Samaistun kyllä tunteeseen ettei ole minkään arvoinen, minulle vain kävi niin että "jouduin" eläkkeelle. Toiset pääse tai ansaitsee. Velloin minäkin vuosia kaikenlaisten negatiivisten tunteiden mylläkässä ja itsetunto nollassa. Hävetti kovasti, kun vielä tuntui että kaikki oli omaa syytäni.
Mutta niinpä vuosien keskustelujen ja terapia-istuntojen kautta pääsin voitolle tuhoisista ajatuksista.
On vain kylmästi ja kovasti komennettava itseään olematta ettei säti mielessään itseään, tai puhu muille itsestään alentuvasti. Ei kait siihen muu auta kuin vain nostaa pää pystyyn. Ja se teki minulle hyvää kun aloin reilusti sanoa sukulaisille ja tutuille että olen eläkkeellä, enkä enää hävennyt sitä.
Pyrin nauttimaan kaikesta mikä on ilmaista. Rutiinit päivässä on hyvä asia. ja samoin minulla on tärkeää tehdä käsillä aina jotain.
vanhemman polven neuvot ovat mielessä: Vaikka olis köyhä ei saa olla likainen. Joka päivä on katettava ruoka pöytään ja tiskattava astiat. Peti pitää petata joka päivä. Ennenvanhaan oli tärkeää että vaikka oli köyhä, ei saanut olla likaiset ja resut vaatteet päällä vaan ne piti pestä ja paikata. ja äitini sanoi ettei saanut sanoa ettei ole rahaa, pennikin taskun pohjalla on jo rahaa ja nauroi sanojensa päälle. Sillä olen hyvin köyhästä perheestä, eli kyllä köyhyyttä ja työttömyyttä on ollut aina.

Kiitos salainen55 samaistumisesta. Kyllä olen samaa mieltä rutiineista ja siisteydestä yms. Harmi on, että susta tuntui, että jouduit eläkkeelle. Mulla on eläkeikään vielä melkein 20 vuotta aikaa. Mulla on neljä lasta, joista kolme asuu vielä kotona. Kaikki pojat, joita on kolme ovat jo täysi-ikäisiä 21v, 19v, ja 18v. Kuopukseni on 15v tyttö. Olen eronnut.

On mulla kotona sentään työnsarkaa, kun huolehdin nuorison ruokinnasta. Joka arkiaamu mulla on herätys. En halua nukkua arkisin liian pitkään. Ilman herätystä nukkuminen voi karata käsistä. Viikonloppuisin annan itselleni luvan nukkua vähän pidempään.

On se vaan kumma, kun nyt olisi aikaa tehdä vaikka mitä, mutta taloudellisesti on mahdottomuus. Parhaillaan ei kiinosta edes minkäänlainen seurustelu, kun on vahva tunne, etten työttömänä edes kehtaa ajatella minkäänlaista parisuhdetta. Häpeän työttömyyttäni. En ole kuitenkaan syyllinen omaan työttömyyteeni.

Minä olen kait niin tottunut tähän jo etten osaa hävetä, ensin vuosia työttömänä ja sitten sairauslomalla masennuksen yms. takia, niin siihen turtui kait, ettei enää jaksanut hävetä ettei ole töissä. Kävin osa-aikatyössä muutaman vuoden kun masennus hellitti sen verran että uskalsin hakea töitä. Siihen kyllä tarvittiin muutto toiselle paikkakunnalle jossa minua ei tunnettu. oli paljon helpompi hengittää kun kukaan ei tunne. Ja kehtasin hakea töitä. Nyt kun muistelen niin taisin olla ihan hullun rohkea kun uskalsin lähteä hakemaan töitä vaikka olinkin jo eläkkeellä masennuksen takia. Mutta jotenkin vain hirveästi pelotti että tuhoudun jos en pääse hieman töihin, ihan sama minne kunhan jotain saan tehdä. Moneen paikkaan hain ja sanoin heti rehellisesti että olen eläkkeellä mielenterveyden takia, ilmoittivat aina myöh. ettei ole nyt töitä tarjolla, mutta sitten tärppäsi, pääsin sijaiseksi lomien ajaksi ja siitä paikasta sain hyvän todistuksen ja sen jälkeen olikin helpompi hakea osa-aikaisia töitä, muutahan en voinut hakea. Ja olin ennen hieman ala-arvoisena pitämässäni työssä, sekin muuttui tosi tärkeäksi työksi kun sitä tein. omaan ammattiin en enää halunnut mennä, se oli liian vaativaa mielestäni, itsetuntoa ei ollut niin paljoa. Nyt en enää käy edes osa-aikatyössä, eikä olo ole pahentunut, päinvastoin, olen hyväksynyt että näin meni.
Raha ei ole aina se tärkein juttu, vaikka sitäkin tarvitaan. Onneksi en halua harrastaa mitään sellaista mihin tarvitsee rahaa paljoa. Ja kirpputoreilla olen myynyt tekemiäni tuotteita, käsitöitä yms. Sieltä sitten saa vähän lisärahaa, varsinkin enne joulua joulumyyjäisistä.
Tsemppiä sinulle ja muillekkin!

