moikkis.
Joo se on tärkeää...ja itsekin etsinyt ihmisiä kenellä olisi samanlaisia kokemuksia...
Mut on raiskattu myös elämän varrella pari kertaa, ensimmäinen kerta oli oma poikaystävä. Ja toinen sattui elokuussa laivalla.
Raiskaus on ehkä alentavin teko mitä naiselle voi tehdä, se likaisuuden ja syyllisyyden tunne ei katoa.
ainakaan mun kohdalla.
Voimia kaikille <3

Kirjoitinkin jo tuolla nuorten puolella aiheesta. Mä oon 23-vuotias ja kokenut oman poikaystävän käyttäneen mua hyväksi. Aiheesta on vaikea puhua, kun itsekin välillä haluaisi vain unohtaa, ajatella itsekin ettei toi kaikki voi olla totta, sitä ei oo voinu tapahtuu mulle. Mä olin kihloissa exäni kanssa yli kolme vuotta. Sinä aikana hän käytti mun ruumistani/kehoani niin paljon omiin tarkoituksiinsa kuin vain halusi. Mä lähes joka ilta sanoin sille että haluan nukkua housut jalassa, paita ja rintsikat päällä, mutta joka yö heräsin siihen ettei mulla ollut vaatteita ollenkaan... No arvaattekin loput. Olin kauhuissani, onneksi käytin e-pillereitä. Tää on kamalaa, ei tälle likaiselle tunteelle löydy syytä. Miksi se tuntuu niin vaikeelta, kun kuitenkin oltiin kihloissa. Vaikka enää pariin viimeiseen vuoteen oltu muuten sängyssä. Mieheni selitti vain asiaa sillä että pakko hänenkin on itsensä tyydyttää. En vienyt asiaa eteenpäin. Hävetti. Olen niin likainen, itken ja häpeän. Ei tää tunne oo ainakaan vielä kadonnut minnekään, vaikka edellisestä kerrasta on aikaa yli vuosi.

Sitä ennen yläasteella mun likkakaveri käytti mua hyväkseen. Se halus siis tehä käsillään kaikkee, opetti mut suutelemaan muita ja hyväilemään. Ei kai se mikään rikos ole, vaikka itse en olisi halunnut hänen käsiään sinne, enkä huulua mun huulille, kieltä mun suuhun... Tosta asiasta ei oo paljon puhuttu että likka käyttää toista likkaa hyväkseen, vai voiko silloin puhua hyväksikäytöstä??
Mä siitä kuitenkin kärsin, pelkäsin nähdä tätä, itkin ja häpesin sitäkin.. Kertokaa mielipiteitä aiheesta?! 😐

Minua ei raiskattu vaan käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Mielestäni Suomen laissa on epäkohta raiskauksen ja hyväksikäytön kohdassa. Ajattelen, että seksuaalinen hyväksikäyttö voitaisiin laittaa raiskauksen alaisuuteen, liittää raiskaus-nimikkeeseen. Seksuaalinen hyväksikäyttöhän on kuitenkin "lievempi" niin tuomioissa kuin muutenkin. Sammuneet ihmisethän raiskataan hyvin usein, silti jos uhri ei pysty muodostamaan sanoja "ei", niin koko systeemi tulkitaan hyväksikäytöksi. Luin myös luotettavasta lähteestä, että raiskauksesta saa Suomessa lievemmän tuomion kuin autovarkaudesta. Tätä en oikein ymmärrä.

