En tiedä, onko tämä oikea foorumi tälläiselle keskustelulle, mutta on tässä kyse kuitenkin aikuisen elämästä ja sitä suuresti haittavasta asiasta.
Olen sairastunut noin kaksi vuotta sitten psykoottiseen masennukseen. Sairastuessani oli elämässäni suuria muutoksia: lapsen syntymä, työpaikan vaihto, asunnon ostaminen, naimisiin meno…
Olen aina ollut mustasukkainen vaimolleni hänen entisistä poikaystävistään. Tuolloin toukokuussa 2007 kaikki kärjistyivät ja pakko-oireilu tuli aivan puun takaa. Keksin alkaa tutkimaan eri ilmaissähköpostien jakelijoilta, että olisiko vaimoni nimellä salaista sähköpostiosoitetta (esim. hotmail). Tätä jaksoa kesti ainakin puoli vuotta, kunnes laitoin itselleni tietokoneelle estot tietyillä hakusanoilla, etten pääsisi tutkimaan enää näitä asioita. Olin tuolloin noin 6 kk sairaslomalla töistä.
Minulla on nyt mennyt reilun vuoden ihan hienosti. Lieviä masennusjaksoja on ollut ja lääkitystä sen mukaan rukkailtu psykiatrin toimesta. Sain tuossa kuukausi sitten mielestäni erinomaisen lääkityksen ja olin jo aivan innoissani että nyt se lopullinen ratkaisu lääkityksen puolesta on löytynyt. Minä olin alunperin todella väsynyt, nukuin pitkiä yöunia ja päiväuniakin töistä päästessäni. Tuon uuden lääkityksen jälkeen minun päiväuneni poistuivat samaten kuin yöunet lyhenivät.
Nyt aivan puun takaa tuli jälleen minulle pakkoajatuksia. Pakkoajatuksena on näinkin kummallinen juttu kuin facebook salasanojen hakkerointi. En ole asentanut tai asentamassa mitään ohjelmia koneelleni, mutta olen tutkinut ja lukenut aiheesta internetistä. Nämä ajatukset valtaavat kokonaan mieleni ja aiheuttavat sen, että koko kroppani sairastaa. Tämä on jotain niin kauheeta, että pelkään jälleen sen kahden vuoden takaisen uusiutuvan. Nyt minulla on hyvä työpaikka, jota en missään tapauksessa haluaisi menettää pitkien sairaslomien takia. Olen nyt kaksi viikkoa lomalla, jonka aikana toivon saavani itseni kuntoon. Tiedän että erilaiset harrastukset ja ulkoilu tekisi terää. Myös kotiaskareet, vaimoni ja kaksi vuotias lapseni kärsivät tästä sairaudestani kovasti. Meidän avioliittommekin on rakoillut koko tämän kahden vuoden ajan ja olemme käyneet perheneuvolassakin keskustelemassa. Mutta nyt tarvitsisin ennen kaikkea näihin pakkoajatuksiin apua ja nopeasti. Lääkitykseni on diapam 5 mg 3xpvässä (tilapäisesti 4-5), serequel 200mgx4 pvässä, edronax 4 mgx1 päivässä (oli 3x päivässä ja tämä todennäköisesti aiheutti aktivoimaan nämä pakkoajatukset) ja anafranil 25mgx3 pvässä. Näillä nyt pitäisi lääkinnällisesti pärjätä. Aiemmin käytin zyprexaa, mutta se väsytti aivan tolkuttomasti ja lihoin yli 20 kg tämän ansiosta. Nyt lääkäri määräsi minulle truxalia 4x15mg päivässä, muttei ole vielä kokemuksia sen käytöstä. Edronax lopetettiin kokonaan.
Toivottavasti saan mahdollisimman pian tietoa pakkoajatuksista ja niiden hoidosta.
Miehelläni on ollut pakkoajatuksia koko sen ajan minkä olen hänet tuntenut.
Ja ollaan oltu todella kauan naimisissa.
Hänellä on ollut pölykammo, ruuat piti pöydässä peittää vaikkapa sanomalehdellä jos olivat esillä vähänkään aikaa.
Totuin siihen niin että meni kauan ennenkuin lakkasin myötäilemästä hänen pakkomielteitään.
Toinen pakkomielle olivat hiukset.
hän vietti peilin edessä taatusti moninkertaisen ajan minuun verrattuna vaikka nainen olenkin.
Jokainen karva piti olla just eikä melkein.
