Pitäisköhän vain selvittää mitä siellä rajan takana on. Kun kuitenkin kuolen joskus, niin onko sillä nyt niin välilä, että koska. Vielä kun on nää kivut päällä koko ajan… Mietin vaan, että onko tää mun elämä elämisen arvosta. Kun aina kun on jutellut jonkun kanssa ihan livenä, niin tulee semmonen olo että toi ajattelee että oon ihan pelle ja arvoton. Ja sitten tekee taas mieli vetää pillereitä ja viinaa. Tuntuu että se on jotenkin pinttyny muhun se itsetuhoisuus ja musta-valkonen ajattelu.
Ainahan puhutaan että on taivas ja helvetti, mutta miten kukaan voi tietää? Sillä kun on kuollut on kuollut, eikä hän pystyy enää kertomaan, että mitä siellä rajan takana oikeasti on. Vai onko ylipäätänsä mitään?
Kyllähän sitä käy ovella kaiken näkösien uskomuksien kaupustelijoita, mutta miten ne voi muka kaikki olla niin varmoja, että on Jumala tai Budhha tai mikä lie? Eikö ainut asia mikä on totta että sitten kun olet kuollut niin sitten tiedät mitä on olla kuollut.
Kun maailma näyttää juuri siltä että täällä ei ole Jumalaa vaikka sitä kuinka toivoisi. Ainahan voi toivoa, mutta mikä se fakta on? On aivan eri asia. On mahdollista, että on olemassa kuoleman jälkeistä elämää. Ja minäkin ”toivon” että olisi, mutta minkä takia siihen tarvisi uskon Jumalaan. Yhtä hyvin tämä koko universumi on voinut syntyä sattumalta ja siltikin pääsemme johonkin toiseen ulottuvuuteen kuollessa. Minkä takia siihen tarvittaisiin Jumalaa? Eikö se ole jo aika vanhan aikaista?
Minä en usko, minä toivon, että kaikki ei olisi tässä. Mutta mikä se fakta sitten on? Sitä en tiedä. Yritän kyllä elää parhaani mukaan, mutta olen niin vakavasti sairas etten tiedä jaksanko tätä enää montaa vuotta. Maailmassa on paljon paskoja asioita, kuten sairaudet… En minäkään tätä sairautta valinnut, enkä oikeasti haluaisi olla niin kielteinen elämää kohtaan. Mutta kun fakta on se, että olen niin saatanasti joutunut taistelemaan ja tuntuu ettei helpota millään… Joudun syömään lääkkeitä paljon, koska oloni on niin huono… Tiedän ettei kannata tehdä hätiköityjä päätöksiä… En minäkään vielä ole nirriä ottamassa pois, mutta jos tätä kauan jatkuu niin… Olen ns. multiongelmainen tapaus. Haluan eristäytyä, mutta ei silloinkaan ole hyvä. Haluan olla välillä porukassa, mutta aina sieltä tullessa tulee taas itsemurha ajatukset… Kun ei missään ole hyvä. Ja kun on kuollut on kuollut. Sen vaan haluaisin tietää, että miksi tää elämä on näin vaikeaa? Ja minkä takia joillakin on parempi säkä kuin toisilla? Ja minkä takia jotkut kuolee syntyessään? Ja toiset elävät 100-vuotta? Oli paha tai hyvä kaikki kuolevat… Tietenkin tää kaikki on sattumaa. Ei siihen Jumalaa tarvita.
Sen päätät sinä.
Mutta muista, että jos tapat itsesi, niin samalla luovutat elämäsi koskaan saada tietäen olisiko se muuttunutkin paremmaksi. Ja jos kuolet, niin samalla lähimmäisilläsi, ystävilläsi, kuolee jotakin pois. Se on peruuttomatonta, ja vaikket sinä kärsisi enää omiesi sanojesi mukaan, niin moni muu tulee kärsimään sen takia.