Mutta itsekin kaipailisin vertaistukea, kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia ja selviytymisstrategioita. 🙂

Moikka!
Ihanaa, että nyt jo joku on uskaltanut kirjoittaa tänne… Mietin itse pitkään onkohan tämä hyvä idea, mutta en keksinyt muutakaan paikkaa, missä olisi yhtä turvallista keskustella asiasta ja saada vertaistukea.
Syyllisyyden ja likaisuuden tunteet ovat kamalat, eikä niistä meinaa millään päästä eroon… Järki sanoo nykyään jo että oli oikeasti uhri, eikä voinut tilanteessa toimia toisin, mutta tunteet taas sanovat jotain ihan muuta!
Mulla on tällä hetkellä käynnistymässä rikosilmoituksen teko. Asianajaja on jo ja nyt sitten odotellaan, että onko todistusaineistoa tarpeeksi, koska en silloin heti käynnyt lääkärissä... Oletteko te muut tehneet ilmoitusta raiskauksista? Jos joo, millaista se on ollut?
Miten te selviydytte arkipäivästänne, miten voitte? Onko teillä ollut itsetuhoisia ajatuksia syyllisyyden, likaisuuden tai häpeän takia? Minä olen viiltelemällä yrittänyt saada niitä tunteita pois, mutta kun ne ei vaan lähde. Järki kertoo, että olen uhri, mutta tunteistani en pääse eroon... 😭 Mä pelkään kosketuksia tapahtuneen jälkeen ihan kamalasti, jopa pikkusiskojen halausta, enkä edes pysty olemaan kahdestaan miehen kanssa samassa huoneessa kahdestaa, koska en meinaa saada henkeä. En voi olla yhdenkään miehen lähellä, en vaikka hän olisi oma isäni tai pappi... Onko jollain sama ongelma?

Tässä vielä eräs teksti, jonka kirjoitin pari päivää ennen kuin tapahtuneesta oli kulunut tasan kolme vuotta...

RAISKAUKSESTA

Yksi pahimpia asioita, mitä naiselle voi tapahtua. Itse sen koin, enkä voi sitä edes suurimmalle vihamiehelleni toivoa!
Kohta tapahtuneesta on kulunut jo kolme vuotta, ja silti tunnen itseni yhä edelleen saastaiseksi. Voi kuinka häpeän tapahtunutta ja kannan syyllisyyttä harteillani, vaikka tiedänkin, että olin uhri. Tunnen itseni niin likaiseksi ja vain pieni katse peiliin inhottaa.
Eräs mies tuli ja otti sen, minkä sanotaan olevan jokaiselle naiselle pyhä. Hän käytti ruumistani kuin jätesäkkiä, ei välittänyt että varasti minulta itseni ja satutti enemmän kuin kukaan on ennen satuttanut. Henkinen ja fyysinen kipu olivat sietämättömiä! Henkinen kipu on rinnassani jälleen ja tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. En voi katsoa itseäni enkä vartaloani edes peilistä tuntematta häpeää ja tuskaa.
Hetken kaikki oli hyvin, mutta nyt kärsimys on palannut. Miksi hän teki niin, miksi hän riisti minulta kalleimman mitä minulla oli?
Mies raiskasi, eikä välittänyt kivustani eikä myöskään siitä, että pelkäsin henkeni edestä. Päinvastoin, hän nautti siitä mitä minulle teki ja jätti jäljelle vain tuskan ja häpeän.
Yhä hän kulkee vapaana, enkä koskaan voi olla varma mitä vastaantulija tekee minulle. Hän on vapaa ja voi tehdä saman muillekin, koska en hänestä ilmoitusta tehnyt. Monet muut joutuvat kärsimään kuten minä, koska pelkäsin ja häpesin.

