Miten te ootte selvinneet ja pystyneet hyväksymään oman sairautenne ja sen oireet ? Mä olen todella yksinäinen, eikä yhteyttä sukuun ja perheeseenkään juurikaan ole. Eilen tapasin psykiatrian poliklinikan lääkäriä, joka kertoi että mulla epäillään nyt bipolaari-häiriötä tai skitsoaffektiivista häiriötä. Ja kuntoutustukea jatkettiin taas vuodella. Ja lisää lääkkeitä. Se ahdistus mikä tuosta kohtaamisesta jäi oli niin hirveä että itkin vaan koko päivän ja mietin jo elämäni lopettamistakin. Ei tunnu kauhean hyvältä istua yksin himassa ja kelata että ai, mä oonki aika sairas psyykkisesti. Ja vielä se yksinäisyyys, että yksin joutuu oireensa ja diagnoosinsa kohtaamaan ja kantamaan. No facebookissa yritin jossain vertaistukiryhmässä kirjoitella mutta aika pliisuksi jäi se tuki ja kannustus siellä. Pitäisi varmasti olla itse aktiivisempi… mutta ei se posita sitä että välejä perheeseen ja sukuun ei mainittavasti ole, eikä mulla ole kavereita. Tai ainakaan sellaisia ihmisiä että voisin jonnekin vuodattaa tän kauhean ahdistuksen. Musta se on todella pelottava ja ahdistava asia että olen pysyvästi psyykkisesti sairas, ja että sairaus ja oireet on psykoosin tasolla. Ei kokoajan, mutta sielläkin olen ollut. Nyt mä koen pelkoa ja turvattomuutta että millon psyyke taaas pettää ja pamahtaa psykoosi päälle, en tiedä miten vahvasti uskallan antaa itseni tuntea mitään raskaita tunteita kuten ahdistusta, koska pelkään että siitä laukeaa psykoosi. Jalat tuntuu painavilta, pelkään onko tämä alkavan psykoosin alkuoire ja kohtako pettää pää niin pahasti että olen suljetulla osastolla. Ja nyt järjellä ymmärrän että olo ei ole psykoottinen ja realiteettitestaus pelaa tässä hetkessä, enkä koe mtn outoja tuntemuksia ja jalkojen paino voi johtua laihduttamisesta ja lenkkeilystä. Mutta tämmösiä pelkoja, ja ajatuksia, ja huolia nousee. Kun oon just ollut psykoottisissa ahdistuksissa,niin sitä pelkää putoavansa takaisin sinne. Ja sit jos sinne putoaa niin siinäkin hetkessä on vaan yksin. Jää yksin pelkojen ja ahdistusten kanssa, missään ei ole ns. turvaverkkoa joka estäisi lopullisen putoamisen ja hajoamisen. Ja edelleen se psyykkinen diagnoosi tuntuu musta ihan kauhean pahalta. Siis todella pahalta. Mietin missä vaiheessa elämä on mennyt niin pahaan jamaan että psyyke on pettänyt lopullsesti ja peruuttamattomasti ja löytyyhän niitä vaiheita, ja syitä ,ja selityksiä ja taustatekijöitä ja vaikka mitä ilmiöitä ja vastauksia. Mutta siihen ei löydy vastausta että millon turvattomuus ja pelko helpottaa. Kai ne helpottaa sit kun mä saan elämääni vä’hän paremmin ja enemmän hallintaan, koen ehkä yhteenkuuluvuutta johonkin ja pääsen tämän hetken psyykkisistä fiiliksistä eteenpäin. Pakkohan se on hyväksyä että olen vajaa 3kymppisenä kuntoutustuella psyykkisten ongelmien takia, ja että mulla on diagnoosina psyykkinen sairaus, johon on liittynyt psykoosi. koko psykoosi sanana on musta hirveän ahdistava, pelottava ja leimaava vaikka tiedän että on paljon myös muita ihmisiä joilla psykoosi tai jokin psykoosisairaus taustalla. Ehkä se tieto jollain tasolla helpotaa, että sitä ei sittenkään ole yksin tai ainoa sairastunut, J nythän mä olen vielä kuntoutustuellakin, joten voin rauhassa levätä ja keskittyä paranemiseen. Mutta pelottavaa tää silti on, ja pelottaa juurikin ne huiput ja laskut mitä on ollut. Et yhtäkkiä sitä havahtuu siihen että nyt menee liian korkeella tai liian matalalla, että tää ei oo tervettä vaan sairasta ja että mulla on psyykessä jotain pahasti vvialla ja mä en tieädä mitä tässä tapahtuu ja mihin tää muotoutuu ja miten pitkälle tää jatkuu ennenkuin pääsen tavoittelemaan ”normaalia olotilaa”. Voimia toivottelen kaikille, ja hyvää joulunaikaa.🙂