Hei tuli mieleen, että ainahan voit pyytää itselle vaikka kopion tuosta työkykyarviosta. Nuo kiusatuksitulemiset ovat rankkoja selvitä. Toivotaan, ja pidetään peukkuja, että tärppää johonkin sellaiseen paikkaan joka käy sulle hyvin. Ja jossa ei ole kiusanhenkiä, vaan jossa pelattais oikeilla työilmapiirin pelisäännöillä.

Kiitos tsempistä keskustelua! Otan kyllä työkykyarviosta kopion, kunhan sen näen ekaksi. Parhaillaan olen sen verran rikki, etten halua keljuun paikkaan töihin.

Itsekin kun ensimmäisen kerran jäin työttömäksi, n. nelisen vuotta sitten en uskaltanut mennä ulos juuri ollenkaan ja pelkäsin mennä kauppaan jne. Asuin vanhan työpaikkani lähellä ja pelkäsin että entinen pomo tai työkaverit tulee vastaan kadulla. Olin vain kotona ja monesti koko päivän sängyssä tai sohvalla kun en vaan päässyt millään ylös, oli kaikki elämänhalu poissa. Iltapäivällä mieheni tuli töistä kotiin ja löysi sitten siitä ja ehkä teimme ruokaa tai kävimme kävelyllä. Pelkäsin aina ulkona että joku näkee minut. Nyt on asiat paljon paremmin, koska olen muuttanut eri paikkakunnalle ja uskallan liikkua ihan normaalisti. Ei minulla ole edelleenkään yhteyttä entisiin kavereihin tai kehenkään. Elämäni on itseasiassa oikein hyvää nyt, en häpeä enää työttömyyttä. Sanon vaan että viljelen vihanneksia maalla tms. jos joku 0,001% todennäköisyydellä sattuisi tapaamaan.

En tosin vieläkään tiedä mitä tulevaisuudessa tekisin. En edelleenkään pysty mennä töihin oman ammattini työpaikalle, joten en tiedä mitä jatkossa...

Sitä vielä piti sanoa, että häpeän lisäksi katkeruus ja kateus on hankalia tunteita, mitä mulla liittyy niin työntekoon kuin työttömyyteenkin. Koen mm. että sukupuoleni ja luonteeni on este ja siksi harmittaa monet epäreiluiksi kokemani asiat. On ehkä aika vaarallisia tunteita häpeä, kateus, katkeruus. Toivoisin jos jostain saisi esim. keskusteluapua näihin juttuihin, mutta näillä näkymin en ole palaamassa töihin, koska en oikein osaa itsekseni prosessoida alkuperäistä työuupumustani ja siihen liittyviä jatko-ongelmia kuin nyt tämä pitkittynyt työttömyys.

Kiitos Annabell kommenteistasi!

Olikin kurjaa, kun asuit lähellä vanhaa työpaikkaasi ja näit tyyppejä sieltä. Onneksi et enää asu siellä. Hyvä on, jos et enää häpeä työttömyyttäsi. Itse en pysty siihen. Toivottavasti saat Annabell keskusteluapua sun juttuihin. Äläkä syyllistä itseäsi työuupumuksesta. Minä kärsin myös pitkittyneestä työttömyydestä.

Työkykyarvio on kirjoitettu. Kunhan se kilahtaa postilaatikkoon ekaksi. Sitten vien sen työkkäriin. Hirvittää, mitä lääkäri on siihen kirjoittanut. Pidän itseäni luuserina, vaikka työn menetys ei ollut omaa syytä. Työ vain loppui. Meitä oli kuitenkin 2000, kun menetti työnsä. Minä en opiskelustakaan huolimatta ole saanut työpaikkaa. Alan olemaan jo vanha, hidas ja tyhmä. On ikävä tunne, kun ei enää kelpaa.

pala lasia kirjoitti:
Työkykyarvio on kirjoitettu. Kunhan se kilahtaa postilaatikkoon ekaksi. Sitten vien sen työkkäriin. Hirvittää, mitä lääkäri on siihen kirjoittanut. Pidän itseäni luuserina, vaikka työn menetys ei ollut omaa syytä. Työ vain loppui. Meitä oli kuitenkin 2000, kun menetti työnsä. Minä en opiskelustakaan huolimatta ole saanut työpaikkaa. Alan olemaan jo vanha, hidas ja tyhmä. On ikävä tunne, kun ei enää kelpaa.

