En ole varma, onko minulla ollut psykoosi vai mikä. Koskaan sitä ei diagnosoitu, koska hain apua vasta akuutin vaiheen jälkeen. Masennus minulla on diagnosoitu vaativilla persoonallisuuden piirteillä ja sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö. Jälkikäteen, kun olen kuvaillut viime vuoden syksyä ja talvea terapeutilleni, hän on antanut ymmärtää, että kokemuksessani oli psykoosin vivahteita. Hän myös sanoi, että jos olisin hakenut apua silloin, olisin saattanut tulla lähetetyksi osastolle, eli aika vakavaa se kai on ollut.

Minulla oli syviä, koko persoonaa rikki repivää kauhua herättäviä ajatuksia maailmasta ja todellisuudesta. Pelkäsin, että kaiken arkipäiväisen takana on pimeä todellinen totuus, että maailmassa ei ole mitään hyvää, kaikki ihmisten rakkaus ja myötätunto ovat vain meidän ihmisten virhearviointeja ja olemme oksettavia syntisiä - minulla on uskonnollinen tausta, joten harhaluulot keskittyivät voimakkaasti uskonnollisiin teemoihin. Minulla oli pelkoja, että evoluutio ei ole totta vaan saatanan salaliittoon liittyvä keino viedä ihmisiä helvettiin. Kaikki tieteellinen tutkimustieto on vain ihmisten mielipiteitä, ja ehkä virheellisiä sellaisia. En voinut myöskään luottaa siihen, ovatko ajatukseni omiani vai Jumalan vai paholaisen korvaan kuiskaamia. Oli karmaisevaa joutua kohtaamaan omat pelkonsa, kun ikuisen kidutushelvetin uhalla päätin ottaa ajatukseni takaisin omikseni. Koin olevani viheliäisen jumalaton ihminen, joka asettaa mielenterveytensä totuuden etsimisen edelle. Armo oli pelkkä tyhjä sana, kun nyt vielä olin kristinuskon kontekstissa. Koin, että silmittömän raivostunut Jumala hengittää niskaani ja loi minut vain, jotta päädyn kadotukseen. Pelkäsin maailmanloppua.

Koin valtavaa syyllisyyttä. Lakkasin syömästä, laihduin monta kiloa, olin paljon yksikseni omalla asnnollani. Ainoa lepohetki oli yöllä, kun nukahdin, luojan kiitos ei ollut painajaisia... Oli hyytävää herätä aamulla, kun aivot hetken kelasivat tyhjää, ennen kuin tajuntaan kolahtivat takaisin edellisen päivän ratkaisemattomat kauhut. Uskonnolliset ja maailmaan liittyvät pakkoajatukset riivasivat joka päivä monta kuukautta. Luin valtavasti netistä erilaisia nettisivuja, lainasin kirjastosta kirjoja... oikeasti en käsitä vieläkään näin jälkikäteen, mitä ihmettä minulle tapahtui.

Tiedostin koko ajan järjellä, että nämä pelkoni eivät välttämättä olleet todenmukaista kuvailua maailmasta, mutta silloin se vaikutti epätodennäköiseltä. Minusta oli tyrmistyttävää, että kaikki ihmiset vain elävät elämäänsä rauhassa, eivätkö he tajua, että he kuolevat joskus? Eikö heitä pelota, mitä sitten tapahtuu? Miten heitä ei ahdista se, ettei mistään voi tietää lopullista totuutta? Mistä he ammentavat tuollaista (silloin mielestäni valheellista) turvallisuudentunnetta? Surin jokaista lasta, pelkäsin jokaisen vanhuksen puolesta.

