Rahattomuus, yksinäisyys.. taistelu elämästä
Nyt tulee pitkä tarina, mutta olen kiitollinen jokaiselle joka lukee tämän ja jakaa omia kokemuksia/neuvoja.. Anteeksi tosi sekalainen teksti..
Olen parikymppinen osa-aikatyössä oleva nuori nainen keski-suomesta. Töitä ei ole paljon, joten tulot ovat sen mukaiset ja lisäksi saan kelan työmarkkinatuen. Asun vanhempien taloudessa mutta alkaa pikkuhiljaa stressaamaan tämä tilanne. Haluaisin muuttaa omilleni, tienata omat rahat ja elää normaalia elämää.
Olen aika yksinäinen. Tai no en tiedä voinko sanoa että yksinäinen, minulla on kuitenkin perhe (äiti, isä, sisarukset) sekä kavereita. Mutta en voi sanoa että olisi yhtäkään ystävää, joten vapaa-aika kuten viikonloput tahtovat olla ahdistavia ja kotona olemista. Ongelma on oikeastaan siinä, että kukaan tyttökavereistani ei halua viettää aikaa kanssani. Sen sijaan miehet/pojat pyytävät useastikin milloin minnekin ja jotku yrittävät saada minut tyttöystäväkseen mutta en uskalla lähestyä ketään. Noin kaksi vuotta sitten minulle alkoi ilmestyä hyvään ihooni näppyjä, kokoajan enemmän ja nyt sitten valitettavasti naamani aamulla kertoo onko tänään hyvä vai huono päivä. Tästä syystä en siis ole ollu miehenkanssa ”lähemmässä” kontaktissa pariin vuoteen, vaikka haluaisin. En ole pinnallinen ihminen, vaikka todella huolehdin ulkonäöstäni ja haluan näyttää hyvälle. En tuomitse tai valitse seuraani ulkonäön perusteella. Tämä kohdistuu siis vain itseeni. Olen monta miessuhdettani onnistunut pilaamaan tämän takia, itsetunto kun on laskenut niin valtavasti. En itse koe olevani kuin normaalin näköinen, mutta kuulen useasti kehuja ulkonäöstäni, niin miehiltä kuin naisilta. Haluaisin vain tietää miksi ihmiset eivät halua olla kanssani? Olen kiltti ja hyväsydäminen, ehkä liiankin kiltti.. minua on helppo käyttää hyväksi kun on niin vaikea sanoa EI että en pahottaisi kenenkään mieltä.
Viimeaikoina olen miettinyt tosi paljon miksi elän? En saa elämässäni varmaan aikaan mitään hyvää, joten miksi turhaan kiduttaisin itseäni täällä enempää? Tarvitsen ystäviä vaikka tykkään paljon yksinolemisesta. Mutta viikonloppuna olisi ihana mennä ystävien kanssa juhlimaan tai ihan vaan olla..
Välillä ahdistaa niin paljon, että lupaan itselleni itsarin kahden viikon kuluttua jos elämäni ei ala kohentumaan. Tunnen vain olevani niin huono, että en jaksa.
En loppujenlopuksi ole antanut itselle vielä täyttä valtaa itsemurha-aikeisiin (en siis koe olevani masentunut, en vaan jaksa. Mutta en saisi myöskään irrottaa otetta, vielä kun olen pinnalla) koska sisimmissäni haluan elää, olen myös onnellinen, harrastan paljon..
Mutta miksi?!?!?! kysyn melkein joka päivä itseltäni. Miksi minulla ei ole sydänystävää? Kunnon työtä? Miksi eläisin vielä? Miksi naamani ei parane, vaikka olen tehnyt sen eteen kaiken…
Olen taistellut kauan.. teini-iässä saman yksinäisyyden kanssa. Itkin itseni illalla uneen kun näin muiden menevän illanviettoon. Elän päivän kerrallaan, ja välillä elämä tuntuu ihanalta ja mukavalta, mutta toisena päivänä joudun taas taistelemaan jaksamiseni kanssa.
En tiedä mikä minulla on, mutta en vain jaksa. Kuinka helppoa olisi irrottaa ote, ja tipahtaa pohjalle. Katsoa kuinka kauan elän sillä menolla. Ei tarvis välittää mistään eikä ainakaan yrittää jaksaa..
kiitos..
''En itse koe olevani kuin normaalin näköinen, mutta kuulen useasti kehuja ulkonäöstäni, niin miehiltä kuin naisilta. Haluaisin vain tietää miksi ihmiset eivät halua olla kanssani? Olen kiltti ja hyväsydäminen, ehkä liiankin kiltti.. minua on helppo käyttää hyväksi kun on niin vaikea sanoa EI että en pahottaisi kenenkään mieltä.''
Tuo on kuin minun suusta sanottu.
Olen itsekin parikymppinen nainen ja aikalailla yksinäinen vaikka toki pari hyvää ystävää onkin, mutta haluisin vielä ainakin yhden ihanan ystävän johon voi luottaa.
Sellaset on kyllä tosiaan aika harvassa.
Käyn koulua ja luokalta en ole saanut oikeestaan yhtään ystävää... pelkkiä kavereita/tuttuja. Nyt olen ollut saikulla 4 viikkoa joten en ole heihin ollut oikeestaan yhteydessä koska en heille edes halua kertoa miksi olen saikulla.
Olen kuitenkin menevä ihminen jos on vaan joku jonka kanssa mennä. Tosin tällähetkellä hieman haittaa nämä minun psyykkiset sairaudet, mutta ei ne ihan kaikkea estä ja mielummin olisin jossain kun vaan kotona nyhjöttäisin. Se vaan oikeestaan vaati sen, että kertoisin mikä minua vaivaa tms. ja sitä en mielellään heti päräytä tuntemattoman naamaan. 😀 Joten jos arvata saattaa, ei minullakaan ole nyt ollut mitään suurempaa miespuolisten kanssa koska en uskalla lähestyä ketään ja olen tosiaan ''pilannut'' jo monen monta juttua tässä lähiaikoina tai ainakin olisin voinut pitää heidät ystävinä, mutta ei.
Ärsyttää kun minusta huolettomasta 15-vuotiaasta on tullut yli huolestunut, psyykkisesti sairastunut, luulotautinen 20-vuotias. En tykkää.
Mutta en halua kyllä luovuttaakaan, enkä ole missään vaiheessa halunnut. Haluan elää ja yrittää saada elämäni taas kuntoon. Mielellään siihen huolettomaan ja onnelliseen elämään. Se kyllä vaatii ihan tosi tosi paljon minulta, mutta oon valmis siihen jos sitten on hyvä olla.
Älä sinä mieti itsemurhaa yhtään. Kyllä täällä on ihmisiä jotka sinusta välittää ja oot vielä nuori joten tuskin tulet yksin olemaan. 🙂 Täälläkin kannattaa aktiivisesti kirjotella niin rupeaa tulemaan enemmän kommentteja muiltakin. Täällä on hyvä purkaa omia ajatuksia tms.
Tästä minun kirjotuksesta nyt ei varmaan kauheesti irronnut, oon just heränny ja ajatus ei oikein kulje. 😀 Mutta kirjotellaan taas!
Kiitos sinulle viestistäsi Baileys!
Oli ihana lukea tekstiä, mistä huomasin paljon samanlaisia ajatuksia mitä itsellä on.
Olen tosiaan uusi täällä mutta enköhän pian minäkin pääse "joukkoon" mukaan.
Tsemppiä myös sinulle, kyllä elämämme ovat loppujenlopuksi elämisen arvoiset! 🙂