En halua syyllistää sinua. Ihmisellä on oikeus päättää kohtalostaan, omasta ruumistaan ja olemassa olostaan ylipäätänsä. Itse pidän itsemurhana äärimmäisen itsekkäänä ja ehkä joka ajattelemattomana tekona, tapauksesta riippuen.
Olet fiksu, ja tarkoitan sitä. Pystyn sen jo nyt näkemään tekstistäsi. Vaikket saata pelkää kuolemaa nyt, niin viimeisillä hetkillä uskon, että jokainen pelkää jollakin tapaa kuolemaa. Se on kuitenkin kylmin hetki mitä tulisit kokemaan.
Suosittelen että puhut ammattilaisille ellet puhu jo nyt. Alkoholi ja epämääräiset pillerit eivät ole koskaan muuta kuin pakokeinoa, joka kostautuu myöhemmin. Vähän niinkuin auttava käsi joka onkin vihollisen olkapää.
Näen suurta potentaalia sinussa vaikka mihin, vaikka sinua en tunnekkaan, eikä minun tarvitse. Pystyisit moneen muuhunkin asiaan, kuin mullan alla ikuisesti makaamiseen. Itse ainakin yritän parhaani ottaa elämästä kaiken irti minkä saan, koska niin kuin sanoit, siitä ei ole tietoa onko edes kuoleman jälkeistä elämää olemassa.
Mitä päätätkin se on sinun päätöksesi. Toivoisin sinun elävän ja avaavasi silmäsi siitä sumusta, missä elät tällä hetkellä.
Kiitos näistä sanoista liskonainen!
Kyllä minä yritän elää parhaani mukaan, mutta tuntuu siltä että vaikka mitä tekisin, niin en tule elämään pitkää elämää.
Olen silti kiitollinen, että olen saanut kuitenkin hyviä vuosia. Hyviä hetkiä. Hyviä kavereita. Hauskaa on ollut. Olen hyvin kiitollinen, että olen saanut elää 26-vuotta. Se on vähän, mutta jotkut elävät vain puoli tuntia syntymänsä jälkeen. Pitäisi miettiä sitä.
Kyllä minä arvostan elämää. Olen vaan niin kipeä, etten tiedä mitä tehdä. Olen puhunut vaikka kuinka monelle ja käynyt lääkärissä lukemattomia kertoja... Kai mun täytyy sitten kitua... Kun on kuollut on kuollut. Siinä ei paljon enää mahdollisuuksia sitten ole.
Mietin ehkä liian musta-valkoisesti. En voi sille mitään, että tällaiseksi Luoja tai kuka lie mut on luonu. Ihminen on ääreellinen olento. Ei kukaan ole ikuinen.
Onko sillä sitten pohjimmiltaan väliä, että lähteekö oman käden kautta vai sairauden? Ainoastaan silloin sillä on väliä, jos Jumala on olemassa. Muuten en näe tässä mitään eroa. ¨
Jos tietäisi, että varmasti kuolee sairauteen ja joutuu olemaan tuskissa. Niin eikö silloin itsemurha olisi jopa suotavaa. Jos tietää että tästä ei parannu ja olotila käy koko ajan huonommaksi. Itsemurhahan on vapahdus siinä tilanteessa. Eihän elämän tarkoitus voi olla, että joutuu kärsimään vuodesta toiseen? Mikä järki tässä on kituuttaa? Tiedän, että terveenä ajattelee toisin. Ajattelee kuinka suuri lahja elämä on ja niin se onkin. Se on suurin lahja, mutta elämä voi olla myös helvettiä aamusta iltaan.
Sanokaa hyvät ihmiset (kun en ole saanut selvyyttä), mitä tässä elämässä kannattaa tavoitella, kun näen tulevaisuudessani vain tuskaa ja kuolemaa? Jos Jumalaa ei ole, niin mikä tää pointti on? Pitääkö täällä vain hengailla vailla terveyttä ja käydä keskustelemassa välillä. Eikä niistäkään keskusteluista saa mitään irti...