Sittemmin perehdyin tieteelliseen kirjallisuuteen, ja pikku hiljaa pystyin päästämään kauhuistani irti. Uskovaisuus minusta karisi kokonaan, sillä en ole löytänyt itselleni tyydyttävää syytä uskoa Jumalaan. Olen rakastunut kritiikkiin ja järkeen. Varsinkin aluksi tarvitsin tasapainon saavuttamisen vuoksi ylirationaalisuutta, mutta nyt olen alkanut antaa todellisuuden olla sitä, mitä se on. Suurimman osan aikaa todellisuuden mysteeri ei ole minulle uhka. Yksittäisiä hetkiä on silloin tällöin, kun vanha levy alkaa pyöriä päässä, mutta minulla on keinoja käsitellä todellisuuden vääristymisen tunteita, niin hyisesti kuin ne leviävätkin koko vartaloon ja uhkaavat tukehduttaa kaiken toivon mistään kauniista ja lempeästä. Harhaluulojen keskellä musta ja valkoinen vaihtavat paikkaa, kaikki kääntyy nurinpäin: ei voi luottaa omaan arvioonsa mistään. Ei voi tietää, mikä pitää paikkansa oikeasti, ja vielä hetki sitten tosilta vaikuttavat uskomukseni "paljastuvat" tyhjiksi ja epämääräisiksi. Hetken kuluttua aivot nyrjähtävät taas, nyt normaaliasentoon, ja kauhu lientyy pikku hiljaa... Paljon pelkään pelkkää pelontunnetta.

Tällainen kokemus minulla on ollut. Löytyykö siitä mitään, mihin voit samaistua? 🙂

Minun kokemukseni mukaan psykoosi on tila jossa en enää hallitse henkimaailmaani,
vaan henkimaailmani hallitsee minua.
Tämä nurin mennyt maailmankuva on vääristynyt esitys siitä mitä on tullut ajatelluksi.
Sen saaminen oikealle tolalleen vaatii rauhoittumista ja luottamusta joka on särkynyt
henkimaailmaan nähden, aikaa se vie paljon, kuukausia, vuosia, ja kuin saa koottua
itsensä voi särkyä taas uudestaan, ja maailmankuva voi keikkua kauan.
Itse jumalan ja helvetin kanssa sillä on tekemistä vain jos antaa itse periksi silloin
henkimaailmalle kuin henkimaailma on vahva ja hallitseva, jokaisella meistä on aikoja
jolloin pitää pitää omasta tahdostansa kiinni, silloin ei sais antaa periksi, jo vaistomme
sanoo sen, olenko liian heikko tuollaisen edessä.

atardecer kirjoitti 11.10.2016 12:42

En ole varma, onko minulla ollut psykoosi vai mikä. Koskaan sitä ei diagnosoitu, koska hain apua vasta akuutin vaiheen jälkeen. Masennus minulla on diagnosoitu vaativilla persoonallisuuden piirteillä ja sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö. Jälkikäteen, kun olen kuvaillut viime vuoden syksyä ja talvea terapeutilleni, hän on antanut ymmärtää, että kokemuksessani oli psykoosin vivahteita. Hän myös sanoi, että jos olisin hakenut apua silloin, olisin saattanut tulla lähetetyksi osastolle, eli aika vakavaa se kai on ollut.

Minulla oli syviä, koko persoonaa rikki repivää kauhua herättäviä ajatuksia maailmasta ja todellisuudesta. Pelkäsin, että kaiken arkipäiväisen takana on pimeä todellinen totuus, että maailmassa ei ole mitään hyvää, kaikki ihmisten rakkaus ja myötätunto ovat vain meidän ihmisten virhearviointeja ja olemme oksettavia syntisiä - minulla on uskonnollinen tausta, joten harhaluulot keskittyivät voimakkaasti uskonnollisiin teemoihin. Minulla oli pelkoja, että evoluutio ei ole totta vaan saatanan salaliittoon liittyvä keino viedä ihmisiä helvettiin. Kaikki tieteellinen tutkimustieto on vain ihmisten mielipiteitä, ja ehkä virheellisiä sellaisia. En voinut myöskään luottaa siihen, ovatko ajatukseni omiani vai Jumalan vai paholaisen korvaan kuiskaamia. Oli karmaisevaa joutua kohtaamaan omat pelkonsa, kun ikuisen kidutushelvetin uhalla päätin ottaa ajatukseni takaisin omikseni. Koin olevani viheliäisen jumalaton ihminen, joka asettaa mielenterveytensä totuuden etsimisen edelle. Armo oli pelkkä tyhjä sana, kun nyt vielä olin kristinuskon kontekstissa. Koin, että silmittömän raivostunut Jumala hengittää niskaani ja loi minut vain, jotta päädyn kadotukseen. Pelkäsin maailmanloppua.

