Hei!

Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa – vertaistuen, uusien näkökulmien, vaihtoehtojen ja ehkäpä kritiikinkin toivossa.

Tilanteeni on siis tämä:
olen pian nelikymppinen, naimisissa oleva, perheellinen nainen. Työskentelen johtavassa asemassa asiantuntijafirmassa. Työssä on melkoisesti painetta, samoin nämä nykypäivän vaatimukset meitä naisihmisiä kohtaan ovat aika kovat. Olen kuitenkin mielestäni aika hyvin onnistunut luopumaan epärealististista odotuksista ja hyväksymään sen, että kaikkea ei ehdi eikä pysty tekemään. Työ on minulle tärkeää, mutta sen edelle menee aina perhe. En tee töitä kotona, en työskentele viikonloppuisin enkä tee matkatöitä.

Syvin huolenaiheeni onkin nyt perhe. Erityisesti lasten hyvinvointi ja oma jaksaminen, kun puolisoni ajaa itseään jatkuvasti työuupumukseen. Mies on hänkin vaativissa töissä ja lisäksi luonteeltaan perfektionisti. Hän haluaa olla paras työssään, mieluiten arvostetuin koko työyhteisössä. Hän haluaa jatkuvasti kiitosta työstään ja turhautuu pahoin, jos ei sitä saa. Ja tuon arvostuksenjanon vuoksi hän tekee töitä koko ajan: päivisin, iltaisin, öisin, viikonloppuisin ja lomilla. Hän vaihtaa työpaikkaansa usein, ja kaava toistuu samankaltaisena paikasta riippumatta: aluksi hän on euforinen ja puhkuu tarmoa, sitten häntä alkaa häiritä erinäiset asiat, joihin hän koittaa ajaa organisaatiossa muutosta, sen jälkeen hän turhautuu, kun asiat eivät etene hänen toivomallaan tavalla, hän syyttää työnantajaa, esimiestään, yrityksen huonoa johtamisen tasoa, kollegoita, hän muuttuu kiukkuiseksi, ärtyneeksi, huokailevaksi, alati väsyneeksi ja lopulta joutuu avoimiin konflikteihin työpaikallaan ja sen jälkeen vaihtaa jälleen firmaa.

Minun työtäni hän ei arvosta, vaikka on tietysti liian fiksu sanoakseen sitä ääneen. Hän on vain ihmetellyt, kuinka voin hoitaa työni näin rennosti. Ja kaikkiin mieltäni painaviin asioihin hänellä on ratkaisu valmiina – hän siis osaisi hoitaa minunkin työni paremmin kuin minä. Ongelmia aiheuttaa myös se, että hän kritisoi hyvin terävästi oman organisaationsa johtamisen tasoa ja yleisesti suomalaisten kehnoa johtamistaitoa ja minä koen sen hyökkäykseksi itseäni kohtaan, koska edustan itse työnantajaa (en siis mieheni työnantajaa toki) ja olen esimies.

Töiden jälkeen tärkeintä puolisolleni on urheilu. Uupumuksen takia sairauslomalla ollessaan hän urheili noin viisi tuntia päivässä.

Urheilun jälkeen hänen tärkeysjärjestyksesssän on raha. Hänellä on jatkuvasti huoli taloudellisesta tilanteestamme, siitä kuinka selviämme asuntolainasta. Tämä huoli ei estä häntä investoimasta kalliisiin harrastusvälineisiin, ostamasta uusia kalliita vaatteita tai käymässä kulttuuririennoissa useita kertoja vuodessa, mutta se kuuluu jokapäiväisessä puheessa ”nyt ei kyllä osteta juustoa, kun se on noin törkeän kallista”, ”olishan se kiva, kun voisi JOSKUS ostaa itselleen hyviä vaatteita” jne.

Ja miten tämä kaikki vaikuttaa perheeseen ja avioliittoon?
1. Lapset ovat tottuneet äreään isään, joka syyllisyydentunnossaan lupailee kaikenlaista: lasketteluretkeä, kalliita elektroniikkavehkeitä, uusia urheiluvaatteita, leffakäyntejä jne. Osan lupauksista lunastaa, osaa ei.
2.Lapsille on normaali olotila, että isä on kotona, mutta istuu tietokoneensa takana koko illan. Iltapalapöydässä (jos muiden kanssa viitsii iltapalalle osallistua) selaa kännykkäänsä tai lukee lehteä.
3. Mies suuttuu helposti, meuhkaa lapsille välillä asioista, joille toisinaan vain kohauttaa olkiaan. Ei siis ole mitenkään ennustettavissa, millaisista asioista hän suuttuu.
4. Minä olen väsynyt. Kaikkeen. Väsynyt kantamaan aina vastuun koko paketista, kun mies toteuttaa itseään, etsii itseään, kärsii liiasta työnteosta, uupuu, muuttuu etäiseksi.
5. Minä en luota enää mieheeni. En oikeasti usko hänen koskaan muuttuvan. En usko, että minun elämäni muuttuu tästä enää minkäänlaiseksi. Olen jollain oudolla tavalla menettänyt itseluottamukseni, tunteen siitä, että minussa olisi enää mitään rakastettavaa. Olen tyhjä.
6. En osaa puhua mieheni kanssa enää. Puhumme ”niitä näitä” ja lasten asioista. Lisäksi mieheni tilittää minulle työasioitaan ja ongelmiaan töissä. Minulla ei ole mitään sanottavaa.

Mitä minun siis pitäisi tehdä? Keskustelupalstoilta voi lukea lukuisia kommentteja siitä, kuinka ”puolison tukeminen on tosi tärkeää” ja ”anna puolisosi nyt kunnolla levätä”. Entä jos en jaksa? Entä jos koen sen turhauttavaksi? Entä jos minua loukkaa se, että olen yli 10 vuotta ollut puolisoni elämässä sijalla x? Että tunnen, ettei mieheni pidä minään sitä, että olen kauan pyörittänyt ihan yksin koko kotitalouttamme? Entä jos olen väsynyt menemään aina yksin nukkumaan tai toimimaan puskurina miehen ja lasten välillä?

Ymmärrän todella hyvin, että puolisoaan kohtaan pitäisi tuntea myötätuntoa, pitäisi haluta auttaa. Mutta miksi en löydä itsestäni sitä halua? Miksi minusta ei tunnu miltään? Paitsi ehkä surulliselta ja ahdistuneelta. Kävimme pari vuotta sitten parisuhdeterapiassa kaksi kertaa. Toisen kerran jälkeen mieheni ilmoitti, ettei aio enää mennä, koska hän koki tulleensa syytetyksi siellä. Emme siis enää menneet. Onko tämä sitä erilleen kasvamista? Onko tämä sitä, kun ”rakkaus vain loppuu”?

Ei siinä pitänyt käydä näin.

Jos teillä on omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka puolison työuupumuksen jälkeen on mahdollista vielä löytää yhteinen hyvä arki, niin kertokaa toki minulle! Ja muutenkin tietysti olen kiitollinen kaikista asiallisista kommenteista. Mieheni ei ole paha ihminen, ehkä melko itsekeskeinen kyllä. Ja parhaimmillaan hän on hyvin mukava, fiksu ja huumorintajuinen mies. Sitä miestä ei vain ole pitkään aikaan näkynyt. Enkä ole itse mikään pyhimys todellakaan. Eli sääliä en ole täällä hakemassa
🙂