Jep, tuttuja tunteita... mä oon terapian avulla alkanut vasta nyt käsittää että syy ei oikeesti ollut mun...
ekat jutut tapahtui kun olin suhteessa lapseni isän kanssa, hän käytti myös kehoani lähes 4v hyväkseen, melkein joka aamuyö mä heräsin siihen että hän oli täydessä touhussa... enkä uskaltanut laittaa vastaan tms, vaan leikin nukkuvaa..koska aiemmin hän oli raiskannut minut, tiesin että en kuitenkaan pääsisi tilanteesta pois, joten annoin sen tapahtua...siitä suhteesta oli vaan niin vaikea lähteä pois, koska oli niin riippuvainen henkisesti hänestä.
eihän mulla ollut elämässä muuta kuin hän.. kotona oli isäpuoli,jolla oli myös pedofiilisiä taipumuksia jne. eli tämä poikaystäväni oli ainoa kenen luokse saatoin mennä..ei ollut ystäviä.
lopulta,3v sitten hän menehtyi.. sen jälkeen en osannut olla miesten kanssa sängyssä, se ei vaan oo koskaan tuntunut hyvältä, lähinnä yököttävältä.. oli niin käytetty olo, likainen, jotenkin sitä vaan syytti itseään kun oli itse vaan pysynyt siinä suhteessa, ja samalla sitä luuli rakastavansa sitä miestä yli kaiken.
Miehen puolustus oli tietyst; sä oot mun muija, mä saan tehdä mitä mä haluun.
että näin.
sitten tossa viime elokuussa sattui raiskaus, oltiin laivalla ystäväni kanssa, sain juomaani jotain, tuttu mies oli raiskannut mut yöllä, heräsin ilman vaatteita, mustelmilla. ja hatarat muistikuvat oli yöstä, myös se etten kyennyt laittamaan vastaan vaikka kyyneleet valuivat.
syytin itseäni, pidin itseäni arvottomana, en kestänyt ihmisten katseita, olin 2vkoa nukkumatta ja syömättä.
huomasin istuvani parvekkeella itkemässä lattialla, miettiväni miten saisin itseni helpoiten hengiltä, kaikki mitä mulle oli isäpuolen kanssa lapsena käynyt, kaikki mitä poikaystäväni oli tehny ym. palasivat mieleeni... mulla on lapsi, hän oli mummonsa kanssa matkalla silloin.. mä vaan mietin ettei mulla oo mtn syytä olla täällä, olen niin huono ihminen kun mulle kerran tehdään noin, etten mä yksinkertaisesti jaksa olla äitinäkään..ei musta oo mihinkään.
sillä hetkellä mä havahduin, otin yhteyttä lääkäriin ja sanoin et nyt on saatava apua.. mä en enää jaksa, en kestä.
aloin käymään psykiatrisen sairaanhoitajan luona, sitä kautta tuli mielialalääkitys sekä alkoi varsinainen terapia.. ja nyt olen paljonpaljon vahvempi... ei ne asiat unohdu edelleenkään, mutta olen oppinut edes vähän kunnioittamaan itseäni ja saanut uutta voimaa, sekä tajunnut asiat niinkuin ne ovat... se ei ole naisten syytä.
tai siis kenenkään kenet sen uhriksi joutuu. kaikkeen on löytynyt syy.
edelleenkin syytän itseäni, mutta paljon vähemmän. tyttöni antaa joka päivä myös paljon voimaa.
niin, ja tein ilmoituksen poliisille, en myöskään käynyt lääkärissä ajoissa. mutta mulla on ystävä joka todistaa.. tein sen lähes heti kun olin käynyt lääkärille puhumassa.
nyt odottelen oikeudenkäyntiä.
toivon sydämeni pohjasta teille kaikille vastaavaa kokeneille voimia. voimia pitää puolenne ja päänne pystyssä. ei se oo kenenkään muun syytä,kuin sen joka sen tekee..kenelläkään ei oo siihen oikeutta. oli se sitten mies, ystävä tai kuka muukaan.
itse tuskin olisin tässä kirjoittamassa jos en olisi hakenut apua... mun oli pakko, tyttöni takia.
vaikea siitä on puhua edelleen, mutta totesin että helpottaa kun puhuu.

Hei kaikki vertaisihmiset!!

Minä olen myös kokenut raiskauksen (suomen lainsäädännön mukaan seks. hyväksikäyttö) 2 kusipään toimesta.