Sitten hänelle tuli yht äkkiä mieleen että jotain kamalaa tapahtuu, esim mökkimme syttyy palamaan sähköjohdoista.
Näitä esimerkkejä olisi lukemattomia, totuin noihin niin että pidin hänen käytöstään lähes normaalina.
Sitten hän meni psykoosiin, sai ensin päähänsä että kellarissa pannuhoneen uuni on likainen, jynssäsi sitä yökaudet.
Hän oli touhukas ja äärimmäisen levoton, teki paljon pahojaan.
Kävin töissä, peloitti tulla kotiin kun ei tiennyt mitä oli odotettavissa.
Sitten mentiin lääkäriin piipaa autolla kun hän oli ottanuta yliannoksen Opamoxia, lähes sata 15mg tablettia.
Hänellä todettiin vaikea psykoosi ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Lääkitys oli rankka, se vei hänet parissa viikossa sängynpohjalle.
Yritin sanoa että kyllä hän asettuu vähemmälläkin lääkityksellä, hän pystyi hädin tuskin kättään liikuttamaan.
Lääkäri vain olisi halunnut nostaa annosta, sanoi että se tasoittuu siitä kunhan tottuu.
Olin kokematon ja uskoin lääkäriä, ei hän toipunut koskaan lääkityksen seurauksista.
On ollut heti kymmenen vuotta täysin autettavissa, ei tee itse mitään.
Sain kovalla työllä lääkärin vähentämään annostusta, se on nyt pieni murto-osa alkuperäisestä.
Liikuntakyky ei enää palautunut, on vapinaa ja käsissä ei pysy mikään.
Ainoa hyvä puoli on että pakkoajatukset ovat loppuneet, paitsi hiukset.
Kun pesen hänet, täytyy ensimmäisenä kammata hiukset sen hän vaatii.
Henkisesti hän on normaalimpi kuin koskaan elämässään, mutta eipä siitä iloa ole kun makaa liikkumattomana sängyn pohjalla.
En nyt ole ihan varma että mitä näillä pakkoajatuksilla tarkoitat, mutta luulisin tietäväni 🙂
Itselläni liittyy pakkoajatukset puhtauteen yms, pelkään oksentamista aivan sairaasti ja se laittaa tekemään ihmeellisiä asioita. Herätyskellossa herätyksen pitää aina olla vaikka 9:01, jos se on tasan tai viimeinen numero päättyy viitoseen tai nollaan, niin saan oksennustaudin.
Samaten jos pelaan kännykällä matopeliä, niin pitää päästä jonkun tietyn summan yli tai tulee kipeäksi.
Ajattelen usein myös sillä tavalla monista asioista, esim että. " jos teeveessä mainos loppuu alle 24 sekunnissa niin sairastun tai oksennan"
Lisäksi tarkastelen ihan riittävyyteen asti että eihän liesi jäänyt päälle tai saunasta kiuas, eihän pyyhe ole vessanpöntön nupin välissä, että se valuttaa koko yön vettä ja vesilasku kasvaa parilla tonnilla.
Keskellä yötä saatan herätä ja on pakko tarkistaa ettei millään tasolla ole mitään lasista jonka elukat voi tiputtaa ja sitten syödä lasinsiruja ja kuolla.
En tiedä mikä olisi mulle sitten loppujen lopuksi oikea diagnoosi, mulla on tuo oksentamisen pelko (emetofobia), paniikkihäiriö (hoitamaton) ja masennus on tullut nyt sitten puun takaa kun kaikki on noiden kahden edellisen takia niin vaikeaa.
Nyt kun tila on koko ajan mennyt huonompaan ja huonompaan (menin psykologin juttusille kun näitä paniikkikohtauksia alkoi tulla, hän lähetti psykiatrille joka ei kuitenkaan määrännyt lääkkeitä, hänen mielestään ois parasta jos menisin psykiatriselle osastolle, sinne viimeiseksi haluan, se on paikka joka toiset terveyttää kun sinne itse haluaa mutta jos sinne vasten tahtoaan joutuu niin silloin sitä vasta viimeiset järjenrippeet menettää!) niin mietin että mitä tämän jälkeen tulee? Kuolemaanko tämä johtaa?
Tuo sekoamisen pelko on ihan kamalaa, mietin nyt ihan koko ajan että mitä jos alan nähdä näkyjä tai kuulla ääniä, tai entä jos vaivun painajaiseen josta en herää tai vain yhtä äkkiä napsahdan.
