Hei alkuperäinen. Minä olen kokenut myös raiskauksen 13-vuotiaana ja kokenut myöhemmin seksuaalista hyväksikäyttöä mm. painostamalla ja kiristämällä seksiin ja seksuaalisiin tekoihin sekä henkistä väkivaltaa. Asia oli vuosia painettu jonnekin pinnan alle, kunnes se alitajunta päätti alkaa jauhamaan sitä ja monia muita väkivalta kokemuksiani etenkin unissa. Lopulta elin kaiken sen vanhan uudestaan, kirjaimellisesti vanha sekoittui päivään, sain flasbackejä, vajosin masennukseen, olin itsetuhoinen ja kärsin posttraumaattisen stressin oireista. Yritin lopulta itsemurhaakin siinä onnistumatta.

Nyt katson olevani aika hyvässä paikassa. Tietysti se on jotain mitä on tapahtunut, aina. Se on mukana, aina. Mutta se ei ole enää minua määrittelevä asia. Eikä se ole enää haudattuna jonnekin alitajuntaan piiloon. En ole enää sen vanki. Jollain tapaa se kaikki on saatava ulos sanoiksi, tehtävä siitä näkymättömästä kipeästä sellaista, että sen pystyy käsittelemään. Käsiteltynä ja käsitettynä se saa uuden muodon, muodon, joka ei ole enää niin painava kantaa. Minulle itselleni se oli etenkin vapautumista musertavasta likaisuuden tunteesta, jota koin. Sielullista puhdistautumista. Ymmärrän paremmin itseäni ja tapojani, jotka aiheuttavat parisuhteessa joskus hankauksia. Miehenikin ymmärtää niitä nyt paremmin. Puhdistautumista, kasvoihin koskettamisen inhottavuutta, suutelun vihaamista, vaikeuksia läheisyyden ilmaisussa ja sen vastaanottamisessa. Ylipäätään miksi ihmissuhteeni ovat olleet niin sotkuisia ja vaikeita ja miksi olen kulkenut elämässäni kolkkoja polkuja niin parisuhteissa kuin ylipäätään kaikessa.

Kohtuuttoman kipeää se vapautuminen tekee ja ihmisen jonka kanssa sen lähtee tekemään, täytyy olla oikea, häneen täytyy voida luottaa. Luottamus on valtavan tärkeä asia. Minulle itselleni se ihminen jolle lopulta pystyin avautumaan kaikeasta olikin miespuolinen, eikä luultavasti raiskausta kokenut, mutta se oikea. Lähdin purkamaan kokemuksiani sillä, että kirjoitin hänelle sähköpostilla asioista, koska tiesin etten pysty niistä ilman arkun kannen raotusta puhumaan:
ei tuominnut
kuunteli
avasi sanomisiani ja antoi minun löytää tapahtumille uusia merkityksiä
oli läsnä
oli kärsivällinen
pystyi pysymään tarpeeksi etäällä

En missään nimessä siis kehoita suoralta kädeltä psykoterapeuttiasi hylkäämään. Sellaiseen en voi ottaa kantaa, enkä sellaista yritä neuvoakaan. En tiedä millainen suhde sinulla häneen on. Mutta voin kaikella ystävyydellä kehoittaa sen ihmisen kanssa, jolle pystyt avautumaa,n löytämään erilaisia keinoja tuoda asioita itsestä ulos. Toisilla se voi olla vaikka piirustus, taide tai kirjoitus. Se mitä nyt juuri meidän kanssamme olet tehnyt.

Itsekin kaipasin kovasti tukiryhmää, jossa puhua kokemuksista. Koin olevani hyvin yksin asian kanssa, vaikka tiesin olevan muitakin. Sininen tuki vaikutti hyvältä, mutta ei sekään tuntunut täysin oikealta paikalta, koska minulla ei ole taustalla oikeastaan lapsuudenaikaista hyväksikäyttöä, vain raiskauskokemus ja myöhemmät, aikuisiän tapahtumat. Kaipaan sitä toisinaan edelleen. En usko, että työ itseni kanssa koskaan loppuu.

Mitä tulee neuvoon, ettei raiskauksesta pitäisi ilmoittaa. Sanon yksinkertaisesti HUMPUUKIA. Minut raiskannut ihminen teki saman toiselle. Jos olisin ilmoittanut asiasta, ehkä toinen raiskaus olisi jäänyt tapahtumatta. Jos voisin, kertoisin sille 13-vuotiaalle että asiasta pitää puhua ääneen. Tekijä pitää saattaa vastuuseen. Tekijä on se, joka on syyllinen. On yksinkertaisesti väärin olettaa, että raiskaukset vähenisivät jos niistä ei puhuta avoimesti sellaisina kuin ne on. Rikos ihmisyyttä vastaan. Rikos ihmistä kohtaan.

Eikä ole olemassa vanhoja hyviä aikoja. On aikoja, jolloin raiskauksista ei puhuttu niiden tabuluonteen vuoksi, on aikoja, jolloin raiskattu itse oli lainkin edessä syyllinen tai osasyyllinen, on aikoja, jolloin se on ollut osa naisen elämää. Maailma ei ole sen parempi paikka nyt kuin ennenkään. Mutta ilmapiiri on muuttunut minusta avoimemmaksi puhua. Ei ole ihanneyhteiskuntaa johon palata, eikä ihanneihmisyyttä johon mennä takaisin.

pomegranate kirjoitti 24.7.2012 8:6

Hei alkuperäinen. Minä olen kokenut myös raiskauksen 13-vuotiaana ja kokenut myöhemmin seksuaalista hyväksikäyttöä mm. painostamalla ja kiristämällä seksiin ja seksuaalisiin tekoihin sekä henkistä väkivaltaa.

Mitä tulee neuvoon, ettei raiskauksesta pitäisi ilmoittaa. Sanon yksinkertaisesti HUMPUUKIA. Jos voisin, kertoisin sille 13-vuotiaalle että asiasta pitää puhua ääneen. Tekijä pitää saattaa vastuuseen. Tekijä on se, joka on syyllinen. On yksinkertaisesti väärin olettaa, että raiskaukset vähenisivät jos niistä ei puhuta avoimesti sellaisina kuin ne on. Rikos ihmisyyttä vastaan. Rikos ihmistä kohtaan.

Itse olin juuri ja juuri 14-vuotias ensimmäisellä kerralla. 15- vuotias seuraavalla.. Siihen vielä hyväksikäyttöä, painostamista, uhkailua ja sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Pitkiin aikoihin en uskaltanut päästää ketään lähelleni. Pelkäsin että taas satutetaan. Toivon että olisin silloin tehnyt ilmoituksen, mutta en tehnyt.