Jos joku tietää, niin kerro ihmeessä tän kaiken pointti!? Kun en kerran pysty opiskeleen, enkä pysty oleen työssä, enkä saa naista rinnalle, enkä pääse kivusta, enkä koe elämää enää hirveän mielekkäänä. Mitä tässä enää voi tehdä? Mikä järki on siinä, että homehdun kaksiossani ja kipristelen kivussa ja pelkään kaikkea vähiten kuolemaa. Pelkään jatkuvasti, se tunne on jäänyt päälle. Olen tehnyt aina niin. Stressaan kaikesta. Pää käy ylikierroksilla, jos on seuraa. En pysty rentoutumaan. Kuljen kaupungilla ja kun kuulen jonkun nauravan, niin ajattelen heti, että ne nauraa mulle. Aina kun ihmiset puhuvat jossain, niin ajattelen että ne puhuvat pahaa minusta.
Olen varmaan sitten liian kiltti tähän kovaan maailmaan. Menen ihan tolaltani jos joku vähänkin sanoo pahaa. Mun tunne-keskus on vaan sellanen ja on aina ollut. Liian herkkä reakoimaan asioille.
Jos joku on vähänkin ilkkunut ja tuun vaikka illalla kotiin, niin aina tekee mieli tappaa itteni. Kyllä on jokin pahasti vialla, kun aina kaverilla olon tai jossain porukassa olon jälkeen tekee mieli tappaa ittensä. Kun tuntuu etten kelpaa tai että ne ei huoli mua joukkuun tai pitää mua täysin kummajaisena.
Kyllä tää kaikki juontaa menneisyydestä, mutta haluaisin olla ihan normaali. Mutta kun ne paskiaiset pilas mun elämän. Kaikki on nyt syöpynyt mun aivoihin. Ne langetti muhun tän ikuisen kirouksen. Että tulen aina olemaan yksin.
Mun mielestä ne pitäisi laittaa vankilaan, mutta mitä sille enää voi. Kaikki on jo pilalla. Ja ne varmasti porskuttaa tuolla jossain maailmalla tyytyväisinä ja minä olen itseeni jämähtäneenä yksin kaksiossa ja koitan setviä menneisyyden haamuja.
Jos Jumala olisi olemassa, niin sillä olis monta juttua selitettävänä. Että minkä takia se luo tällaisen ihmisen, jonka 26-elin vuodesta about puolet on silkkaa helvettiä. Onko mussa joku vika vai onko se niissä paskiaisissa? Minkä takia ne kohteli mua niin.
Tää kaikki on porautunu mun aivoihin, enkä saa niitä muistoja pois. Ne on jo osa mua.
Toivon vaan, että Jumala on olemassa ja laittaa ne Helvettiin. Vaikka voinhan sinne itsekin joutua, mutta ainakin olisin siitä tyytyväinen, että nekin on siellä. Kiduttais sitten yhdessä... Vaikka välillä kyllä tuntuu, että oon jo Helvetissä.
Uskoa mulla ei välttämättä ole Jumalaan, ehkä vähän toivoa. En vaan ymmärrä itseäni, että minkä takia olen koko ajan stressaanutunut, vaikkei ole mitään mitä stressata...
minäitse89 kirjoitti 22.4.2016 16:18
Kiitos näistä sanoista liskonainen!
Kyllä minä yritän elää parhaani mukaan, mutta tuntuu siltä että vaikka mitä tekisin, niin en tule elämään pitkää elämää.
Olen silti kiitollinen, että olen saanut kuitenkin hyviä vuosia. Hyviä hetkiä. Hyviä kavereita. Hauskaa on ollut. Olen hyvin kiitollinen, että olen saanut elää 26-vuotta. Se on vähän, mutta jotkut elävät vain puoli tuntia syntymänsä jälkeen. Pitäisi miettiä sitä.
Kyllä minä arvostan elämää. Olen vaan niin kipeä, etten tiedä mitä tehdä. Olen puhunut vaikka kuinka monelle ja käynyt lääkärissä lukemattomia kertoja... Kai mun täytyy sitten kitua... Kun on kuollut on kuollut. Siinä ei paljon enää mahdollisuuksia sitten ole.