Tapaukseni tekee niin vaikeaksi se, että itse uhri, eli minä en muista tapahtuneesta kuin ehkä 5 sekunnin ajan kun mies makaa päälläni ja ne aamunsekaiset tunteet ja flashit yön kulusta. Aamulla oksennusta, verinen tampoonini, revityt rintsikat, vaatteet siroteltuina pisin huonetta, käytetty kondomi...antoivat minulle viitteitä, mitä oikein olikaan tapahtunut. En ollut saanut kenkiä jalkaan, jalat eivät kuulemma enää kantaneet vaan aina ylös noustessani kaaduin..Jäin huoneeseen täysin sammuneena. Lähes totaalinen black out klo 23-10.

Tein onneksi seuraavana päivänä rikosilmoituksen, josta oli niinkin paljon hyötyä, että äijät saivat ehdollisen tuomion, sakkoja sekä ikuisen leiman otsaansa. Ikävin asia koko jutussa on, että nämä luupäät lähtivät valittamaan hoviin, jonne ollaan siis menossa ehkä keväällä. V*tuttaa vaan kun juttu vaan venyy ja venyy...nyt on menossa jo 3.vuosi asian kanssa kamppailua ☹️

Olen kokenut psyk.sairaalareissut, masennuslääkitys on menossa ja elämä muutenkin mullinmallin. Käyn traumapsykoterapiassa, joka on äärettömän tärkeä henkireikä myös mulle! Haluaisin kovin auttaa niitä jotka ovat vielä taistelun alkuvaiheessa, jos vain mitenkään pystyn! Eniten harmittaa, että nämä 2kusipäätä ovat edelleen vapaalla jalalla, kärsimättä vielä mistään tekosistaan! Sietäisivät vähintään vankilaan iäksi!!

Jatketaan keskustelua täällä, kummasti kirjoittaminenkin helpottaa tuskaista oloa! 🙂👍

Moikka!

Ensiksi Whatever, mun mielestä sekin on hyväksikäyttöä, kun tyttö lähentelee toista tyttöä, jos toinen ei halua. Aina jos toinen toimii vastoin toisen osapuolen tahtoa se on hyväksikäyttöä... Sellaista mistä toinen ei pidä ei vaan saa toiselle tehdä! Ja kuitenkin uhri syyttää aina itseään ja miettii, että olisi voinnut sanoa sitä tai tätä tai tehdä asioita eri tavoin, mutta jokainen on sillä hetkellä toiminut niin kuin on pystynyt. Jos ei ole pystynyt tekemään mitään, ei sanomaan eitä, ei huutamaan, puolustautumaan, on silti tehnyt kaiken mitä on siinä tilanteessa pystynyt tekemään...

Fugace, se on valitettavaa, mutta totta, että "pienemmistä" rikoksista saa kovemmat sakot kuin raiskauksesta tai hyväksikäytöstä, joka on mun mielestä ainakin ihan väärin! Miettikääpä, jos joku varastaa teidän auton, so what, se on vaan auto ja aina voi ostaa uuden, mutta kun joku varastaa teiltä itsenne ja arvonne, niitä ei noin vain saada takaisin. Siis asiasta, josta uhri kärsii tuhannesti enemmän on lievempi rikos kuin jonkin esineen varkaus! Mua niin suututtaa toi! 😝

Silloin kun olin 16v ja mut raiskattiin, olin neitsyt... Mä en ole sen jälkeen pystynyt seurustelemaan oikeen kenenkään kanssa. Yhden kanssa oltiin melkein puoli vuotta yhdessä, mutta heti kun hän tuli liian lähelle lähdin pakoon ja lopulta jätin hänet. Pelkään ihmisten kosketuksia ja kannan erittäin suurta syyllisyyttä vaikka tapahtuneesta on kulunut jo 3,5 vuotta.
On tää elämä aika rankkaa. Ennen mä olin hirveen positiivinen ihminen ja näin kaikessa aina positiiviset puolet, mutta tää tapahtuma on saannut mut ymmärtämään kuinka julma paikka tää maailma on.
Nyt kun miettii, täytän ensi vuoden alussa 20v, mulla voisi olla poikaystävä ja me voitaisiin viettää ihania hetkiä yhdessä, mutta se mitä se mies teki mulle, on saannut mut pelkäämään miehiä niin paljon, että pelkkä ajatuskin siitä, että joku koskettaa tai pahimmillaan, että joutuisi sänkyyn jonkun kanssa ällöttää.