Koin valtavaa syyllisyyttä. Lakkasin syömästä, laihduin monta kiloa, olin paljon yksikseni omalla asnnollani. Ainoa lepohetki oli yöllä, kun nukahdin, luojan kiitos ei ollut painajaisia... Oli hyytävää herätä aamulla, kun aivot hetken kelasivat tyhjää, ennen kuin tajuntaan kolahtivat takaisin edellisen päivän ratkaisemattomat kauhut. Uskonnolliset ja maailmaan liittyvät pakkoajatukset riivasivat joka päivä monta kuukautta. Luin valtavasti netistä erilaisia nettisivuja, lainasin kirjastosta kirjoja... oikeasti en käsitä vieläkään näin jälkikäteen, mitä ihmettä minulle tapahtui.

Tiedostin koko ajan järjellä, että nämä pelkoni eivät välttämättä olleet todenmukaista kuvailua maailmasta, mutta silloin se vaikutti epätodennäköiseltä. Minusta oli tyrmistyttävää, että kaikki ihmiset vain elävät elämäänsä rauhassa, eivätkö he tajua, että he kuolevat joskus? Eikö heitä pelota, mitä sitten tapahtuu? Miten heitä ei ahdista se, ettei mistään voi tietää lopullista totuutta? Mistä he ammentavat tuollaista (silloin mielestäni valheellista) turvallisuudentunnetta? Surin jokaista lasta, pelkäsin jokaisen vanhuksen puolesta.

Sittemmin perehdyin tieteelliseen kirjallisuuteen, ja pikku hiljaa pystyin päästämään kauhuistani irti. Uskovaisuus minusta karisi kokonaan, sillä en ole löytänyt itselleni tyydyttävää syytä uskoa Jumalaan. Olen rakastunut kritiikkiin ja järkeen. Varsinkin aluksi tarvitsin tasapainon saavuttamisen vuoksi ylirationaalisuutta, mutta nyt olen alkanut antaa todellisuuden olla sitä, mitä se on. Suurimman osan aikaa todellisuuden mysteeri ei ole minulle uhka. Yksittäisiä hetkiä on silloin tällöin, kun vanha levy alkaa pyöriä päässä, mutta minulla on keinoja käsitellä todellisuuden vääristymisen tunteita, niin hyisesti kuin ne leviävätkin koko vartaloon ja uhkaavat tukehduttaa kaiken toivon mistään kauniista ja lempeästä. Harhaluulojen keskellä musta ja valkoinen vaihtavat paikkaa, kaikki kääntyy nurinpäin: ei voi luottaa omaan arvioonsa mistään. Ei voi tietää, mikä pitää paikkansa oikeasti, ja vielä hetki sitten tosilta vaikuttavat uskomukseni "paljastuvat" tyhjiksi ja epämääräisiksi. Hetken kuluttua aivot nyrjähtävät taas, nyt normaaliasentoon, ja kauhu lientyy pikku hiljaa... Paljon pelkään pelkkää pelontunnetta.