Kiitos salaine 55!

Häpeän aste vaihtelee hetkittäin. Jatkuva kituuttaminen ahdistaa. Kaksi työpaikka on mulla tällä hetkellä haussa. Toiseen sain tänään videohaastattelulinkin. Toivottavasti saan sen tabletilla hoidettua.

Pientä toivbon kipinää on ilmassa. 🙂👍

Katsoin eilen tv2lta ohjelman joka antoi uskoa siihen että elää voi työttömänäkin eikä sitä tarvi hävetä. Siinä haastateltiin ihmisiä jotka olivat hakeneet töitä jopa yli viisi vuotta ja tuhansia hakemuksia lähettäneet yms. Tosi positiivisesti kuitenkin suhtautuivat tilanteeseensa. Olivat aloittaneet harrastuksia ja tekivät pätkätöitä tai niinkuin yksi sai duunin josta maksettiin tuhat euroa, mutta hän meni töihin, koska se oli parempi kuitenkin kuin olla vain kotona. Hienoa mielestäni oli se ettei alettu itseä syyllistämään.
Tsemppiä sinulle ja kaikille muillekin!

Kiitos salainen55! En ole nähnyt kyseistä ohjelmaa. Sen voi varmaan katsoa yleareenasta. Omille tunteille vaan ei voi mitään. Voiko kukaan edes sanoa, mitkä tunteet ovat sitten oikeat. Kyllä kai jokaisen omat tunteet tilanteeseen ovat oikeat. Sitä tuntee itsensä toisen luokan kansalaiseksi.

On mulla nyt kaksi työnhakua menossa tällä hetkellä. Ei sitä olisi uskonut ennen irtisanomista, että joutuu tilanteeseen, jossa on myytävä itsensä saadakseen töitä.

Tiedän hyvin tunteesi. Oma poikani on nyt ollut työttömänä pian pari vuotta. Tällä hetkellä on kuntouttavassa työtoiminnassa 3 päivänä viikossa. Istuu siellä suurimman osan ajasta ja tekee pikkuhommia. Hän on usein aika masentunut, vaikka ei sitä ääneen osaa sanoakaan, mutta kehonkieli kertoo paljon. Ihmissuhteet ovat kutistuneet muutamaan ihmiseen hänellä. Pääasiassa käy vain meillä eli vanhemmillaan. Mietin usein että työttömän elämänpiiri kapenee todella paljon kun ei ole työkavereita.
Olisiko sinulla jotain sellaista tekemistä mikä toisi elämään jotain järkevää sisältöä? Joku harrastus ehkä?
Ehkä myös ihan arkiset asiat kuten ruuanlaitto, kaupassakäynti, ulkoilu, lukeminen, musiikinkuuntelu pitävät päivärytmiä yllä.

Hei!

Kiitos Piakristiina sanoistasi! Käyn melkein päivittäin kaupassa. Onhan meitä neljä, jotka on ruokittava. Olin mä maanantaina työttömän ystäväni kanssa vesijuoksemassa. Yritetään taas käydä pari kertaa viikossa. Niin ja olen mä meidän ammattiosaston naisjaoston puheenjohtaja. Kokoonnutaan suurinpiirtein kerran kuussa. Se pitää mut jossain kiinni.

Toivottavasti Piakristiina poikasi saa pian töitä. Vakituinen työ olisi hienoa. Vaikka yritänkin ajatella positiivisesti, silti masennus valtaa mielen. No, ainakin mulla tulee neulottua villasukkia. Se tuntuu mielekkäältä ja tuo iloa. Sukkia on kiva antaa. Nyt vaan kun saisin koottua mieleni ja ajatukseni, että kehtaan mennä ulos ihan vaan kävelemään. Onneksi ollaan kesää kohti menossa. 🙂

Hei!

Ahdistaa siinä määrin, etten meinaa kehtaa mennä ulos. Ihankuin ulospäin näkyy mun työttömyyteni. Melkein koko ajan on joku työnhaku käynnissä. Koen mun ahdistuksen niin voimakkaana, että pelkään olevani masentunut. Mulla tuli varattua lääkäriltä aika kylläkin kilpirauhasarvojen takia. Rohkaistuin puhumaan mun ahdistuksesta. Lääkäri laittoi lähetteen depressiohoitajalle. Jännitti kauheasti mennä juttelemaan omasta pahasta olosta vieraalle ihmiselle.

Työttömyyden jatkuessa on kunto pahasti rapistunut. En ole koskaan ollut näin huonossa kunnossa fyysisesti. Depressiohoitaja ehdotti mulle liikuntareseptiä. Viime syksynä kävin vielä suhteellisen ahkerasti uimahallissa vesijuoksemassa ja vesijumpassa. Kävin myös kerran viikossa zumbaamassa. Työmarkkinatuelle tippumisen jälkeen jäi rahapulassa zumba pois. Pikkuhiljaa väheni uimahallissa käynti. Eli "liikuntaresepti" tuli tarpeeseen.