Eilen illalla viimeksi puoliso joi pari ilta kaljaa, jonka seurauksena hänellä aina alkaa silmät & kasvot punoittamaan.
Ite menin jo ihan paniikkiin että muuttuuko se nyt joksiki hirviöksi ku silmät punotti ja huulet oli ihan turvonneet ja posket punaiset, piti koko ajan sivusilmällä tarkkailla ja kysellä että "ootko se oikeesti sinä?" (ja ei, en itse juonut yhtään mitään 😀 )
Joka aamu ois 2 vaihtoehtoa, joko makaan sängyssä ja vatvon näitä asioita ja tuun entistä neuroottisemmaksi, tai sitten nousen ylös ja jatkan elämää.
Niin helpolta kun se kuullostaisikin niin tuota kakkosvaihtoehtoa on melkeinpä mahdotonta toteuttaa, kun ei yksinkertaisesti enää huvita, semmoset asiat mitkä ennen oli mukavia on nyt semmosia mitkä ei vois vähempää kiinnostaa. Tai pahempaa kuin että ei kiinnosta, ne tuntuu erittäin vastenmielisiltä.
Itse ajattelin ennen nuorempana, kun eräällä ystävällä oli vaikeita mielenterveysongelmia (on sillä vieläkin) mm. psykooseja, masennusta yms. se yritti itsemurhaa ja teki itteensä ihan hulluja jälkiä vaikka minkä näköisillä aseilla ja välineillä 🤔
niin mietin vaan että minkä ihmeen takia se ei vaan voi olla normaali? Ei voi olla mahdollista että koko ajan vaan tuntuu pahalta ja on vaikeeta, elämä on helppoo ku vaan porskuttaa etteenpäin!
Nyt tiedän että kyllä se vaan mahdollista on. Omassa päässä koko ajan jyskyttää kun tahto olla taas normaali olisi niin kova, ja haluan niin kovasti taas tehdä kaikkia ihmisten asioita ihmisten ilmoilla niin miksi ihmeessä se ei toteudu? Miten elämä meni mukavasta ja tavallisesta tämmöiseksi sekamörskäksi missä mikään ei ole enää mukavaa eikä tavallista?
Kaikkein vaikeinta on aamulla nousta sängystä ylös, pestä hampaat ja laittaa päälle&meikata.
Yleensä päivät meneeki niin että herään, laitan silmät uudestaan kiinni ja nukun puoleenpäivään, herään uudestaan, tojotan sängyssä silmät auki noin tunnin miettien ja voivotellen että miksi tämän pitää olla tällaista, nousen ylös ja tulen yöpuku päällä tähän tietokoneelle tojottamaan (meikkaan tässä pikkuhiljaa samalla, menee muutama tunti että olen saanut ripsivärit ja meikkivoiteet naamaan, yleensä hoituu muutamassa minuutissa). Jos kirjoitan tämmöisiä juttuja, niin alkaa tulla itku, joka ei sitten koko päivänä lopukkaan. Jos kuuden aikaan illalla on sitten saanut vaatteet päälle niin hyvä on, voi olla että pystyy käymään kaupassa. Tulee takaisin kotiin, katsoo teeveetä pari tuntia. Pesee EHKÄ meikit ja hampaat jos jaksaa. Menee sänkyyn, vatvoo taas sitä mitenkä säälittävä on ja miksei kukaan voi auttaa. Nukahtaa ja herää sitten seuraavana aamuna taas samaan kakkaan.
Pahinta tässä onkin että kun olen jo monta kertaa hakenut sitä apua, niin miksei kukaan voi auttaa? 😭
Mitä minä teen oikein väärin että minulle on tapahtunut juuri tämä kaikki?
Hei!
pakkoajatukseni liittyvät siis tietokoneeseen ja sillä hakkeroimiseen. Aiemmin pakkoajatukseni liittyivät vaimoni salasanojen hakkerointiin sekä parin hänen ex:sä salasanojen hakkerointiin, koska epäilin (täysin ilman syytä) heillä olevan sähköpostisuhde selkäni takana. Tämä ajatus tuli aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihan yhtä hyvin olisin voinut ajatella mitä tahansa muuta asiaa. Kyseessä tällöin oli sairaanloinen mustasukkaisuus. Kaiken lisäksi itse kävin sähköpostilla keskusteluja exieni kanssa, mutta niissä ei ollut minkäänlaista romantiikkaa tai muuta takana vaan pelkkää kaveruutta. Kerroin tästä sitten vaimolleni, kun vyyhteä oli alettu purkamaan.
