esille useamman kerran. Pohjanoteeraus oli naispsykologi, joka totesi, että "sä varmaan kuvittelit sen?". En käynyt sillä naisella enää sen jälkeen. Hän sanoi juuri sen mitä pelkäsin. Minulla on ollut psykoosi ja se kyseenalaistaa kaiken kertomani. Tulee sellainen olo, että minulle voi tehdä mitä vaan ja sitten kun valitan, viitataan kokemaani psykoosiin.

Onneksi tuo nainen oli ainut, joka on tehnyt niin. Viimeksi minulla oli miespsykologi, joka pysähtyi siihen, että ensimmäinen seksikokemukseni oli väkivaltainen. Sanoin, että en halua käsitellä vanhoja seksitraumojani terapiassa. Lähinnä minua ahdisti se, että terapeutti oli mies. Jotenkin hävetti😳

En käy nyt missään terapiassa. Ainoastaan yksityisellä lääkärillä silloin kun lompakko antaa myöden. Näin tuntuu olevan hyvä. Olen kirjoittanut kaikesta kirjan ja se tuntuu tällä hetkellä parhaalta mahdolliselta ratkaisulta. Kaikki minulle tapahtunut ja tehty on suuri kipeä salaisuus, jonka kohta kaikki saavat tietää kun kirjani julkaistaan. Tämä tuntui minusta oikealta ratkaisulta, mitä menneeseen tulee.

Ja mitä nykyisyyteen tulee, niin minulla on ihana avomies ja aiomme kihlautua uuden vuoden päivänä.😍

Moiksis!
Mä en ymmärrä tätä, että mun maailma voikaan romahtaa ihan yhtäkkiä näin totaalisesti. Tiistaina kävin eräässä ryhmässä, jossa käsittelen raiskaustani, jäin ryhmän jälkeen vielä joksikin aikaa juttelemaan abortistani, joka oli pakko tehdä, sillä lapsi sai alkunsa tästä raiskauksesta. Mä en vaan pysty oikeen keskittymään mihinkään, enkä tekemään oikeen mitään. Keskiviikkona pidin vapaapäivän ja nyt en pysty nukkumaan ollenkaan. Aina kun mä suljen silmät mä näen joko raiskaajan silmät, tai vauvan kehdon tai vauvan... mä en kestä!
Mä en ymmärrä, miten nyt iski tällanen kauhee takapakki, ku just vasta kaikki alkoi tuntuu taas hyvältä. Mä en tiedä miten mun pitäis jaksaa nousta kuuden tunnin päästä tai no ei kyll vileäkään oikeen uni maistu, nii tunteja tulee koko ajan vaa vähemmän, ja mennä pirteenä luennolle...? Jotenki tää kaikki vaan ahistaa ihan sikana, enkä pysty tekee mitää tälle kaameelle ololle. Mä näen itseni taas kerran murhaajana, enkä keksi yhtään vastaväitettä asialle... no mutt ihan sama... ehkä täältäkin pääsee ylös, nii ku on ennenkin päässyt...
🙂🌻

Sulla Juureton taitaa olla vielä tosi paljon itkemättömiä itkuja. Ne vain tulee pikkuhiljaa pinnalle, kun alat voimaan paremmin. Ns. takapakki on itse asiassa hyvinkin vahvasti eteenpäinmenoa! 🙂👍🙂🌻

Minut raiskattiin nukkuessani reilu kuukausi sitten. Kyseessä oli uusi tuttavuus. Tottakai puolustauduin kun tajusin mitä tapahtuu. Hän sylki solvauksia, että olen maailman sairain ja skitsofreenisin nainen, että tällaiset ihmiset pitäisi sulkea laitokseen. Hän jopa kuristi minua seinäävasten ja uhkasi kertoa väkivaltaisesta puolustautumisestani poliisille.

No se siitä, nyt on kuulustelu ohi ja on vain pelko, väsymys ja ahdistus. Mitä on odotettavissa? Pahinta on tämä epätietoisuus jälkipyykin suhteen etenkin kun on sana sanaa vastaan tilanne. En tule henkisesti kestämään sitä, jos tekijä pääsee helpolla.

Minkälaisia kokemuksia teillä on kanssasisaret poliisikuulusteluista yms?