Mietin ehkä liian musta-valkoisesti. En voi sille mitään, että tällaiseksi Luoja tai kuka lie mut on luonu. Ihminen on ääreellinen olento. Ei kukaan ole ikuinen.
Onko sillä sitten pohjimmiltaan väliä, että lähteekö oman käden kautta vai sairauden? Ainoastaan silloin sillä on väliä, jos Jumala on olemassa. Muuten en näe tässä mitään eroa. ¨
Jos tietäisi, että varmasti kuolee sairauteen ja joutuu olemaan tuskissa. Niin eikö silloin itsemurha olisi jopa suotavaa. Jos tietää että tästä ei parannu ja olotila käy koko ajan huonommaksi. Itsemurhahan on vapahdus siinä tilanteessa. Eihän elämän tarkoitus voi olla, että joutuu kärsimään vuodesta toiseen? Mikä järki tässä on kituuttaa? Tiedän, että terveenä ajattelee toisin. Ajattelee kuinka suuri lahja elämä on ja niin se onkin. Se on suurin lahja, mutta elämä voi olla myös helvettiä aamusta iltaan.Sanokaa hyvät ihmiset (kun en ole saanut selvyyttä), mitä tässä elämässä kannattaa tavoitella, kun näen tulevaisuudessani vain tuskaa ja kuolemaa? Jos Jumalaa ei ole, niin mikä tää pointti on? Pitääkö täällä vain hengailla vailla terveyttä ja käydä keskustelemassa välillä. Eikä niistäkään keskusteluista saa mitään irti...
Jos joku tietää, niin kerro ihmeessä tän kaiken pointti!? Kun en kerran pysty opiskeleen, enkä pysty oleen työssä, enkä saa naista rinnalle, enkä pääse kivusta, enkä koe elämää enää hirveän mielekkäänä. Mitä tässä enää voi tehdä? Mikä järki on siinä, että homehdun kaksiossani ja kipristelen kivussa ja pelkään kaikkea vähiten kuolemaa. Pelkään jatkuvasti, se tunne on jäänyt päälle. Olen tehnyt aina niin. Stressaan kaikesta. Pää käy ylikierroksilla, jos on seuraa. En pysty rentoutumaan. Kuljen kaupungilla ja kun kuulen jonkun nauravan, niin ajattelen heti, että ne nauraa mulle. Aina kun ihmiset puhuvat jossain, niin ajattelen että ne puhuvat pahaa minusta.
Olen varmaan sitten liian kiltti tähän kovaan maailmaan. Menen ihan tolaltani jos joku vähänkin sanoo pahaa. Mun tunne-keskus on vaan sellanen ja on aina ollut. Liian herkkä reakoimaan asioille.
Jos joku on vähänkin ilkkunut ja tuun vaikka illalla kotiin, niin aina tekee mieli tappaa itteni. Kyllä on jokin pahasti vialla, kun aina kaverilla olon tai jossain porukassa olon jälkeen tekee mieli tappaa ittensä. Kun tuntuu etten kelpaa tai että ne ei huoli mua joukkuun tai pitää mua täysin kummajaisena.
Kyllä tää kaikki juontaa menneisyydestä, mutta haluaisin olla ihan normaali. Mutta kun ne paskiaiset pilas mun elämän. Kaikki on nyt syöpynyt mun aivoihin. Ne langetti muhun tän ikuisen kirouksen. Että tulen aina olemaan yksin.
Mun mielestä ne pitäisi laittaa vankilaan, mutta mitä sille enää voi. Kaikki on jo pilalla. Ja ne varmasti porskuttaa tuolla jossain maailmalla tyytyväisinä ja minä olen itseeni jämähtäneenä yksin kaksiossa ja koitan setviä menneisyyden haamuja.