Tällä hetkellä minun pakkoajatukseni liittyvät siis netissä tapahtuvaan facebookin salasanojen hakkerointiin. Nyt ei ole kyse kestään erityisestä ihmisestä tai muutenkaan ei ole takana enää mustasukkaiset ajatukset. Minulle vaan tulee pakon omainen tarve googlettaa esim. lausetta "facebook password hacking" ja alkaa lukemaan tuloksia, mitä ihmiset ovat aiheesta kirjoittaneet. Tämän jälkeen minulle tulee aivan kamalan ahdistunut olo ja nettisivujen selaaminen vaan jatkuu. Kaikkein pahinta tässä on se, että mitä enemmän luulen asiaa tarkistaneeni sitä enemmän asia muuttaa muotoaan ja sitä syvemmälle ahdistuksessa menen. Ja nämä salasanojen hakkerointijutut vielä leviävät sähköpostisalasanoihin, skypeen...kaikkeen mahdolliseen. Asia on aivan yhtä järjetön, kuin että haluaisin tietää naapurin jääkaapin sisällön tms. Enkä ole missään tapauksessa rikollinen tai pahansuopa ihminen, kaikkea muuta. Olen hyvässä työssä, minulla on raha-asiat varsin mallillaan, hyvä omistusasunto, paljon ystäviä, lapsi, vaimo....kaikkea mitä vaan ihminen ikinä tarvitsee, mutta siltikin nämä ajatukset piinaavat minua.
Mulla kanssa oli nuorena tuo pakkoajatus tosi vahvana. Pelkäsin koko ajan et levyt on jäänyt päälle ja asunto syttyy palamaan ja tarkistin 15 min välein koko ajan et onhan ulko-ovet vermesti kiinni. En myöskään pystynyt koskemaan vesihanaan sillä pelkäsin että se jäisi päälle ja tulisi tulva meidän asuntoon. Tuo oli oikeasti yhtä helvettiä elää tuommoisena ja lopulta kieltäydyin menemään edes nukkumaan ku pelkäsin että asunto syttyy tuleen sinä aikana. Ehdotin jopa mun äidille et hän nukkuu alkuyön ja minä "vartioin" asuntoamme sen aikaa ja sitten aamuyöllä vaihdetaan vuoroja.
No tuon ku sanoin ni johan mutsi kiikutti mut psykiatrille jolta sain rauhoittavat lääkkeet plus mieliala lääkkeet joiden kuulema olis pitänyt vaikuttaa ja helpottaa oloa..siis kaikki lääkkeet käytiin läpi psykoosilääkkeet mukaan lukien eikä mistään tullut mitään apua asiaan. Olin ku kävelevä pilleripurkki, päivät jaksoittu vain lääkkeiden ottoaikoihin ja sit olin päivät psykiatrisella päiväosastolla jossa yritettiin saada mun sairautta kuriin mut tuloksetta sielläkin. Olin ihan suoraan sanoen täydessä lääkehumalassa jota vaan koko ajan lisättiin ja lisättiin. Itse väitän että tuo mun tilanne meni noin pahaks just sen takia ku kukaan ei ottanu täydellistä vastuuta mun hoidosta vaan aina yks lääkäri hoiti sillo ja toinen tällöin. Ja olin muutenkin liikaa noissa sairaalapiireissä koko ajan.
Lopulta yks psykiatri oli kyl tosi fiksu, se passitti mut koulun penkille ja alkoi purkamaan hyvin rajua vauhtia noita lääkkeitä pois multa. Olin tuossa vaiheessa jo niin pohjalla et yritin tappaa itteni psykiatrisella osastollakin..missään en enä ätuntunut olevan turvassa.
No, se tosiaan auttoi ja nyt siitä jo useampi vuosi kulunut ja elämä hyvin mallillaan. Olen töissä ja hyvässä ammatissa ja ainakaan mitään suuren suuria huolia ei ole eteen tullut. Olen myös oppinut elämään noiden pakkoajatusteni kanssa, jos alkaa taas tuo tarkastuspakko pistän levyn poikki siinä vaiheessa ja lähden vaan päättäväisesti pois kotoa enkä enää edes mieti onko kotona kaikki ok.
Tosin nyt sain uuden diagnoosin, olen maanis-depressiivinen mut se oli loppujen lopuksi helppo ottaa vastaan ku noin rajusta elämänvaiheesta oon jo kerran yli päässy. Otan vaan ne muutamat tabletit mitkä lääkäri on mulle määränny ja sairaus pysyy sillä kurissa enkä oo joutunu edes sairaslomalle tämän taudin kanssa.