Millainen muuten se kuulustelutilanne oli? Onko teillä, jotka ootte ilmoituksen tehneet, ollut tukihenkilö ja/tai asianajaja mukana?

Voimia teille kaikille ja kiitos että jaksatte jakaa kokemuksianne, uskon että tämä on tärkeää meille kaikille!!! 🙂🌻

Tein rikosilmoituksen seuraavana aamupäivänä-iltapäivänä. Ystävä, kenen luokse menin loppuyöksi nukkumaan, kysyi minulta aamulla että mennäänkö ensin poliisille vai lääkärille. Mentiin lääkärille jonne poliisit tulivat ja tehtiin rikosilmoitus. Saman päivän aikana annoin virallisen kuulustelupöytäkirjan naispoliisille. Olin tietenkin shokissa vielä tuolloin, mutta mielestäni annoin hyvän kuvan tapahtuneesta, sen mitä siitä muistin. Myöhemmin sain tukihenkilön rikosuhripäivystyksestä ja hänen kanssaan menin asianajajan luokse. Asianajaja kysyi kamalan yksityiskohtaisesti kaikki ja minulle tuli hyvin huono olo sen jälkeen. Ajattelin, että jos asianajajalla käynti on näin kamalaa, niin mitä siellä oikeudessa sitten on.. Soitin poliisille ja kysyin, että voiko syytteitä vetää pois. Onneksi niitä ei voinut. En vain jaksanut sitä asiaa enää, en halunnut jaksaa.

Lopulta vuoden päästä tapahtuneesta oikeudenkäyntipäivä koitti. Ensimmäinen istunto meni penkin alle siinä suhteessa, että syytetty tajusi vasta silloin haluta avustajan itselleen. Henkisesti se oli minulle hyvin rankkaa. Yritin itsemurhaa sen jälkeen. Onneksi en kuitenkaan onnistunut. Parin viikon jälkeen koitti seuraava istuntopäivä ja se kesti 7½h. Kun pääsin kotiin, oli voittajafiilis. Ajattelin, että nyt se tärkein on takana päin ja vihdoinkin voin sulkea sen oven. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nautin linnuista, tajusin kuinka hienoja eläimiä ne oikeastaan on. Nautin auringosta, pilvistä, puista, kaikesta. Syytetty sai tuomion; ehdollista vankeutta, sakkoja, rikosrekisterin ja mikä tärkeintä minun mielestäni, hän menetti oman yrityksensä.

Nyt vain keskityn alkavaan koulunkäyntiin. Haluan suorittaa koulun kunnialla loppuun. Tietenkin siitä tulee vaikeaa, kun en koulussa ole käynyt melkein vuoteen. Tapahtunut kulkee aina mukanani, se on osa minua. Minun pitää vain hyväksyä se. En saa alkaa pelätä muita ihmisiä, en saa olla epäluuloinen muita kohtaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Tietenkin se vie aikaa, mutta kuitenkin minusta tuntuu että kyllä tästä pääsee ylitse.

Paljon voimia ja halauksia kaikille jotka ovat kokeneet pahimman mahdollisen mitä nainen vain voi kokea! Voimia tuleviin oikeudenkäynteihin, kyllä te pärjäätte!
🙂🌻

Minut raiskattiin myös muutamia vuosia sitten, 16-vuotiaana. Kyllä se jättää ikävän muiston, varsinkaan kun ei uskalla tehdä asialle mitään, eikä mies varmaan edes ymmärtänyt tehneensä väärin. Siitä kesti monta vuotta päästä yli, eikä se prosessi lopu kokonaan varmaan ikinä.

