Olen 53-vuotias nainen ja olen ollut naimisissa pian 30-vuotta ja meillä piti olla kaikki hyvin. Kolme vuotta sitten mieheni oli polvitähystyksessä ja kun tähystyksen seurauksena miehen polveen tuli bakteeri ja mieheni joutui vähentämään rakasta harrastustaan juoksemista hänen mielestä lähes olemattomiin hän masentui. Olen yrittänyt kulkea rinnalla ja tukea häntä ja olla positiivinen. Mieheni on pystynyt kulkemaan töissä, mutta hänen elämään ei mahdu muuta kuin se, mitä hänelle on tapahtunut ja mitä hän on menettänyt eli liikuntakyvyn. Seksielämä ei aikaisemmin tuottanut mitään ongelmaa, nyt minua loukkaa suunnattomasti, kun koen, että olen lakannut olemasta miehelleni nainen. Järkitasolla ymmärrän että esimerkiksi seksi ei kiinnosta kun on masentunut, mutta tunnetasolla en jaksa sitä ymmärtää. Varmasti vaikuttaa sekin, kun minulla on huono itsetunto niin haen vikaa itsestä, kun mieheni ei ole kiinnostunut minusta seksuaalisesti. Mieheni on hakenut ammattiapua mutta apua ei tunnu löytyvän. Välillä tuntuu, että en jaksa. Olisi mukava kuulla toisten kokemuksia ja tuntemuksia.
Niin, itsekin kaipaisin tästä aiheesta "vertaistukea" ja ennen kaikkea "selviytymistarinoita". Valitettavasti sinua en osaa auttaa, koska itsekin juuri kieriskelen umpikujassa saman ongelman kanssa. Mietin onko tähän ainoana ratkaisuna ero.. rakastan miestäni, mutta kun itselläkin on jaksamisen kanssa ollut ongelmia, niin loputtomasti en tätä enää jaksa...
Meillä on vuosia ollut huono tilanne. Mieheltä jäi talon rakentaminen kesken, ei vaan saa sitä valmiiksi, vaikka ei enää puhuta suurista asioista. Hän on myös ottanut hyvin itsekkään roolin tämän jälkeen, tuntuu kuin kävisimme jatkuvaa valtataistelua, vaikka itse en yritäkään hallita. Jos kysyn milloin hän aikoo talon valmiiksi rakentaa tai aikooko ylipäätään (nyt mennyt yli 5v. jo), niin hän vastaa, että kyllä hän sen aikoo rakentaa, mutta koska se on hänen "projekti", hän rakentaa sen sitten kun rakentaa. Tämä asia on siis luonnollisesti hiertänyt välejämme kaikki nämä vuodet. Itse olen persoonana sellainen, että on ihan kamalan vaikea sietää keskeneräisyyttä ja epämääräisiä päämäärättömiä asioita.. tämä on siis todella kuluttanut minua, asua keskeneräisessä talossa...
Nyt viime aikoina (reilun vuoden aikana ehkä?) on alkanut olla näkyvissä, ettei miestä kiinnosta edes muut työt. Hän on yrittäjä, joten työn tekeminen on suoraan verrannollinen tuloihin.. ja kun ei huvita... on vapaapäiviä, vapaaviikkoja ja esim. nyt viime aikoina työpäivät olleet 4-5 -tuntisia... Rahaa ei juuri tule, laskupinot kasvaa, aletaan olla todellisessa ahdingossa. Ja minä olen se, joka stressaa. Hän ei. Ainakaan tuo sitä esiin. Häntä kiinnostaa kyllä harrastukset ym, mutta ei perheen ja parisuhteen eteen tekeminen.
Luultavasti hän on siis masentunut, koska saamattomuus ja välinpitämättömyys on tätä luokkaa, mutta hän ei sitä myönnä eikä siis halua myöskään apua hakea. Olen aika kädetön enkä tiedä mitä tehdä. Niin ikään meillä seksielämä on kuivunut kasaan, häntä ei ole aikoihin kiinnostanut. Ollaan molemmat vielä alle 40-kymppisiä ja huollettavia lapsiakin on.. Olen huolissani myös lapsista. Kyllähän he huomaavat, ettei kaikki ole kunnossa ja oireilevat, kuka mitenkin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän.
En vaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Parhaillaan olen itse 2 vkoa sairaslomalla, kun meni jo tässä viimeisten viikkojen ja kuukausien aikana unet sekaisin... en saa nukuttua... ja sen tietää mitä se sitten on :/ Itse näen, että ainoa ulospääsy tilanteesta olisi ero. Mutta entä sitten, kun en sitä varsinaisesti haluaisi? Minusta meillä olisi kaikki edellytykset hyvään elämään, jos tuo mieskin siihen viitsisi panostaa. Mutta ehkä ajattelen liikoja, kaikkea haluamaansa ei voi saada. Jos jään tähän, ollaan luultavasti molemmat hyvin nopeasti luottotiedottomia, koska emme saa menoja kuitattua.. olen todella, todella stressaantunut ja ahdistunut tästä tilanteesta...
Auttakaa viisaammat ja sanokaa jotain viisasta!?!
