Oma tilanteeni on aika pitkälti samanlainen. Ikää on 34v ja elämä tuntuu olevan ohitse. En ole totta puhuakseni enää aikoihin nähnyt omalle olemassaololleni mitään muuta merkitystä, kuin vaimon ja lapsen elättäminen.

Harrastuksia ei oikeastaan ole, paras ja ainoa kaveri on koira ja päivät menee siinä, että nyhjötän toimistotyössä yksin nurkassa sen 8h päivässä. Kaikki yritykset hankkia jotain harrastusta, tai ystävystyä ihmisten kanssa on epäonnistuneet aikalailla saman kaavan mukaan.

Elämä alkaa olla siinä pisteessä, että esim. tänään kiinnitin huomiota siihen, etten enää juurikaan välitä suojatielle mennessä, että onko tieltä tulossa autoja vai ei. Oikeastaan toivon, että joku päivä joku ajaisi yli ja koko tää paska loppuisi siihen. Tiedän kyllä, että se on väärin muita ihmisiä kohtaan (etenkin tätä autokuskia), mutta kun ei vaan enää jaksa, eikä ole selkärankaa lopettaa omaa elämäänsäkään.

Lääkkeitä on kanssa joka lähtöön ja käyn MT-toimistossa parin viikon välein, mutta eipä noi ole vieneet asiaa millään tasolla parempaan suuntaan.

On se ilo tai pikemminkin suru huomata että meitä Ihmisroskia on useampiakin. Jotenkin se kuitenkin helpottaa kun tietää ettei ole ainoa kuka syntynyt eri planeetalla kun loput. Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut paljon tätä boottaus vaihtoehtoa. Sähköaivoihin siis. Usein ilmeisesti myös persoonallisuus rikkoutuu... Mitä se ja tarkoittaa kun on jo välillä täysi zombi. Toiset päivät on helpompia ja toiset vaikeampia. Helpompia ei juuri viimeiseen vuoteen ole ollut. Helpottaisi varmasti jos saisi kunnon unet nukuttua. Ilman kemikaaleja.
Itse elän elämääni pieniin etappeihin.. Välillä vain huomiseen... Välillä etappi voi olla kuukaudenkin päässä. Helpompaa elää kun antaa itselleen elinaikaa.
Ei ole apua löytynyt terapioista tai lääkäreistä. Pahin oli rosenterapia jonka jälkeen en nukkunut moneen päivään edes tenoxien, oxamin ja triptyylin koktaililla. Ja nää pillerit ne vasta onkin helvetistä. Ne saattaa tuoda paremman olon mutta ei ne paranna. Kuukausi meni että sain itteni puhtaaksi pameista, ketiopiinista, noritren ja triptyylistä. Nyt otan vastaan mitä annetaan, ilman lääkkeitä. Huudan yksin. Auttaa ainakin yhtäkkiä tuleviin itsetuntoongelmiin. Mulla saattaa yhtäkkiä vyöryä ikäänkuin kokoelämän noloimmat ja huonoimmat asiat muistoina mieleen. Silloin ainakin yksin huudan sukuelimiä ja lujaa.
Pakotan itseäni olemaan osa perhettäni. Jo pelkästään perheenikin vuoksi. Ei ole heidän vika että olen Marssista. En ole yksinäinen. Päinvastoin olen paikkakunnallani jopa tunnettu hahmo. Positiivinen sellainen. Tämänkin hahmon ylläpito rasittaa valtavasti. Luulen että oikeasti olen ollutkin se positiivinen kaikkien ongelmat kuunteleva ihminen. Koitinpa kertoa ongelmistani muutamalle ystävälleni. He hävisivät elämästäni. Eli paska puhetta että kerro ongelmistasi niin se auttaa. Ei auttanut.
Ja kiva ettei kirjoitukseni ollut tyhjään huutamista.
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Kuten sanoitkin, niin onhan se lohduttavaa tietää, ettei ole ainut joka elää tässä päänsisäisessä helvetissä, mutta ei tätä rangaistusta kyllä silti kenellekään soisi.

Itse kanssa tein aikanaan sen virheen, että yhdelle harvoista ystävistäni kerroin, että missä mennään. Ja aika pitkälti saman vastaanoton sain kuten sinäkin, eli se siitä ystävyydestä. Kai se vaan on niin, että kaikilla on omissa ongelmissa niin paljon tekemistä, etteivät sitten jaksa pitää yhteyttä muuta kuin positiivisiin ihmisiin.