Tällainen kokemus minulla on ollut. Löytyykö siitä mitään, mihin voit samaistua? 🙂

Nyt on jotain aivan käsittämätöntä: mulla oli ihan samaan aikaan aivan vastaavanlaiset ajatukset. Pelkäsin viime syksynä maailmanloppua. Ja mietin koko ajan kuolemaa ja kuinka paha tämä maailma on. Sitten luin uskonnollisia kirjoituksia Helvetistä ja taivaasta... Menin vaan ehkä vielä syvemmälle, sillä uskoin että tässä maailmassa jossa elämme ei ole enää yhtään hyvää ihmistä ja olin valmis kuolemaan, koska ajattelin että kukaan ei välitä musta. Ja että tappamalla itseni pääsen ihanaan paratiisiin ja ei tarvii enää pelätä mitään. No eräänä marraskuisena iltana sitten otin lääkärin määrämiä tabletteja vähän enemmän. En kuollut, mutta siihen se tilanne tavallaan kulminoitui.

Saattaa olla että ne kaikki terroristi iskut Pariisissa ja muut sai mut siihen jamaan. Mutta on mulla nyt jo vähän enemmän uskoa ihmiseen. Tunnustan että ajatukseni olivat silloin harhaisia. Ne myös syyttelivät minua jatkuvasti kaikesta. Ja samalla keskityin koko ajan vain itseeni. Vedin Temestaa liikaa, kun tuntui että koko ajan ahdisti. En nähnyt enää mitään toivoa. Sitten luin Alexander Ebenin Totuus Taivaasta kirjan ja se oli vika tikki. Olin koko ajan valmis kuolemaan. Ajatukseni pyörivät jatkuvasti siinä. Minulla oli myös näköharhoja, jotka vahvistivat uskomustani Taivaasta. Ajattelin että näköharhat ovat viestejä Jumalalta ja että on aikani lähteä...

No onneksi en kuollut. Käyn nyt päiväosastolla ja enää ei pelota ihan niin paljon ja olen tavannut mukavia ihmisiä... Ehkä tämä tästä vielä hyväksi muuttuu. Ainakaan en enää yritä tehdä itselleni pahaa, vaikka välillä mieli tekisi... Pärjäillään.🙂👍

Kysyn lähinnä Atardecerilta: mahtoiko sulla olla psykoottinen masennus? Kuvaat osuvasti läpitunkevan kauhun, pelon ja epätoivon, joka vääristää ajatukset ja kokemukset. Varsinaisesta ahdistuksesta on vielä matkaa kyseiseen kauhuntunteeseen, joka jättää mieleen pysyvän jäljen ja pelon. Kyse ei ole paniikkikohtauksestakaan, vaan jostakin järisyttävämmästä tilasta, jota leimaa täydellinen toivottomuus ja kuolemantuomion tunne.
Itselläni ei ollut mukana uskonnollisia elementtejä, mutta vaikeaan masentuneisuuteni liittyi psykoottisia vaiheita. Epäilyt ja harhaluulot koskivat lähinnä fyysistä terveyttäni. Koin olevani kuolemansairas ja kuolemassa, vaikka lääkärit eivät löytäneet minusta fyysistä vikaa. Minulla oli fyysisiä ja täysin todentuntuisia oireita, jotka jälkeenpäin tuntuvat käsittämättömiltä. Kauhu, joka lakkasi vain hetkeksi rauhoittavien oton jälkeen, piinasi niin, että tärisin tunnista toiseen. Kärsin unettomuudesta, ja vain lääkkeillä nukuin hetkisen kerrallaan. Tavallisesti heräsin sietämättömään kauhuntunteeseen. Jostakin syystä siinä hetkessä se tuntui ainoalta loogiselta tavalta reagoida itse olemassa oloon, ja tuntui oudolta ja järkeenkäymättömältä nähdä muiden ihmisten olevan tietämättömiä kyseisestä olotilasta.
Ei varmaan ole mitenkään harvinaista, että vaikea masennus on psykoottinen. Esiintyyhän lievemmässäkin tapauksessa vääristynyttä ajattelua. Anyway: helvetti ei ole paikka, vaan olotila. Ja sen puhtain olomuoto on nimenomaan pelko.