Jos Jumala olisi olemassa, niin sillä olis monta juttua selitettävänä. Että minkä takia se luo tällaisen ihmisen, jonka 26-elin vuodesta about puolet on silkkaa helvettiä. Onko mussa joku vika vai onko se niissä paskiaisissa? Minkä takia ne kohteli mua niin.
Tää kaikki on porautunu mun aivoihin, enkä saa niitä muistoja pois. Ne on jo osa mua.
Toivon vaan, että Jumala on olemassa ja laittaa ne Helvettiin. Vaikka voinhan sinne itsekin joutua, mutta ainakin olisin siitä tyytyväinen, että nekin on siellä. Kiduttais sitten yhdessä... Vaikka välillä kyllä tuntuu, että oon jo Helvetissä.
Uskoa mulla ei välttämättä ole Jumalaan, ehkä vähän toivoa. En vaan ymmärrä itseäni, että minkä takia olen koko ajan stressaanutunut, vaikkei ole mitään mitä stressata...
Hei taas.
Vaikka puhutkin paljon itsemurhasta ja kuolemasta, niin sen pystyy siltikin tekstissäsi näkymään, että sinulla on vielä pientä toivoa itsessäsi ja tilanteesi suhteen. Muuten et kysyisi vastauksia kysymykseesi. Ja se on ihailtavaa, sekä pelkästään positiivinen asia että niin teet, etkä kaikista huolimatta sulkeudu täysin ympäristöltäsi.
Tunnistan itsessäni samoja piirteitä kuin sinussa, ja osaan kertoa miksi; sinulla on äärimmäisen huono itsetunto, ja oikeastaan, vihaat itseäsi. Syytä en siihen tiedä että miksi, mutta itsevihasi on todennäköisesti yksi suurimmista syistä miksi sinulla on paha olla. Kun et osaa rakastaa itseäsi, niin miten osaisit muitakaan? Niin, et mitenkään.
Siksi sinulle tulee huono olo muiden seurassa, ja olet vainoharhainen siitä, mitä sinusta puhutaan.
Älä anna sanojen, jotka on mahdollisia mutta myös mahdottomia lannistaa sinua. Miksi välittää sellaisesta, joka ei millään tavalla vaikuta elämääsi ellet niin itse anna? Sinua on selkeästikkin elämässäsi kohdeltu väärin, mutta voin sanoa että se ihminen joka kohtelee sinua kaikista huonointen ja väärin olet sinä itse. Ei edes Jumala, mikäli Hän siis on olemassa, sitä kun ei voi koskaan tietää. Usko on aina hieno asia mutta hienoin asia on jos uskoo itseensä.
Miksi olet niin armoton itseäsi kohtaan? Ruoskit itseäsi ja maailmankuvaasi ankarasti. Olet ihminen kaikkineen virheineen niin kuin kaikki muutkin, mutta pelkkiä virheitä sinä et ole. Sinussa on paljon hyviäkin asioita varmasti, jotka tekevät sinusta sellaisen ihmisen, kuka olet nyt. En sano tätä lohduttaaksesi sinua tai väkisin änkemällä positiivisia asioita kurkkuusi (koska rehellisesti sanottuna, sellainen toiminta kuvottaa minua) vaan koska paha ihminen sinä et ole. Ellet itse halua olla sellainen, se on asia erikseen, ja oikeastaan en näe siinäkään mitään pahaa.
En usko että vietät loppuelämäsi yksin, miten ikinä sen päätätkin viettää. Sinulla tuntuu kuitenkin olevan läheisiä ihmisiä elämässäsi. Vaali heitä ja niitä hyviä asioita elämässäai, mitä sinulla on. Älä keskity niihin asioihin, mitkä on huonosti. Suosittelen sinun ratkovan menneisyytesi asioita jonkun ihmisen kanssa, koska se selkeästikkin vainoaa sinua ja tappaa henkisesti.
Vain sinä voit vaikuttaa omaan elämääsi ja päättää miten se menee. Ja kun ei valitse mitään tiettyä tietä, niin kaikki pysyy mahdollisena.
