Hävettää niin et tekis mieli kadota maanrakoon.

Okei, väärinkäsityksiä sattuu ja mun pää ei enää siinä vaiheessa päivää toiminut ihan niin niinkuin olis toivonu. Toi loppuosa tän päivän tapaamisista muutenkin oli niin negatiivinen kun vaan voi olla, ihan vaan sen takia et pää ei enää vaan toiminu eikä ollu energiaa olla positiivinen. Huomasin myös siinä loppuvaiheessa et mun ääni on tosi kärsinyt ja puhun vähän epäselvästi. Ei mitään mistä oon silleen huolissani, mut sen vaan huomaa enemmän nyt kun on puhunu enemmän läpi päivän. Iltapäivällä myös aloin kyselemään ihan turhia asioita ja suuri osa asioista meni ohi korvien, kun en enää jaksanu keskittyä ja lähdin vaan sekkailemaan omiin päänsisäisiin maailmoihini.

Tänkin häpeän olis voinut välttää sillä, et olisin vaan kysynyt tarkentavia kysymyksiä, mut mä vaan oletin ja aattelin et kysymyksen outoudesta huolimatta tää ihminen tietää ite omat työaikansa, yms yms.

Kävin kirjakaupassa ostamassa kirjan, josta en tiiä tykkäänkö... ihan vaan että olis jotain muutakin luettavaa ku fanficit enkä halunnut ostaa toista samaa kirjaa ihan vaan koska haluun lukea sen (enkä oo vielä niin epätoivoinen et lukisin ACOTARin).

Ylös, alas mäkeä et pääsisin sinne ja takas. Hikoiluttaa ja jouduin raahaamaan rollan kyynärvarressa ei-niin-turvallisesti rullaportaita ylös ja alas, kun en löytäny hissiä heti. Kaikki toi yhen hiton pokkarin takia, jota en välttis ees lue loppuun (jos ees alkuunkaan). Ostin lohdutuksena netistä englanninkielisen Fire & Bloodin, ha!

Ehdin jo kertaalleen sanoa et "ei portaita enää!" Ja sit meen tekemään tälläsen tempun. (Ruoka oli ihan syötävää, mut Se paikka oli esteettömien ravintoloiden vastapäässä.)

Nyt on vaa selkä & hartiat kipeet (huonolla tavalla), ja koko kroppa on niin helkkarin väsyny et itkettää. Mua on koko päivän huimannu, tasapaino on heitelly miten sattuu, ja meinasin kompastua parikin kertaa omiin jalkoihini syystä tuntemattomasta. Yleensä pystyn kepin kans toimimaan ihan ookoo lyhyitä matkoja, mut tänään on tuntunu turvattomalta pelkästään sen kanssa. (On se pelastanu mut sentään siltä et olisin ollu naamallani lattialla, joten no shade.)

Toi leikkausalue myös kipuili vähän kävellessä taas, ja mietin miten paljon mun sisukset tykkäs siitä et nostelin rollaa pari kertaa. Mulla on täällä mukana toi vatsan tukivyö, mut en haluais käyttää sitä ellei oo pakottava tilanne.

Hotellissa olemisesta tulee sellai samanlainen fiilis ku olis sairaalan osastolla, eikä ees mitenkään vähän eikä hyvällä tavalla. Enkä tiiä miten toi huoneen ovi menee lukkoon, mut yritin. Alhaalla on sentään joku minibaari (minikauppa?), et voisin käydä ostamassa jotain ylihinnoiteltua suklaata, jos haluaisin. Tää kaupunki on myös paljon pienempi ku koskaan tajusinkaan.

Inhottaa et unohdin kotiin hiusharjan ja c-vitamiinit. Ja et otin adhd-lääkettä viel lounaan aikaan, koska nyt en tiiä miten saan nukahdettua tänä iltana. Ja et mun sormenpää on vähän tulehtunu kun purin kynsiäni liian intohimoisesti pari päivää sitten, mut tottakai unohdin sakset JA valmiiksi leikatut laastarit kotiin.

On niin tyhmä olo. Ja sellai olo ihan ku oisin lapsi enkä aikuinen. Ottaa päähän kun en luota omaan päähäni ja kyselen (varmistelen) kaikkea miljoonaan kertaan. Sekin etten "osaa" käyttää silmälaseja, vaikka ne helpottaisi mun elämää huomattavasti. Tää kontrollin ja tuntemattomuuden tunne (ja väsymys) tuo musta esiin skidin joka tukeutuu muihin, huolimatta siitä kuinka helppo tai yksinkertainen joku asia on. (Paitsi että se skidi ei oo ees mikään itkupotkuraivareita etsivä uhmaikäinen, vaan sellanen joka etsii hyväksyntää ja lohdutusta omalta vanhemmaltaan... jota ei ole.)