Raiskaaminen on naisen alentamista, vaikka eikös meidän pitäisi olla ihan yhtä arvokkaita ihmisinä, kuin miehetkin? Eikö miesten olisi helpompaa ostaa vaikka pumpattava barbara, kuin väijyä ehkä vähän heikompaa tai humalassa olevaa naista, ja tietentahtoen pilata hänen elämänsä? Osa raiskaajista tulee vielä syytetyiksi pedofiliasta, mikä on minusta vielä sairaampaa.

Mutta kai se on niin, että se joka on puolustuskyvytön jossain tilanteessa, sen kimppuun käydään☹️

Hmm.. Taisin äskeisessä kirjoituksessani leimata pelkästään miestä..😳😯🗯️

Ei minuakaan ole raiskattu mutta muuten on hyväksikäytetty.
Olin jotain kymmenisen vuotias kun joitain vuosia vanhempi serkkuni pakotti minut alistumaan käpälöinnilleen. Uskon että se sama likaisuuden tunne tulee kuten raiskatuillekin. Ainakin minusta tuntuu siltä. Enkä uskaltanut tai häpeältäni voinut kertoa asiasta kellekään. Tuo tapahtuma on sitten vaikuttanut miehiin suhtautumiseeni koko elämäni. Kaiken huipuksi miehekseni osui kaveri jolla oli seksiaddiktio. Sehän suhde oli tuhoon tuomittu jo alkaessaan. Nykyisin elän yksin ja olen siihen tyytyväinen.

Nyt kun tunteet on tullu pintaan, on vaikee enää kiistää mitään ja kaikki entinen palaa mieleen. Miksi toinen ihminen on toiselle niin julma. Miksi haluaa satuttaa pahimmalla mahdollisella tavalla. Ja se joka ei ole syyllinen saa kärsiä. Kun kerroin ekan kerran siitä että nainen käytti mua, siis toista naista, hyväkseen ni sain terapeutilta ensin kuulla kommentin että mitä sä tuollaisia puhut. Sitten kerrottiin mun vanhemmille, koska olin alaikäinen. Vanhemmat halusivat tuon naisen syytteseen ja ottivat tähän yhteyttä. Toinen kiisti kaiken ja vakuutti että tekee jutusta kunnianloukkaussyytteen... Mitä sitten olisi tapahtunut.. Vanhemmat haukkuivat mua, väittivät ja väittävät kai vieläkin valehtelijaksi. Se oli kamalaa! Miksi edes omien vanhempien on niin vaikee uskoo, että tytärtä olisi käytetty.. Tää tuntuu niin häpeälliseltä, varsinkin kun vanhemmat sanoivat että mun sietää jotenkin pyytää anteeksi että olen mennyt valehtelemaan toisesta ihmisestä. Tunsin itseni likaiseksi, huonoksi, käytetyksi. Halusin vain kuolla. Olen yrittänyt unohtaa nuo tunteet, mutta aina välillä ne vaan nousee pintaan.

Sitten tämä mun exän tapaus. En halua sanoa läheisille mitään asiasta, koska tiedän ettei kukaan uskoisi mua. Saan siis kärsiä, yksin. Mä pelkään, pelkään enemmän kuin kuolemaa, että kuka käy seuraavaksi mun kimppuun ja haluaa vain tehdä pahaa. Riistää multa kaiken halun elämään, jonka olen jotenkuten onnistunut saamaan takaisin.