Oikeastaan tuosta "viisastuneena" olen siirtynyt vetämään ihmisten kanssa jonkinlaista roolia. Voisi jopa sanoa, että lähestyn ihmisiä hyvin laskelmoivasti ja aktiivisesti vältän kertomasta mitään muuta kuin pinnallisia juttuja. Silloin ei ainakaan kukaan petä kertomalla asioita eteenpäin, tai käytä niitä tietoja hyväkseen ja yritä satuttaa henkisesti.

Että itselläni yksinäisyys varmaan johtuukin juuri paljon siitä, etten pysty enää luottamaan ihmisiin ja sitä kautta osallistuminen mihinkään vaikkapa harrastusporukkaan, yms on mahdotonta. En tiedä onko sinulla samoja kokemuksia, mutta mikäli on, niin ehkäpä se sosiaalisen roolin vetäminen on kanssa yksi syy miksi terapiasta/keskusteluavusta ei oikein ole mihinkään?

Hieman tuohon liittyen kärsin välillä kanssa hetkistä, jolloin tulee mieleen kaikki mahdolliset pienimmätkin virheet mitä elämässä on tullut tehtyä. Mikähän ihme siinäkin on, ettei sitä voi antaa anteeksi itselleen noita kömmähdyksiä ja vaikka muistaa niitä hetkiä jolloin on onnistunut? Sitä kyllä muistaa elävästi vaikka sen hetken, kun kaupassa 5 vuotta sitten unohti maksuhetkellä pankkikortin tunnusluvun, mutta muistaako sitä vaikka 5v ajalta hetkeä jolloin onnistui tekemään jotain todella hyvin tai ylittämään itsensä.. No hemmetti ei tietenkään.

Mutta jos tässä nyt jotain hyvää pitää hakea, niin toistaiseksi sentään on perhe ja katto pään päällä, että on edes joku pieni syy pitää päätä pinnan yläpuolella.

Sinulle jopohjamudissa. Vaikka itsellä ikää 10v vähemmän niin pystyn samaistumaan ongelmiisi ja itselläni menossa samankaltainen tilanne.
Itselleni tulee myös useasti tilanne jossa iskee paniikki/ahdistus kohtaus negatiivisten muistojen tai pelkojen takia. Puuduttavinta itselleni ainakin niissä on että silloin lamaantuu täysin eikä sitä oloa meinaa saada pois. Joskus kestää jopa päiviä sellainen jopa fyysinen paha olo.

Minulla pahimmillaan niin rajuja että oksennan ja vapisen kun pelkotila käy liian kovaksi. Surkeintahan masennuksessa onkin sen hallitsemisen puute, elää omassa kehossaan ilman että pystyy itsemääräämään itseään.
Vaikka kuinka suunnittelisi asioita ja tsemppais itseään kun on parempi olo, huomaakin silloin kun pitäs tehdä ettei ookaan voimia.
Sillä on ainakin todella rankka vaikutus minuun koska ei oikeasti uskalla eikä enää osaa suunnitella mitään ettei jälleen pettyisi omaan itseensä. Jotenkin itse ainakin edelleen syytän masennuksesta itseäni vaikka tiedän ettei pitäisi. Sitä ajattelee että olisiko tilanne eri jos olisi toiminut eritavoin.

Terve kaikille. On juuri noin itselläni myös. Sitten vain enemmän stressaa kun ei saa asioita hoidettua. Puhelinta ei sitten uskalla pitää päällä ja eihän ne asiat tule hoidettua kun eivät saa kiinni. En tiedä yli 2 vuotta nyt ollut sairas ja alkaa jotenkin usko loppumaan. Minulla vielä sekin lisää pahaa oloa kun aina pätkissä jatkavat tuota kuntoutustukea ja ei koskaan tiedä mikä päätös tulee. Ei osaa kertoa lääkärillekkään kunnolla kuinka romuna sitä on, terapeutilla olen käynyt nyt 1,5 vuotta ja ehkä nyt saa hänelle kerrottua asioista. Minä en selviäisi ilman noita lääkkeitä varmaan ollenkaan. En tiedä pitäisikö niitä syödä sitten enemmän, varmaan se helpottaisi oloa. Yksinäisyys vaivaa, vaikka vaimokin on. Lapset onneksi aikuisia ja maailmalla. Mutta koitetaan jotenkin rämpiä.🙂