Psykoottista masennusta olen googletellut joskus kyllä. On todella harmi, etten hakenut apua heti ja saanut mahdollista diagnoosia, mutta siinä olotilassa se ei tullut edes mieleen. Pelkojeni todenmukaisuus tuntui hyvin todennäköiseltä, ja niiden hengellisen luonteen vuoksi terapeuttien puheet olisivat kuulostaneet korvissani luultavasti vain valheellisilta rauhoitteluilta. Olisin voinut hyvin sanoa, etkö näe, miten suuressa vaarassa sinäkin olet?

Joo, tunnen eron ahdistuksen ja kauhun välillä. Olen kärsinyt myös voimakkaasta ahdistuksesta, mutta siinä ei ole tuota mainitsemaasi täydellisen toivottomuuden elementtiä mukana. Toisinaan myös itsevihassani olen saattanut lietsoa itsessäni ajatuksia, jotka johtavat ahdistukseen... Sen sijaan en koskaan, ikinä alkaisi triggeröidä itsessäni harhaluulojen tuomaa kauhua. Se määrittelee kaiken, mitä vaikuttaa olevan olemassa... Muuttaa kaiken turvattomaksi. Itsevihassa on vielä turvassa - olen se, joka kontrolloi. Kauhun keskellä kontrolli katoaa, koska enää en ole olemassa vain minä ja tunteeni vaan itseni ulkopuolinen maailma, josta pelkoni vain kertoo totuuden. Mitä enemmän pelottaa, sitä kierommin on varma, että tämän täytyy olla totta, minä olen vaarassa, sillä miksi muuten tuntisin näin voimakkaasti? Helvetin ajatuksessa kamalinta on se, ettei sieltä pääse koskaan pois. Ei ripaustakaan toivoa, ikuisuuksista ikuisuuksiin silkkaa tulta, kipua, rääkymistä ja vääntelehtimistä ja lopullisesti kontrollin tunteen menettämistä. Tällä hetkellä pelkääjä minussa on unilla, mutta se todellakin toivoo, että olet oikeasa, että se on olotila todellisen paikan sijasta... Olen tavallaan käynyt siellä jo. Pahinta usein onkin pelko pelosta tai muusta kuvitellusta tunteesta. Pelko kivusta. Pelko hylätyksi tulemisesta.

Rina, minä luulin koko lapsuuteni nuoren aikuisuuden kynnykselle olevani kuolemansairas. Tunsin pistoksia rinnassa, ja ensimmäisellä kerralla kerroin äidille, mutta sen jälkeen en enää kertonut, vaikka lupasin tehdä niin, jos tunne palaisi. Meni kymmenen vuotta, ennen kuin avauduin salaisuudestani toiselle ihmiselle. Hain turvaa Jumalasta. Pelkäsin sairaalloisesti lääkäreitä ja sairaaloita. Jäin yksin jokapäiväisen kuolemanpelon kanssa, oireita oli usein. Kun yhteen ehti tutustua ja huomasi olevansa vielä seuraavana päivänä elossa, uusi tuntemus eri kohdassa romahdutti turvallisuudentunteen taas. Pistokset ja vihlaisut olivat miltei varmasti psykosomaattisia, koska nyt aikuisena mitään poikkeavaa ei ole löytynyt, mutta mistä 8-vuotias sen olisi tiennyt... Vanhempani olivat sellaisia, etten uskaltanut uskoutua heille. En halunnut kuormittaa heitä lapsen menettämisen surulla - olin ihan varma, että kuolen pian. Lapsen järjetöntä logiikkaa. Joka tapauksessa osaan samaistua tuohon sairaudenpelkoosi. Se on hirvittävä tunne... Joka kerta, kun televisiossa tuli jokin sairaalaohjelma, vatsaan levisi jäätävä kauhu ja jouduin poistumaan huoneesta. Koulun terveystiedontunnit olivat kidutusta silloin, kun puhuttiin sydän- ja verisuonisairauksista. Pelkäsin liikuntatuntien rasitustestejä, lentokoneeseen astumista, sydänsairaille vaaralliseksi luokiteltuihin huvipuistolaitteisiin en astunut jalallanikaan, ja ties mitä muuta, minkä osasin päätellä harvinaisissa tilanteissa altistavan sydänkohtauksille tai muille vakaville tiloille.