Tässä maassa on monia, joilla kohtalona sama työn menetys. Sinulla on työhistoriaa aiemmilta vuosilta, jotka painavat jos joudut vertaluun. Tuo on niin totta, ikä vaikuttaa nykyään liikaakin näissä asioissa. En usko sinun olevan hidas enkä tyhmäkään. Sinulla on paljon annettavaa esim.kaltoinkohdeltujen parissa jos aukeaa joku työ?

Jos ei aukea, kiinnostaisiko sinua joku oma opiskelu, joka antaisi päiviin sisältöä? Mun oma ikäkin jo siinä määrin korkea, että omaksi ilokseni hankkiuduin opiskelemaan ilman tutkintotähtäystä. Siellä saa olla juuri senikäinen ja oloinen kuin on, asennevammaa en ole huomannut kenessäkään. Jos ihmisten pariin haluat, joku taho voi tarjota mielekästä tekemistä ihmisten parista, vapaaehtoistyötä. Palkkana ilo ja henkisesti parempi olo kuin kotona murehtiessa.

Kiitos keskustelua! Opiskelu voisikin olla kiva juttu. En tiedä vaan mitä. Jos uutta ammattia niin lähihoitajaksi. Mun fysiikka ei vaan kestä. Sen opiskelun tarvii olla työkkärin hyväksymää.

Työ ihmisten varsinkin kaltoinkohdeltujen kanssa kiinnostaa kyllä. On mulla kaksi vapaaehtoistyötä. Vuonna 2017 kouluttaiduin vapaaehtoiseksi puhelinpäivystäjäksi kriisipuhelimeen juuri ennen joulua. Tammikuussa 2018 isäni kuoli. Romahdin. Olen päivystänyt ehkä 8 kertaa. Viimeksi päivystin syyskuu 2019 samana päivänä, kun sain tietää, että pääsen 5 kuukauden myynti- ja asiakaspalvelukoulutukseen. Se koulutus antoi paljon, mutta myös söi mua sisältä: raivoava opiskelukaveri ja työharjoittelussa kahvilassa kiusatuksi tuleminen. Juuri nyt en ole valmis päivystämään, mutta joku päivä.

Vuonna 2015 itse osallistuin masentuneena Arkeen voimaa -ryhmään. V. 2016 kouluttauduin Arkeen voimaa -vetäjäksi. V. 2017 vedin kaksi ryhmää, v. 2018 kolmannen ryhmän, v. 2019 neljännen ja tänä vuonna alkuvuodesta viidennen ryhmän juuri ennenkuin korona sulki kaiken maaliskuussa. Arkeen voimaa -ryhmässä olen vertaisvetäjä. Me kaikki ollaan jollain tavalla "sairaita" ja arjen haasteet ovat samanlaisia. Ryhmää vedetään pareittain ei koskaan yksin. Sitä vaan ei ole joka paikkakunnalla vielä. Ryhmän vetäminen jännittää alussa, mutta voimaannuttaa myös vetäjää. Suosittelen lämpimästi osallistumaan, jos on mahdollista. Pääkaupunkiseudusta esim. Vantaalla on, mutta Espoossa ja Helsingissä ei ole.

Niin ja se vielä: uskallan olla se vetäjä, joka on masentunut. Silloin ryhmässä toinen masentunut uskaltaa puhua siitä. Siinä kohdassa tunnen olevani vertainen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Tuo vertaistoiminnassa toimiminen on mielekäs varmaankin. Itsekin kävin vertaisohjaajakurssin mikä toiminta jäi toteuttamatta kokemusasiantuntijakoulutukseen tultua valituksi. Elämä ei kuitenkaan aina suju kuin 'strömsössä'. Syklimäistä etenemistä... Lähihoitajaksi opiskelin 50 v kieppeillä. Nykyään keikkaluontoisesti voimavarojen mukaan sitä puuhaa. Selkää se kysyy, tosin omat työalue ei niin hoidollinen (ohjausta).

