Hei kaikki!

Olen parin vuoden ajan kirjoitellut sosiaalisten tilanteiden pelko-ketjuun mutta aloitan nyt uuden ketjun mielestäni todella tärkeästä aiheesta.

Itselläni on taustalla keskivaikea masennus ja tuo sos. til. pelko. Käyn terapiassa, aloitin tänä syksynä kolmannen vuoden! Aloitin myös uudet opiskelut vuosi sitten koska masennukseni alkoi oikein kunnolla edellisissä opiskeluissani vuosia sitten.
Tänä syksynä sitten erosin pitkästä suhteesta, 7 vuotta olimme yhdessä ja suurimman osan ajasta olin onneton. Nyt kun ajattelen tarkemmin niin oikeastaan masennukseni alkoi vähän sen jälkeen kun tutustuin exääni. Masentuneena sitten näin tietenkin vain itsessäni vikaa ja koin itseni huonoksi vaikka exäni on kohdellut minua vuosia kuin talutushihnassa olevaa koiraa! Ja minä olen kiltisti tullut perässä, lakannut haukkumasta, istunut ja antanut tassua kun hän on halunnut. Viimeisen vuoden aikana terapiassa aloin tämän tajuta ja ajatella myös mitä minä haluan elämältä ja mistä tykkään. Vuoden mietin eroa ja vielä tänä kesänä ihmettelin terapeutilleni etten uskalla erota, koska en tiedä voinko löytää parempaakaan miestä.

Lupasi kuitenkin itselleni, että jos tapaan jonkun miehen joka saa mut tuntemaan itseni tärkeäksi, kuka ymmärtää ja osaa keskustella ja jonka kans mun on hyvä olla niin uskallan jättää poikaystäväni. Ei mennyt kuin pari päivää tästä lupauksestani kun tapasin baarissa miehen jonka kanssa vain ajauduimme juttelemaan. Kerroin hänelle tietenkin heti alussa että seurustelen jne. Puhuimme koko illan, ja yhtäkkiä huomasin että olin ihan unohtanut ystäväni, ja he käskivät lähtiessään lähettämään heille hääkutsut. Ystäväni mukaan olimme niin söpöjä kun istuimme baarissa nokat vastaikkain ja juttelimme niin keskittyneesti. Sanoin tälle miehelle jo baarissa että häntä voi olla edes olemassa, musta oikeasti tuntui kuin joku taivaan lahja olisi pudotettu siihen eteeni. Jatkoimme juttelua tämän miehen asunnolla ja vasta aamulla lähdin. Näimme parina seuraavana päivänä kunnes palasin opiskelukaupunkiini ja ”kotiini” poikaystävän luo.

Viimeisenä iltana kun tapasimme ennen lähtöäni niin hoksasin etten ollut ihastunut, vaan halusin vain jutella enkä esim vastannu miehen suudelmaan. Sain pitkästä aikaa tukea, kuuntelua ja kunnon keskustelua. Tuntea että joku oikeasti välittää♥ Olin näitä asioita kaivannut suhteessani niin kauan ja paljon! Oleminen oli muutenkin yhdessä niin helppoa ja pystyin kertomaan hänelle elämästäni.

Kotiin tultuani kerroin poikaystävälleni että tutustuin erääseen miehen, juttelimme paljon, ja että tämä mies on nyt ihastunut muhun. Hän vain lähinnä naureskeli asialle! Itse olin murehtinut ja miettinyt tuon tapaamani miehenkin kanssa paljon suhdettamme ja miten kerron poikaystävälle, ja jättääkö hän mut nyt kun olen tällä tavalla vain tutustunut toiseen mieheen vaikka itse en koe pettäneeni häntä. Silti koin syyllisyyttä ja otin myös eron puheeksi. Mitään päätöstä emme tehneet koska emme saaneet kuitenkaan juteltua vaikka yritin.

Kotona kuitenkin ajattelin tuota ”baarimiestä” jatkuvasti, ja jatkoimme juttelua facebookin välityksellä joka päivä. Viikon kuluttua matkustin taas hänen luokseen, koska hän oli lähdössä pitkälle matkalle emmekä tiedä milloin näkisimme seuraavan kerran. Aika yhdessä oli ihanaa ja tuimme toisiamme vaikeissa tilanteissa. Hänen isänsä kuoli tuona aikana ja itse murehdin suhdettani. Kummastakin tuntui jo aikaisemmalla kerralla kuin olisimme tunteneet jo vuosia vaikka todellisuudessa aikaa oli kulunut parisen viikkoa! Poikaystäväkin alkoi soitella perääni ja halusi puhua. Erosimme. Niinhän siinä kävi että ihastuin tähän baarimieheen ja sillä tiellä ollaan. Hän on nyt matkalla ja ajattelen häntä koko ajan.