Sanoit, että sinulla harhaluulot liittyvät masennukseen. Jos saan kysyä, sairastuitko aikuisena vai jo lapsena? Mietin vain, olisinko minäkin voinut olla jo lapsena jotenkin masentunut... huolestunut ja ahdistunut ainakin olin, ujo ja epävarma, mutta koulu sujui erinomaisesti ja toimintakyky säilyi lukion loppupuolelle asti. Kirjoitukset sitten ryssin, petin itseni ja se oli viimeinen niitti. No, se siitä. Kiitos Rina omasta puolestani tuosta viestistäsi. 🙂

Uskon että mullakin oli psykoottinen masennus vuosi sitten. Vaikka lääkäri on diagnosoinut skitsofrenian. Mutta en tiedä tosta skitsofreniasta, kun eikö ne harhat pitäisi olla melkein päivittäisi ja itsellä niitä on harvoin...

Se on kyllä vaikea hakea silloin apua kun on noita harha ajatuksia tai näköharhoja. Siinä on sellaisessa tilassa että niihin uskoo ja sitä uskoo että tässähän on itse ihan oikeassa.

Se on juuri se ongelma näissä psykooseissa, kun siinä saattaa todellisuuden taju pettää. Sen takia ne onkin niin vaarallisia. Mutta kyllä itsellä nykyään jos on harha näkyjä, niin sitä tajuaa että tämä nyt ei ole totta ja niitä voi katsella siinä vähän aikaa ja jos ne eivät poistu niin voin soittaa päivystävään puhelimeen...

Se on kuin sielun TV-kanava, tai radio-kanava, josta tulee ohjelmaa.
Mietin aina mistä se suljetaan kuin ohjelmia alkaa taas tulemaan.
Oikeasta radiosta tulevia ohjelmia ei voisi siihen verratakkaan, ne eivät ole noin henkilökohtaisia, ainakaan toivon mukaan, muuten sitä on todellisessa kusessa.
TVstä puhumattakaan, joka kuulostaa erillaiselta kuin sitä ei itse seuraa.

Atardecker, meillä on kovin samanlainen tausta siinä mielessä, etten uskaltanut minäkään avautua peloistani vanhemmilleni. Luulen myös, että sen tunteen puuttuminen, että elämä kantaisi juontaa myös varhaislapsuuden kokemuksista. Aloin pelätä sairauksia teini-iässä, ja jos joskus yritin puhua oireistani äidilleni, hän tylysti käski minun vain mennä terkkarille. Ei puhettakaan, että hän olisi lohduttanut tai kertonut minulle, mikä on normaalia. Oireet olivat todellisia, mutta ne saivat aivan liian suuret mittasuhteet. Jossain ketjussa tällä palstalla olen varmaan jo käsitellyt varhaislapsuuden merkitystä luottamuksen kehittymisessä eli jos vauvana avun, ruoan tai hellyydentarpeen tyydyttäminen on jäänyt tulematta tai odotusaika kestänyt liian kauan, niin vauva vaipuu toivottomuuteen ja todennäköisesti myös kuolemanpelkoon ja kauhuun. Stressin sietokyky kehittyy lapsena. Jos emme voi luottaa edes vanhempiimme, niin miten ylipäänsä voisi luottaa elämään? Kauhu ja kuilu vartovat meitä joka käänteessä. En ollenkaan ihmettele, että ihminen tällaisessa tilassa hakee apua uskonnosta. Jonkunhan pitää pitää meistä huolta, että selviämme.🙄
No, itse olen päätynyt siihen, että uskonnollisuus on se valheellinen turvallisuuden tuottaja, mutta kuilun karistamiseen en ole keksinyt "lopullista"ratkaisua. Siinä se on edelleenkin ilman kaidetta, vaikka yritän toki katsella muualle. En usko, että nuoralla kävelijäkään kykenisi ylittämään kanjonia katsomalla alas. Elämän epävarmuuden kanssa pitää vain elää.
Edelleenkin oireista: masennus vahvistaa erilaisia tuntemuksia kehossa. Siinä mielessä kyse ei ole varsinaisesti harhoista. Pienet, mitättömätkin tuntemukset saattavat saada masentuneella kuolemanpelon aikaiseksi. Stressi saa myös aikaan sairauksia, joten toimii se niinkin päin.
Atardecker, melko loogistahan tuo, että "vedit" uskonnollisuutesi ja käsityksesi maailmankaikkeudesta mukaan masennukseesi. Masennuksen syvyydestä riippuu, miten epärealistisia ajatuksia päässä liikkuu. Itseviha kuuluu myös masennukseen, mutta niin kuin kirjoitit, vihan tunteessa ihminen kokee vielä kontrolloivansa. Täydellisessä toivottomuudessa on viimeisetkin narut katkenneet : ei tunnu olevan enää mitään, mistä pitää kiinni. On hämmästyttävää, että sieltä voi vielä nousta.