Että tämmöinen kokemus mulla.
Voimia kaikille asian kanssa eläville! 🙂👍
Hei!
On muutama päivä kulunut edellisestä kirjoittelustani ja ajattelin tässä vähän purkaa ajatuksiani ruudulle. Tämä viikko on mennyt suhteellisen mukavasti. Ei ole ollut houkutuksia pakkoajatuksille, enkä ole tehnyt mitään "typerää". Olen siis onnistunut toistaiseksi sivuuttamaan ne. Ensi viikolla menen taas töihin, jossa mulla alkoi nämä ajatukset. Myös ensimmäisellä kertaa, kun pakkoajatukset alkoivat kaksi vuotta sitten, ne alkoivat työpaikalla (tällöin olin vaan eri paikassa töissä). Nyt hankin itselleni kirjan nimeltä "kerrasta poikki-vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista". Olen lukenut kirjaa puoleen väliin ja olen jo löytänyt hyviä vinkkejä pakkoajatusten selvittämiseen.... Esimerkiksi altistaminen on yksi keino. Ei pyri pääsemäänkään pois pakkoajatuksista, vaan käy sen "helvetin" läpi ajatuksen kanssa. Kirjassa on todella paljon hienoja vinkkejä päästä eroon niistä ajatuksista.
Minähän olen ainakin jossakin näistä kirjoituksistani maininnut persoonallisuuteen liittyvästä problematiikasta (=persoonallisuushäiriö). Yritin psykiatriltani vähän kalastella jonkinlaista diagnoosia, mutta hän vastasi että kyseessä on monenlaista problematiikkaa eikä diagnoosi istu esim. narsistisen, psykootisen tms. ns. perusdiagnoosin "saappaisiin". Mutta tänään mulla sitten välähti, kun kävin keskusteluja työterveyslääkärini kanssa. Häiriöt liittyvät riippuvuuteen ja impulsiivisuuteen. Olen hyvin riippuvainen esimerkiksi vaimostani, jota ilman en osaisi elää. Samaten olen riippuvainen tietynlaisesta huomiosta. Impulsiivisuus taas näkyy siinä, että teen nopeita päätöksiä, on pakko hankkia jokin esine samantein tai tehdä muuten vaan joku asia heti pois... Monimutkaista!! Mutta, nyt kun alan miettimään pakkoajatuksiani, ne istuvat hyvin näihin persoonallisuushäiriöihin. Pelko vaimon menettämisestä: kaksi vuotta sitten olin sairaanloisen musta sukkainen ja pelkäsin, että vaimollani on salainen sähköpostisuhde johonkin entiseensä. Impulsiivisuus: jäi pakkomielle tarkistaa eri sähköpostin palvelijoilta (esim. hotmail) löytyykö vaimoni nimellä olevia sähköpostiosoitteita ja sen jälkeen hakkeroida niitä (hotmailissa on se mielestäni typerä itselleen tehty muistutus, jonka kautta pääsin muutamaan sähköpostiosoitteeseen). Tämä sähköpostiajatus levisi niin suureksi, että aloin jo haeskelemaan lempinimillä, syntymävuosilla yms. Meni siis aivan sairaaksi!!! Nyt tällä uudella kerralla minulla ei ollut mitään mustasukkaisuusajatuksia, vain se facebookin/skypen salasanojen hakkerointiajatukset. Ainakin impulsiivisuus löytyy tästä: pakko hakea mahdollisimman paljon tietoa ja heti, eli en päässyt koneelta irti tai sivustoilta irti, joten jouduin hakemaan sairaslomaa. Riippuvuus: huomionhaku työterveyslääkäriltä ja psykiatrilta. Kun nyt järkeilen niitä asioita, niin alkaa kokonaisuus hahmottumaan. Nyt olen pyytänyt läheisiäni lukemaan näitä tekstejä(=huomionhakuisuus/riippuvuus) ja olen lähettänyt viestiä yhden päivän sisälle vaikka kuinka monelle ihmiselle, joiden toivon näitä lukevan (=impulsiivisuus). Käyköhän tämä yhtään järkeen? Itselleni ainakin tämä hahmottaa hyvinkin paljon syitä toimintoihini ja pakkoajatuksiini.
Mitäs muut ovat mieltä tälläisestä?