Mulla oli noin kuukausi sitten aika urheiluohjaajalle. Päätettiin mennä sauvojen kanssa pururadalle. Mulla on omat sauvat, joilla en kehtaa liikkua. Eikä mun sauvoissa mitään vikaa ole vaan mun tekniikassa ja pääkopassa. Siinä sitten lähdettiin sauvojen kanssa liikkeelle. Ohjaaja huomasi heti mulla väärän tekniikan. Käytin sauvoja kuin olisin hiihtänyt perinteisesti. Olen iloinen mun tekniikan korjaamiseen. Kerroin ohjaajalle mun hengästymisestä varsinkin ylämäissä. Ohjaaja huomasikin, että mulla on vaikeuksia hengittämisen kanssa. Treenattiin yksi ylämäki kolmesti ja ohjaaja kehotti mun ottamaan happea ennen nousua ja hengittämään koko ajan. Oli puhetta, että kävisin välillä kävelemässä joko sauvoilla tai ilman. Sovittiin syksyksi, että kerran viikossa menisin jumpalle, jota tämä urheiluohjaaja vetää. Hän ilmoitti mut myös valmiiksi kerran viikossa kiinteään vuoroon vesijumpalle.

Mua ahdistaa kuitenkin, mutta mulla on pyrkimystä parempaan oloon. Enkä tiedä, mihin suuntaan tämä mua vie. Toivon aidosti, että tämä tie vie mut pidemmälle. Mun olo on yksinäinen ja lähes syrjäytynyt. Halusin kuitenkin näin rohkeasti kertoa, että ahdistuksesta ja pahasta olosta kannattaa kertoa hoitavalle taholle. Toivottavasti mulla olisi jossain vaiheessa mahdollisuus kertoa hyvästä olosta tai ainakin paremmasta.

Mielellään kuuntelen vastaavista kokemuksista. Juuri nyt mua ei hymyilytä. ☹️

Se on niiiiiin väärin, ettei saa työtä, kun haluaa tehdä. Tässäkin maassa on työtä, mutta on niin suojattu kaikenlaisin määräyksin, ettei työnantajat uskalla ottaa töihin ja onhan työnantajan kustannuksetkin niin korkeat, että pienen yrittäjän on pakko painaa itsensä loppuun, kun ei ole vara palkata työntekijää.Jotakin pitäisi tehdä..

Vastaan tähän omaan ketjuun. Tilanne on pahentunut. Odotan lääkärin kirjoittamaa työkykyarviota, jonka pääsen toimittamaan te-toimistolle. En ole täysin työkykyinen. Itsetuhoisuus on nostanut päätään, vaikka yritän pärjätä. Lääkäri totesi myös vakavan masennuksen. Sen takia olen pääsemässä psykiatrille.

Heikko toimeentulo ahdistaa, vaikka siihen on tottunutkin. Ei ole muuta vaihtoehtoa. En viitsi mennä edes joka päivä ulos. Lapseni kyllä tietävät, että käyn psykologin juttusilla. Muuten en ahdista heitä mun murheilla. 3 lapsistani ovat muuttaneet toiselle paikkakunnalle. Yksi pojista asuu vielä tässä kaupungissa. Nyt mun vatsakipu estää mua lähtemästä ulos.

Hei, pyyhi kyyneleet.. elämää on vaikkei täyttä.työpanosta voisikaan antaa. Osatyökyvyttömyyseläkkeellä voi tulla toimeen, kun löydät sopivan paikan. Ei ne suuret tulot onnea tuo, vaan ne sopivankokoiset menot. Tsemppiä.

Kiitos keskustelua!

Ei mua stressaa, jos tulee osatyökyvyttömyys. Mua stressaa juuri nyt, jos joudun työhön, mistä en suoriudu. Kolmen kuukauden työharjoittelussa, kun olin kahvilassa 6 tuntia / päivä. Mun jalat eivät enää kestä sitä. Yli 20 vuotta on takana työtä jalkojen päällä. Ei enää sitä.

Tuon saman syyn takia minäkin teen vaan keikkoja. Jalat ei enää kestä pitkiä päiviä seistä.

Toivon, että löydät työn joka sopii sulle. Enemmän, muistan sinua aina kun muistan sinut, että löytäisit ❤ toivoisin niin, että jokainen saisi elämänsä balanssiin.

Kiitos keskustelua!

Sitä en tiedä vielä, onko työkykyarvio tehty. Laittaako lääkäri sen suoraan te-keskukselle vai mun kautta. Näenkö sitä ylipäätänsä.

En kaipaa tammikuista kokemusta tulla työpaikkakiusatuksi niinkuin työharjoittelussa tulin. Silloin sain kipujen takia viikon sairaslomaa. Olin kuitenkin ilmainen työntekijä. Sitten palasin töihin ja mua höykytettiin huolella. Kurssiopettajani sen sanoi, että sitä voi pitää työpaikkakiusaamisena.

Kaupungintalolle olisi kiva päästä työllistetyksi.