Hei Minäitse! En osaa neuvoa mitenkään enkä sanoa mitään fiksua, haluaisin vain kertoa, että kirjoituksesi koskettavat, niinkuin varmasti monia muitakin, jotka ovat ne lukeneet, mutta eivät ole kommentoineet. Nuo tunteet, että ei kuulu joukkoon ja pidetään kummajaisena, ovat niin tuttuja. On niin surullista, että väheksyt itseäsi, vaikka olet rakkauden arvoinen, herkkä ihminen. Pitäisi rakastaa itseään, mutta se on niin vaikeaa. Älä vain tee mitään pahaa itsellesi! En sano "olet vielä nuori ja kaikki voi muuttua ja muuttuu varmasti paremmaksi", koska se luultavasti ärsyttäisi - vaikka on totta...
🙂 Kaikkea hyvää!
Kyllä se on osaksi totta että vihaan itseäni. Mutta se on myös totta, että kaveri teki itsemurhan uosi sitten, enkä pääse siitä millään yli. Olen yrittänyt siitä puhua terapeutille ja vaikka kenelle, mutta kukaan ei halua puhua siitä. Oltiin niin hyviä kavereita ja sitten se meni ja hirtti itsensä. En pääse siitä yli. Kuvittelen, että se on minunkin kohtalo. Minkä takia sen piti mennä se tekeen!
Se pilas munkin elämän. Tuntuu etten pysty toipumaan siitä. Ja että mun olis pitänyt estää se. Tunnen sen kaverin tuskan vieläkin sisimmässäni. Tiedän, että hän oli hyvä tyyppi. En vaan voi käsittää sitä, että häntä ei enää ole. En pysty olemaan enään onnellinen, kun hän on poissa.
Se jätti niin kammottavan aukon, että tuntuu siltä että tässä elämässä ei ole enää mitään järkeä. Oon vaan niin saatanan surullinen. Enkä ole pystynyt siitä puhumaan missään. Se asia on Tabu.
Se on päähän pinttymä. Joudun taistelemaan sen kanssa joka päivä. Oltiin niin hyviä kavereita. Mun olis pitäny se estää... Tämän itsetuhoisuuteni syvin lähde on siinä mitä kaveri teki. Voin sen myöntää... Mulla ei ole ikinä ollut yhtä hyvää kaveria, eikä varmaan ikinä tule olenkaan. En vaan pysty käsitteleen tätä surua yksin...😭
Sinä selkeästikkin tunnet syyllisyyttä kaverisi kuolemasta, mikä on ihan luonnollinen reaktio. Ymmärrän, että sinusta tuntuu pahalta. Lähimmäisen ihmisen kuolema on aina omaa elämäänsä muuttava asia tahtomattakin, varsinkin jos se on tapahtunut oman kätensä kautta.
Mutta muista, ettet ole ollut missään vaiheessa vastuussa kaverisi kuolemasta. Se, että hän päätti viedä oman henkensä, oli itsekästä mutta hänen päätöksensä, eikä sille valitettavasti voi enää mitään. Ainut asia mitä voit tehdä suremisen lisäksi on hyväksyä se, vaikka se ei olekkaan miellyttävää ja helppoa.
Uskon, että kaverisi ei koskaan halunnut satuttaa sinua. Silloin kun elämä tuntuu vaan toivottomalta, on helpompaa ajatella vain itseään ja sulkea seuraukset mielestä pois. Se on valitettavaa.
Sanoit, ettei kukaan halua keskustella asiasta kanssasi. Luulen, ettet ole ollut hyvällä terapeutilla, tai ehkä olet vierastanut itse niin paljon asiasta puhumista, että se on jäänyt muiden puheenaiheiden varjoon. Kyllä oikea ammattilainen sinua kuuntelee ja keskustelee asiasta kanssasi. Myös minä, vaikka minusta ei varmasti paljoakaan apua ole sinulle, olen täällä ja mielelläni kuuntelen sinua. Voit puhua kaverisi kuolemasta ja tunteistasi asiasta niin paljon kuin haluat - tärkeintä on ettet hautaa niitä asioita, koska muuten paha olosi ei hellitä milloinkaan.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on aina vaikeaa, mutta vaikeampaa se on silloin kun on masentunut ja ei osaa rakastaa itseään. Siksi neuvoisin sinua ensin hyväksymään itsesi, ennen kuin sosiaalisia kontaktejasi alat miettimään.