Olin tänään kaverini hautajaisissa. Kirjoitan tän nyt tähän samaan, kun kohta pitää lähteä juomaan muistokahvit. Ehkä, jos en olisi nyt tässä tilanteessa, satuttaisin itseäni vielä pahemmin. Haluan aina välillä enemmän kuin mitään maata maan alla tuntematta mitään. Aikaisemmin pelkäsin kuolemaa, mutta nyt se on ruvennut tuntumaan ainoalta keinolta päästä tästä tuskasta eroon. Mutta tänään taas oivalsin etten halua tuottaa tätä tuskaa muille, siis vanhemmilleni ja sisaruksilleni, että mä kuolisin. Tiedän että on vielä joku joka musta välittää. Edes pikkuveljet. Vanhemmat väittävät välittävänsä ja silti eivät usko mua, vaan mun hyväksikäyttäjääni. Tää on aika monimutkaista. Ehkä kirjoitan joskus myöhemmin tarkemmin kaiken mitä mielessäni liikkuu. Häpeän tunteesta, pelosta.. Vaikka kyllä te muutkin tiedätte miltä tuntuu. Mutta kun kukaan ei usko että mulle on voinut niin käydä.

Whatever, ei minuakaan silloin aikanaan otettu tosissaan, koska en tahtonut kertoa vanhemmilleni mitä oli tapahtunut, koska se olisi ollut liian tuskaista, kun meillä oli muutenkin jo vaikeaa silloin... Äiti ei ollut koskaan kotona ja isä joi aika paljon... Ja kun kerroin tapahtuneesta psykiatriselle sairaanhoitajalle nauraen, hän ei tietenkään uskonut minua. Kun puhuin hänelle ensimmäisen kerran tapahtuneesta oli siitä kulunut vasta kuukausi. En ole koskaan ollut hyvä ilmaisemaan tunteitani, koska minun on aina vaadittu olevan se kiltti, iloinen ja menestyvä koulutyttö, joten minulla on aina hymy huulilla, vaikka kuinka pahaa tekisi. Olen nyt pari viikkoa sitten lukenut kaikki ammattiauttajieni kirjoitukset läpi ja minuun suhtauduttiin silloin niin kylmästi, eikä minua uskottu, ei myöskään äitini, joka myöhemmin vedettiin mukaan koko juttuun... Mutta kun en itse sitten enää sitä pyöritystä kestänyt, tein itse itsestäni valehtelijan, kertomalla, että olisin muka kekesinyt kaiken ja siksi voinnut huonosti ja sillä teollahan minä ammuin itseäni jalkaan... sillä nyt kun olen rikosilmoitusta tekemässä tulee kaikki nämä vanhat asiat taas esille, eikä ilmoituksen teko olekaan niin helppoa... Pakeneminen oli silloin ainoa keinoni ja se oli pakko siinä tilanteessa, sillä muuten minua ei enää edes olisi tässä...

Minähän olin 16v kun tämä tapahtui ja tiedän myös että olin viaton ja syytön, mutta silti tunnen toisin... Jotenkin vaan tuntuu siltä, ettei tämä paha olo helpota enää ollenkaan, enkä oikein tiedä mitä vielä pitäisi tehdä, sillä tahdon kuitenkin parantua keinolla millä hyvänsä. En tahdo enää tappaa itseäni, vaikka se olisikin helpointa, sen olen saannut itseni ymmärtämään ja yritän tosissani puhua asiasta ja käsitellä sitä...

Olette rakkaita kun kirjoitatte, tuntuu sieltä, ettei kuitenkaan jää yksin, vaikka kaikki ammattiauttajat katoavatkin kohta... Voimahali teille kaikille! 🙂🌻

Juureton, voimahali myös sinulle!🙂🌻

Mulla ollu tänää tosi vaikee päivä, ja ainut lohtu oli tulla tänne koneelle, yrittää etsiä jostain lohtua, kun ei enää auttanut lenkkeily ja saunominenkaan. Jotenkin vaan nyt haluaisi olla purkamassa itseään kun tuntuu että on niin paljon sanomattomia asioita.