Ja nyt sitten päästään aiheeseen eli tuohon itseluottamukseen!! 😉 Emme siis ole nähneet nyt kuukauteen ja tämä aika tuntuu iäsyydeltä! Nyt en ole kuullutkaan hänestä yli viikkoon mitään ja saan kohta hermoromahduksen. 😭
Muutama päivä sitten jätin hänelle aika synkän viestin kuinka hänen ei pitäisi olla tällaisen masentuneen kanssa ja ansaitsee parempaa. Miksi ihmeessä musta tuntui tuolta ja jätin tuon viestin?!! Ja samalta tuntuu vieläkin välillä.. Ajattelen hänen exiään ja muita naisia ja vertailen itseäni heihin vaikka tämä mies sanoin ettei ole kehenkään tuntenut näin voimaikkaita tunteita kuin muhun. Miksi en usko häntä? Enkö koe ansaitsevani tuollaista ihanaa miestä itselleni? Pelkään niin kovasti että menetän hänet, kun elämääni on kerrankin tullut jotain niin hyvää ja ihanaa.

Minua on elämässäni petetty monella tapaa ja luotan ja tutustun tosi huonosti ihmisiin mutta hänelle pystyin avautumaan. Hän ei kuitenkaan kerro minulle kaikkea elämästään ja taustoistaan ja se vaivaa, vaikka hän on sanonut että saan kyllä tietää ajan kanssa. Hän on jopa äidilleen kertonut musta ja silti mulla on olo, etten ole tarpeeksi tärkeä hänelle. Miksi??!! Tällaisella käytöksellähän vain itse ajan hänet tieheni, ja jos hänet menetän niin saan syyttää vain itseäni.

Toinen seikka liittyy tunteisiini jotka näyttävät voimistuvan aina kun olemme erossa. Hänen kanssaan on ihana olla ja tuntuu etten voin elää ilman häntä ja ikävöin niin paljon vaikka hyvästellessämme en tuntenut oikeastaan mitään. Varmaan osaksi siksikin että halusin vielä keskustella exäni kanssa suhteestamme. Nyt kun ero on selvä niin olenkin ihan rakastunut tähän uuteen mieheen! Käynkö jotenkin hitaalla?

Silti kuvittelen jo kaus tulevaisuuteen kaiken mailman uhkia kuinka hän joskus tapaa joissain opiskelubileissä jonkun naisen ja jättää sitten mut. Ihan sairasta! En luota että hänen tunteensa kestäisivät ja eihän kukaan sellaista voi luvatakaan toiselle, mutta tuollainen murehtiminen jo etukäteen ei ainakaan auta asiaa vaan saa vain mut käyttäytymään mustasukkaisesti ja vainoharhaisesti. Mitä teen näille ajatuksille?

En yksinkertaisesti koe olevani tarpeeksi kaunis, hyvä jne että tämä ihana mies rakastaisi mua ja siksikö itse itseäni haukkumalla yritän saada häneltä tunnustusta tai jättämään mut jotta voisin sitten itselleni sanoa olleeni oikeassa. 😑❓ Välillä tiedostan että ajatukseni ovat ihan naurettavia mutta välillä olen kuin jossain kuilussa enkä osaa ajatella selkeästi ja itken vain kotona. 😭

Liittyvätkö nämä ajatukseni edelliseen suhteeseeni jossa en kokenut saavani rakkautta, tukea, kunnioitusta enkä arvostusta. Koin aina olevani jotenkin puutteellinen tai viallinen. Liian lihava, sivistymätön, typerä.. Seksiin ja kodin hoitoon kyllä kelpasin!
En rakastanut exääni mutta en vain uskonut kelpaavani kellekään toisellekaan ja annoin anteeksi hänen tekonsa vaikka kärsin. Ilmeisesti hänkään ei ole rakastanut mua vuosiin ja hän muutenkin muuttui suhteemme aikana kylmäksi ja tosi itsekkääksi.

Sellainen tarina, toivottavasti jaksoit lukea! Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia itseluottamuksesta ja miten sitä voisi parantaa?

Ihanaa syksyä! Muistakaa ettette ole ongelmien kanssa yksin 🌻🙂🌻