Joo, tiedän ettei se mun vika ollut. Mutta silti mietin, että mun olis täytynyt pitää häneen enemmän yhteyttä, että se olis voinut hänet pelastaa...
En olis uskonut kuitenkaan, että se kaverin itsemurha vie näin syviin vesiin. Että tavallaan menetän välillä täysin itse-kontrollin. Ensimmäiseksi mun pitäis jotenkin rauhottua ja saada tää elämä paremmin raiteille. Pitäis yrittää nauttia vähän aikaa elämästä... Unohtaa opiskelut tai työt. Ja yrittää vaan jotenkin saada kivut kuriin ja mieli valoisammaksi. En mää täysin toivoani ole menettänyt. Välillä vaan tulee sellasia toivottomia hetkiä. Yritän olla mahdollisimman vähän stressaamatta, kun se stressi menee välillä ihan överiksi.
On rankka talvi takana. Henkisesti ja fyysisesti. Se on onni, että kesä on kohta. Ehkä se vähän rauhoittais tätä mun tilannetta. Keskustelu apu on kyllä se paras. Mutta kun tää mun huonovointisuus ei ole pelkästään henkistä vaan myös somaattista.
Tuntuu välillä että pumppu ei ole ihan kunnossa. Tai että leposyke on liian korkea. Se häiritsee. Olen käynyt tutkimuksissa ja siellä ei ole todettu mitään vakavaa. Mutta tunnen sen itse, että ihan kaikki ei ole kondiksessa.
Parasta lääkettä mielestäni nyt on lepo ja rauhoittuminen. En mää nyt tässä kuolemassa ole, mutta ei nämä oireet mitään kivojakaan ole. Joudun osaksi näiden oireiden takia syömään rauhottavia ja osaksi sen että olen niihin koukussa.
Tuntuu välillä että rinnan päällä olisi sellainen 15 kg paino. Ja tuntuu välillä rytmihäiriöitä.
Olen ollut usein lääkärissä ja kyllä pärjään näiden oireiden kanssa jotenkin kotonakin. Pää asia, että pääsisin jonkinlaiseen sopuun itseni kanssa. Etten ainakaan omasta toimesta pahentaisi tilannettani.
Mua vaivaa myös yksinäinäisyys. Asun tukiasunnossa ja tuossa on kyllä yhteiset tilat. Mutta ne ovat auki vain ajoittain. Vanhempien luonakaan en viitsisi koko ajan olla. Tavallaan oon sellaisessa tilassa etten halua itselleni pahaa, mutta välillä se kontrolli pettää. Mulla on välillä sellasia mustia hetkiä. Tavallaan että sumenee päässä ja teen jotain typerää. Niin kuin esim. eilen kun tulin baarista, poltin melkein yhden tupakka askin putkeen ja sen jälkeen oli hengitys-oireita.
En tiedä minkä takia olen niin itsetuhoinen. Kai se sitten on sitä masennusta ja varmaan tarvisin siihen lääkityksen. En vain haluaisi puhua näistä asioista kenelläkään lääkärille tai hoitajalle. En haluaisi olla pahan-ilmanlintu. Kun kuitenkin olen mielestäni tuolla porukoissa ihan sosiaalinen ja semmonen joka ei nyt mitään kaaosta koko ajan lietso.
Tavallaan en ymmärrä itseäni. Että minkä takia minusta on tullut tällainen, kun olin vähän aika sitten aivan erilainen. En minä halua kuolla. Minkä olenkin jo sanonut, mutta mieli tekee jonkinlaisia kepposia välillä.