Mikis kukaan ei kysy masentuneen puolisolta, miten sinä jaksat? Onko Teillä kokemusta🙂
Hei Aslo ja Pistaasi 🌻🙂🌻
Puolison masennuksesta ja omasta naiseudesta joitakin sanoja omasta elämästä.
Ex- puolisollani on kaksisuuntainenmielialahäiriö ja tulee olemaan. Erosimme n. kaksi vuotta sitten oman jaksamiseni kannalta sekä lasten elämään katsottuna. Meillä oli omakotitalo, joka oli peruskorjattava, vaan talous ja elämänenergia oli vuoristorataa. Kun aikansa kannatteli neljää henkilöä, niin omakin mielenterveys alkoi järkkyä äärirajoilla. Se että aloin itse oireilla selän kautta, jossa tuli sitten muitakin ihmeellisimpiä kehon viestejä. Eli koko kroppa oli stressitilassa oman työn vuoksi sekä koko paketti.
Sain vaan jostain 😉 puhtia niin paljon päätökseen, että on mentävä eteenpäin. Muutimme lasten kanssa josta tuli helpotus omaan itseen. Päätös ei ollut helppo, kun ajatteee (niin kuin naiset yleensä) kaikkia osapuolia. Päätös on kuitenkin ovi ja se ovi voi olla jollainen sopii itsekellekkin.
Jos nyt hieman peilaa miehistä, niin he (tai ainaskin meillä) keksi jotain muuta "tähellistä" tekemistä. Eli se pakopaikka ettei tarvitse käsitellä kovia/ kipeitä/ tekemättömiä juttuja. Niin kuin me naiset myös varmaan kierämme kissa kuumaa puuroa jollekin hankalan tuntuselle jutulle. 😎. Ja kuinka "kipeä" asia seksuaalisuus on ja kun ei toimi. Sitä on vähän niinku rikkinäisessä junassa, eteenpäin mennään, vaan se olennainen puuttuu. Eli läheisyys, kosketus ja välittäminen. Kuinka suuri merkitys sillä pelkällä kosketuksella meihin onkaan. Ainakin silloin kun parivuosia on usempi.
Mitä meissä naisissa sitten taphtuu, kun se seksuaalisuus haihtuu ja on ainankin etäinen. Koska seksuaalisuus on kuitenkin se elämänenergia ja rakkauden osoitus. Itse aloin ns. kuihtua. Eleet, ilmeet ja varoin osoittamasta kiinostuksen merkkejä seksuaalisuuteen. Eipä minua kyllä kiinostanutkaan kun miehellä oli myös alkoholi kuviossa suurelti mukana. Tietoisesti vältin kosketusta, vaikka mies sitä jossain vaiheessa osoitti. Oma kukoistus hiipui hiipumistaan ja rakkaus tuntui korpulle.
Tiedostin, että osasin olla myös kova ja etäinen koska minuun sattui myös äärettömästi miehen harhajuoksut aidan toiselle puolelle. Eli hän petti useamman kerran ja minä vaan aina siedin ne, vaikka osasin myös sanoa niistä. Hän tosin aina kielsi ja sitten kehui kuinka 'mainio' minä olen...eli menin vähän niin kun vipuun.
Se, että otin myös miehen hoitavaan tahoon yhteyttä ja kerroin kodin näkökulmasta tilanteen, ei auttanut tilannetta. En tiedä, ehkä mies myös kielsi ja luulempa hänen osaavan käyttää sitä kaunista kieltä hoitohenkilökuntaan. Kannustuksena voin sanoa: Jos molemmat osapuolet pariskunnista haluaa jatkaa kaikesta huolimatta, niin on oltava vaan määrätietoinen ja "rummutettava" oma näkökanta.
Ymmärrän että tilanteenne on monisyinen ja kun tuntuu ettei meinaa apua löytyä. Se löytyy kun niin uskoo ja tahtoo. Oli se apu sitten millainen tahtojaan. Muistan tämmöisen tilanteen, kun mein poikanen oli vielä neuvolaikäinen ehkä noin pari vuotias, niin lääkäri katsoi minua ja kysyi kuinka äiti jaksaa. Eli luulen että se empaattinen lääkäri näkee paljon ja kun tekee sydämellä niin näkee paljon.
Pistäkää naiset itselle unelmoimaan mitä haluatte, myönnän se on aluksi vaikeea. Mutta kun määrätietoisesti ajattelee mitä haluaa, niin asiat järjestyy. Teissä on voimaa!
😍
Toivon, että löydätte oikeat ratkaisut ja teille sopivat!
Minusta on sinun tärkeä keskittyä hoitamaan itseäsi. Elämäsi on nyt rankkaa ja jotta voit olla miehesi tukena, täytyy sinun itsesi voida hyvin. Tee joka päivä jotain josta itse nautit! Tämä on äärimmäisen tärkeää vaikeissa elämäntilanteissa. Veikkaukseni on, että kun teet joka päivä jotain itseäsi varten alat voida paremmin ja nähdä asiat eritavalla.
Tiedän että tämä voi kuulostaa turhalta ja tyhmältä, mutta kokeile. Loppujen lopuksi, et pysty muuttamaan miehesi ajatuksia/masennusta miksikään. Mutta voit muuttaa omaa suhtautumistasi asiaan ja itseesi. Ja se käy parhaiten itsestä huolehtimalla!
Voimia!