Minäitse89, skitsofreniassa on täysin terveiltä tuntuvia ajanjaksoja, menee siis sykleittäin niin kuin maanis-depressiivisyys. "Terve"jakso voi kestää useammankin vuoden. Siinä mielessä kannattaa luottaa lääkärin kommentteihin tai ainakin nauttia saadut lääkkeet. Eräs tuttuni lopetti lääkkeiden syönnin, kun tunsi itsensä terveeksi, ja sen seurauksena seuraava sairastumisjakso oli erityisen vaikea. On ikävää, että näitä sairauksia on, mutta hoitamalla pääsee sittenkin helpommalla. Kunpa joku päivä lääketiede kykenisi kehittämään sellaisia lääkkeitä, jotka oikeasti parantaisivat nämä vaikeat mielenterveyteen liittyvät sairaudet!

Minulla ei ole ollut psykoosia, mutta kun luen näitä tekstejä tulee väkisin mieleen nimimerkki aavameri. Missä vaiheessa ahdistus synnyttää psykoosin, tai ahdistus kääntyy psykoosiksi? Minun on vaikea ymmärtää mitä harhat ovat, tai harhanäyt.

Muistan jonkin ajan nuoruudessa jolloin en myöskään pitänyt sairaalasarjoista. Nykyisin on ihan sama katsonko sairaalasarjaa, vai en.

Olen nähnyt psykoottisia ihmisiä. Näkyykö psykoosi ihmisestä? Siis ne psykoosit mitä olen nähnyt ovat näkyneet. Ilme on "häilyvä", katseesta ja motoriikasta näkee, että psykoosi on päällä. En tiedä onko näin aina? On varmasti myös eri asteisia psykooseja? Lievempiä ja sellaisia, joissa maailmankuva vääristyy totaalisesti.

Rina kirjoitti 17.10.2016 16:13

Minäitse89, skitsofreniassa on täysin terveiltä tuntuvia ajanjaksoja, menee siis sykleittäin niin kuin maanis-depressiivisyys. "Terve"jakso voi kestää useammankin vuoden. Siinä mielessä kannattaa luottaa lääkärin kommentteihin tai ainakin nauttia saadut lääkkeet. Eräs tuttuni lopetti lääkkeiden syönnin, kun tunsi itsensä terveeksi, ja sen seurauksena seuraava sairastumisjakso oli erityisen vaikea. On ikävää, että näitä sairauksia on, mutta hoitamalla pääsee sittenkin helpommalla. Kunpa joku päivä lääketiede kykenisi kehittämään sellaisia lääkkeitä, jotka oikeasti parantaisivat nämä vaikeat mielenterveyteen liittyvät sairaudet!