Hyvä kun kerroit tuosta. Täällä ei ole näkynyt vastaavaa Arkeen voimaa- ryhmää. En ole koskaan kuullutkaan missään olevan. Hyvä, että niitä kuitenkin kai enenevästi järjestetään? Kun sanoit tuosta, "me kaikki ollaan jollain tavalla sairaita" niin onhan tässäkin toinen puoli, me kaikki ollaan myös jollain tavalla "terveitä". Jokaisessa ihmisessä on omat voimauttavat jutut, joilla voi olla todella paljon joillekin ehkä hankalammassa tilanteessa oleville kenties suurikin merkitys ja tuki. Niin huonoa ihmistä ei ole, ettei jotain hyvääkin piilevän kuoren alla.

Oma kokemus vertaisuudesta tulee bipolaaristen kokoontumisista, josta täälläpäin on tullut aika kiinteä ryhmä. Tasan jokainen ollaan samalla viivalla, keskenämme tavataan nykyään FinFamin tiloissa tai käydään jossain luonnossa kävelyllä tai nuotiolla. Toinen vertaisuuteen liittyvä kokemus on Siniset siivet ryn foorumista. Lapsuudessa seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneiden verkkofoorumista, joka aiemmin oli aktiivisemman oloinen tai ehkä tuo tunne tulee siitä, ettei itsellä ole ollut aikaa käydä siinä. Koottiin kokemuksista kirjakin, joka julkaisitiin ehkä n.5 vuotta sitten. Siipi maasta, Puheenvuoroja seksuaalista väkivaltaa kokeneilta

Kiitos keskustelua!

Olet oikeassa. Olemme myös "terveitä". Eikä ole sanottu, kuka on normaali. Itseäni pidän positiivisena hulluna.

Sininen tuki on tuttu mulle. Mulla on siellä aktiivinen profiili ollut kohta 10 vuotta. Liityin sinne 10/2010 raiskauksen jälkeen. Se toimi psykoterapian ohella. Nyt masentuneena olen lukenut päiväkirjaani sieltä. Se oli yllätys mulle, mitä en muistanut, että olin kirjoittanut sinne runoja. Nyt olen kirjoittanut sinne lisää. Ne eivät ole kauniita. Ne ovat raakoja. Eivätkä ole normaalitilanteeseen julkaisukelpoisia. Niistä heijastuu kipu ja tuska. Enkä ole mikään runojen kirjoittaja. Yläasteen äikän maikka ainakin haukkui mun aineen koulussa.

Mua kiinnostaa jossain vaiheessa osallistua johonkin Huoman järjestämään juttuun sekä johonkin ryhmään, missä on muita raiskattuja.

Olen mä kerran sinisen tuen tiimoilta treffannut Helsingissä kahta foorumilaista. En muista siitä kunnolla mitään. Päiväkirjasta olen lukenut, että unohtui ehkä syödä.

Täällä, missä asun, Arkeen voimaa -ryhmää vedetään 4 kertaa vuodessa. Toinen ryhmä tänä vuonna jäi toteutumatta koronan takia.

Työkkäristä vihdoin soitettiin tänään aamulla. Siitä on jo kaksi viikkoa, kun vein sinne sen työkykyarvion. En ole kauhean työkykyinen, mutten halua sairaslomallekaan. Se on epävarmaa, soittaako sama virkailija kolmen kuukauden päästä. Ilmeisesti on vielä epävarmaa, onko kyseistä työkkäriä kolmen kuukauden päästä. Pääasia on, että asiat hoituu jotenkin.

Se on vaan, että työkykyarviossa lääkäri paljasti mun vapaaehtoistyöt työkkärille. Siitä voi koitua ongelmia, vaikka palkattomia ovatkin. Niistä voi joutua tekemään selvityksen. No, tällä hetkellä en tee kumpaakaan. Sitten, kun voimavarat riittää.

Niin. Aika nurjaksi elämänmeno yleisesti mennyt. Tai menossa. Vapaaehtoisesti jos tekee jotain, siitäkin 'sakotetaan'. Ihmisen 'oman' ajankin yhteiskunnassa vaikuttajat haluaisivat valtaansa. Saati voimat.

keskustelua kirjoitti:
Niin. Aika nurjaksi elämänmeno yleisesti mennyt. Tai menossa. Vapaaehtoisesti jos tekee jotain, siitäkin 'sakotetaan'. Ihmisen 'oman' ajankin yhteiskunnassa vaikuttajat haluaisivat valtaansa. Saati voimat.

Joo siitä ei sovi puhua työkkärin suuntaa. Niillä on eri kanta asioihin. En halua vaikeuttaa omaa tilannetta. Katkaisevat vielä senkin vähän päivärahan.