Olen surullinen siitä, että olen 8 vuotta sitten sairastunut skitsofreniaan, kun ei tämä elämä muutenkaan ole helppoa ja sitten vielä pitäisi tämmöisen vakavan sairauden kanssa taistella.
Olen vaan miettinyt mitä mahdollisuuksia minulla vielä on elämässä. Voin tietenkin elää ns. puoli elämää, että nysvään kotona ja käyn harrastuksissa ja musta ei ikinä tule minkään alan ammattilaista. Tuntuu että yhteiskunta ja vanhemmat jatkuvasti painostavat minua opiskelemaan tai töihin, mutta tuntuu etteivät he tajua tai halua hyväksyä, että olen oikeasti sairas ja myös sairas-eläkkeellä. Ei sitä turhan takia ole minulle kirjoitettu. Olen sen kyllä kantapään kautta oppinut.
Esim.silloin kun opiskelin, viime syksynä, niin pystyin olemaan koulussa vain rauhoittavien voimalla. En olisi ilman sinne pystynyt menemään. Olen liian herkkä. Sekin on yksi ongelmista, että olen liian herkkä kaikelle. Senkin takia olen pohtinut tulevaisuutta. Miten voin pärjätä kovassa maailmassa, kun kaikki sattuu niin saatanasti.Että joku sanoo jotain pahaa ja minä olen heti avaamassa ranteita.
Tiedän, että herkkyydestä voi olla hyötyä. Mutta tämä on jo yliherkkyyttä. Tarvisin varmaan siihenkin jonkun lääkityksen.
Ensiksi fyysiset kivut kuriin, niin sitten tästä elämästä voisi vielä tulla jotain...
Tajusin tänään, että minulla on kaikki avaimet kädessä. Ei kukaan voi estää minua tekemästä itsemurhaa. Minkä takia täällä vingun ja valitan. Minä voin itse lopettaa tämän olotilan. Tuskin mitään Jumalaa on. Niinpä voin ihan vapaasti olla olematon.
Kerran kun terveys-palvelut eivät vie kipua pois. Niin voin tehdä sen ihan itse. Se ei ole rikos. Tiedän että se on äärimmäinen ratkaisu, mutta minulla on siihen oikeus. Ei tarvii enää sietää tätä paskaa.
Koska olen nyt rehellinen: ei musta enää mihinkään ole, se on täysin selvää. Ei mulla ole oikeen hyviä kavereita. Olen kaikki terveys-palvelut kiertänyt eikä mistään ole ollut hyötyä.
Sanoisin ettei se olisi elämän hukkaan heittoa. Se olisi jonkin näköinen helpotus. Kun tietäisi vain tyylin, miten lähtisi kivuttomasti...
Voin sen tässä sanoa: en usko Jumalaan. Voin joutua helvettiin(jos sellainen on). En vaan jaksa tätä paskaa enää ja joka päiväistä esittämistä, että mulla olis muka kaikki hyvin. Ei sinne päinkään. Olen jo niin pohjalla, että tästä on enää vaikea nousta. Jos olisi erilainen tilanne niin varmasti haluaisin jatkaa elämistä, mutta kun mulla on niin loputtamasti vaivoja ja päähän pinttymiä ja yksinäisyyttä ja kaikkea.
Tiedän että olin aivan narkkari viime syksynä. Vedin lääkkeitä ja alkoholia sekaisin ja lääkkeet oli kuin karkkeja. Sieltä tää kaikki paha olo on lähtösin, kaikki kivut, masennus, yksinäisyys. Kaiken pahan alku oli viime syksy...
Mutta tätä mun syöksy kierrettä on mahdotonta enää katkaista. Tai sitten minun pitäisi päästä johonkin vierottautumaan noista lääkkeistä... En vaan tiedä miten pääsen sellaiseen... Jos joku tietää, niin nyt olis oikee hetki kertoa, ennen kun on liian myöhäistä....