Mua ärsyttää kun mun terapeutti-kanssa psykiatrinen sairaanhoitaja- yrittää koko ajan kysellä että enkö jo ole löytänyt kumppania itselleni.. Kun sanon että en, enkä halua edes etsiä, se aina sanoo että parisuhteessa on helpompaa. Olen yrittänyt puhua sille että kun on huonoja, siis aika lattea sana, pahoja kokemuksia molemmista sukupuolista niin en halua ketään vierelleni.. Se vaan kyselee ja jankkaa.

Pitäisi kai sanoa suoraan jotain räväkämpää, mutta pelko ettei se ymmärrä mua saa mut oleen hiljaa.

Kun kerran mä en ole syyllinen tapahtuneisiin, niin miksi mä sitten joudun käesiin siitä kenties lopun elämääni?😑❓

Pitäiskö mun yrittää kirjottaa ohjaajalle kirje jossa kerron kaiken. Tuntuu mahdottomalta, pelottaa ajatellakin miten se suhtautuisi asioihin. Mutta kai se on aivan sama, en jaksa olla yksin tän kaiken ahdistuksen, pelon ja huonon olon vallassa.

Välillä tuntuu ettei uskalla edes kaupungilla liikkua, kun voi tapahtua jotain. Tuntemattoman viaton moikkauskin saa karvani nousemaan pystyyn..

Joo, mulla oli sama juttu kun sulla Juureton, että ekaksi kun kerroin hyväksikäytöstä ni jouduinkin myöhemmin perumaan sanani, koska pelkäsin viedä juttua eteenpäin. Menetin siinä aika paljon ja ajattelin ettei olisi koskaan pitänyt asiasta mitään puhua.

Sitten olinkin nuorisopsykiatrisella ja kerroin juuri siellä siitä "naispuolisesta kaverista". Myöhemmin, kun vanhempani olivat ottaneet tähän "kaveriin" yhteyttä ja näin kyseisen henkilön sitten kaupungilla tämä sanoi mulle että jos nyt olisimme kahden mä tappaisin sut!. Tulipahan tosi turvallinen olo. Sen jälkeen olin pitkään menemättä kotoa/sairaalasta mihinkään. Muutin jopa lopulta toiselle paikkakunnalle jotten törmäisi tähän naiseen.

Miksi ihminen ei voi unohtaa, päästä yli. Kauan siihentarvitaan aikaa? Loppuelämä? Ja kun tähän päälle on vielä niin paljo muitakin ongelmia, miten tässä pysyy kasassa? Haluaisin jonkun turvallisen, luotettavan henkilön lähelleni. Jonkun joka ei tuomitse mua ja joka jaksaisi kuunnella.. Ei tarvitsisi itkeä yksin tätä tuskaa ulos.

Onneksi on tämä palsta..

Moi!

Voi että kun tuntuu pahalta lukea kuinka paha olo niin monella naisella/tytöllä on kun on joutunut raiskatuksi. Tulee niin vihainen olo, miksi meidän täytyy kärsiä, mitä olemme tehneet, että meille tapahtuu juuri se mikä on naisen suurin painajainen?????

Minulla on kohta loppumassa psykologikontakti ja pelkään sitä hetkeä ihan älyttömästi...miten minun sitten käy...? Vasta olen alkanut häneen luottamaan ja huomaan että siitä on jotain hyötyäkin, niin mitä teen kun se loppuukin kohta...?

Onneksi niin, meillä on tämä ryhmä, tämä on ainoa lohtu... Ja emme me ole yksin tämän tuskan kanssa niin kauan kuin meillä on toisemme! Olisi kyllä vaan niin ihanaa puhua jonkun ihmisen kanssa, nähdä hänet ja jakaa kokemuksia...

Lähden torstaina pois Suomesta, joten kirjoitan seuraavan kerran vasta 1.12.2008... Voimia kaikille! 🙂🌻