Äsken tuli sellainen olo, että pakko saada kirjoitettua johonkin näitä ajatuksia pois. Tällä hetkellä on hyvin sumuinen olo, niin kuin viimeiset pari vuotta jo, joten en jaksa tai kykene kirjoittamaan kovin pitkää tekstiä.

Olen 35 vuotias nainen ja sairastanut masennuskausia ajoittain elämässä aiemminkin. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa nykyinen masennuskausi on kestänyt yli kaksi vuotta. Sairaus on siis kroonistunut. Välissä olen pystynyt hetkeksi palaamaan työelämään osa-aikaisesti, siitä on nyt vuosi. 

Tällä hetkellä tuntuu, että tämä sairaus voittaa minut. Tätä sumua on kestänyt nyt niin pitkään, etten enää välillä usko parantuvani. Itsemurha-ajatukset rupeavat olemaan päivittäisiä. Hyvinä päivinä herään itkuun, silloin tuntuu edes joltain. Paskimpina päivinä ahdistus on niin suurta, että tekisi mieli repiä naama irti. 

Tässä harmaassa massassa yritän kasvattaa kahta teiniä yksinhuoltajana. Lapset ovatkin syy siihen, että en ole vielä luovuttanut. En kykene saamaan enää mistään kiinni ja arki pyörii täysin samanlaisena päivästä toiseen. En pääse enää ulos kotoa ja tuijotan vain ikkunasta muiden ihmisten elämää. 

En enää tiedä mitä tehdä. En enää jaksa ottaa selvää. Lääkitys on varmasti liian mietoa (escitalopram 5mg), mutta en uskalla aloittaa uutta, vahvempaa lääkitystä itsetuhoisten ajatusten takia. 

Kirjoitin varmaan siksi, että haluaisin kuulla kokemuksia pitkään kestäneen masennuksen kanssa eläjiltä. Miten olet jaksanut? Oletko päässyt tasapainoon sairauden kanssa? Huomaan nyt, etteivät aiemmat masennuskauteni ole olleet ”mitään” tähän kroonistuneeseen helvettiin.