Sykleittäin tää tuntuu kyllä menevän. Tuntuu että nyt on erityisen raskas vaihe. Tekisi mieli vaan nukkua koko ajan. Eikä oikein jaksaisi mitään tehdä. Tuolla ulkomaailmassa pystyn kyllä vetään roolia että: mullahan menee hyvin. Mutta kotona on kurja olo. Olen ottanut kyllä lääkkeet sovitusti.

Mun pitäis käydä joka arki-päivä päiväosastolla, mutta en jaksa mennä sinne.

Tää sairaus on välillä aika helvettiä. Toivon vaan, että tulis taas sellanen hyvä jakso...

Hei minä itse.
Minulla on myös skitsofrenia, hyvät ja huonot ajat seuraavat toisiaan, ehkä liian tiuhaan tahtiin. Sais olla välillä niitä aikoja jolloin ei ole huonoja oloja, eikä hyviä oloja.
Liian hyvät olot ovat yhtä kuluttavia, kuin huonot olot.

jaana6 kirjoitti 18.10.2016 11:19

Hei minä itse.
Minulla on myös skitsofrenia, hyvät ja huonot ajat seuraavat toisiaan, ehkä liian tiuhaan tahtiin. Sais olla välillä niitä aikoja jolloin ei ole huonoja oloja, eikä hyviä oloja.
Liian hyvät olot ovat yhtä kuluttavia, kuin huonot olot.

Moi Jaana.

Kyllä ihan mielelläni ottaisin taas vastaan hyvän olon. Nyt ollut vuoden verran taas huonoa oloa. Se on kyllä totta, että silloin kun on hyvä vaihe niin tuntuu melkein ylimaallisen hyvältä. Kai tää sitten on vähän kuin kaksisuuntainen.

Luulen että tähän sairauteen liittyy vielä se, että ajattelu voi olla liian vilkasta tai sitten pää tuntuu tyhjältä. Luulen että nekin vaiheet menevät sykleittäin. Tavallaan joskus tuntuu, että tietoa kyllä on päässä, mutta aina ei saa kaivettua sitä esiin. Tai sitten joskus tuntuu että kaikki vilistää päässä hirveetä vauhtia. Onko sulla tällaisia tuntemuksia ikinä?

Moi minä itse.
Kuulosti kovin tutulta tuo pää on tyhjä, ja välillä noin täysi. Minulla on ollut tyhjillään jo pitempää kuin kestäisin, aivankuin pääni ei kestäisi ajatuksien tulvaa, välillä pelkään että
saan vielä aivoinfraktin ja halvaannun tai kuolen, jos en ala kohta ajattelemaan normaalisti.
Minulla kuin on tuo verenpainetautikin.

jaana6 kirjoitti 18.10.2016 17:47

Moi minä itse.
Kuulosti kovin tutulta tuo pää on tyhjä, ja välillä noin täysi. Minulla on ollut tyhjillään jo pitempää kuin kestäisin, aivankuin pääni ei kestäisi ajatuksien tulvaa, välillä pelkään että
saan vielä aivoinfraktin ja halvaannun tai kuolen, jos en ala kohta ajattelemaan normaalisti.
Minulla kuin on tuo verenpainetautikin.

Mulla on se että kun ajatusten tulva alkaa, niin joudun ottamaan rauhoittavan. En jotenkin kestä niitä ja ne ovat usein niin negatiivisia.

Mulla on vielä riesana toi rintakipu johon joudun syömään kipulääkkeitä. Joskus yritin saada rintakipua pois rauhoittavien avulla, mutta enää en tee sitä. Kineesio-teippi auttaa ja voltaren kipugeeli.

Oma-hoitajani ehdotti myös vieroitukseen menemistä. Olen ajatellut ottaa sen huomenna puheeksi. Se voisi olla ihan hyvä tässä vaiheessa päästä eroon rauhoittavista...