Huomenna kai sataa ja mun pitäis periaatteessa muutenkin olla täällä vielä pari päivää, eli en tiiä millon pääsen pois täältä, vaik tuntuu siltä etten kestä paria päivää poissa kotoa. (Pitää huomenaamulla päättää jäänkö tänne vai en. Ei tää oo kaikkein hirveitä, mut ei tää silti oo mukavaa.) Hassua miten pari yötä tuntemattomassa kaupungissa tuntuu vankilatuomiolta, vaikka tosiasiassa mä saan kuntoutuspäivän loputtua tehdä ihan mitä haluan.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Fiksattu huono muotoilu

Yksinäisyys kalvaa taas. Heräsin aamulla ahdistukseen ja se on jatkunu tänne iltapäivään asti; Tuntuu taas sama pelko sunnuntaista kuin aiemminkin tässä threadissä. Yritän pitää itteni rauhallisena ja miettiä muita asioita, mut se vaan nousee takas pinnalle kerta toisensa jälkeen.

Oon miettiny kuinka "kiva" olis, jos olis kumppani... Ja ehkä kavereita? Mut mä oon ton rollaattorin saamisen jälkeen tullu siihen tulokseen et ei mua kukaan kuitenkaan halua, paitsi ehkä säälistä yhen illan huviksi (en lähde, kiitos vaan). Ei toi varmaan totta ole, mut siltä se tuntuu enkä sit jaksa ees yrittää löytää ketään.

Kävelin lähimarketille ja mietin koko hommaa: liikkumisen apuväline, rollaattori, kävelytuki. Mä oon vasta 35, mut silti käytän renkailla olevaa kävelytukea. Kuka tämmösen haluais. (Itsevihaa vaan, en dissaa muita joilla on rollaattori, vanhoja tai nuoria.)

Kävin keskuksella ja olin (työntekijöitä lukuunottamatta) yksin siellä. En tiiä mikä siinä on et pitää olla ihmisten ympäröimänä, mut kyllä tuollakin yksin ollessa oli taas sellai fiilis et "mitä hittoa mä täällä teen??" Ja kotona sit se kalvava yksinäisyyden pelko ja ahdistus...

Oon miettiny et kyllä mulla on parempi olo ku pari kuukautta sitten, mut en edelleenkään tiedä mitä vastata kun joku kysyy et mikä fiilis tänään.

Fyysisesti... mulla oli tässä justiinsa kokonainen viikko putkeen migreenipäiviä plus selkä niin maan perhanan jumissa. (Tää on eka päivä et oon vähäsen paremmassa kunnossa.) Saatoin ehkä kirjoittaa edelliseen viestiin et leikkauksen jälkeiset kivut on melkein poissa, enkä ihan hirveesti enää mieti kuinka monta viikkoa sitten se oli (15 viikkoa). Tällä viikolla imuroin "ihan ite" ekaa kertaa leikkauksen jälkeen; siis asia, jota oon vältelly sen 15 viikkoa. Pahoinvointi on kyllä jääny ja tulee silleen tasasen tappavasti muistuttelemaan itsestään.

Oon vähitellen alkanu taas kuuntelemaan musaa (lyhyissä pätkissä) ja lukemaan fanficcejä niinku aikaisemminkin, mut silti tuntuu et jotain puuttuu. Tyhjä olo, ja psyykkinen vointi on silti aika... arsesta. En tiiä mikä tätä vois tehdä paremmaksi

Mun pitäis miettiä et mihin päin lähden elämässäni seuraavaksi, kun koulutus kelan ammatillisena kuntoutuksena on jo käyty läpi vaihtelevalla menestyksellä enkä oikeesti tiiä onko musta mihinkään muuhun ku eläkkeelle... Mut sen pysyvän eläkehakemuksen pitäis kuulema mennä jonkun kuntoutuspoliklinikan kautta ja ainakin mä oon ollu siinä oletuksessa et kyllä pelkästään joku mun hoitavista lääkäreistäni pystyy sen tekemään. Oon miettiny et minkähänlainen souvi siitäkin tulee sitten.

Pystyin olemaan kuntoutuksessa toisella paikkakunnalla kokonaiset pari päivää ja lähdin rankkasateessa kotiin... Kuntoutus jatkuu kuitenkin ja onhan toikin joku papereihin kirjattava löydös, kun ei vaan pysty ni ei vaan pysty ja mitä se sit sanoo mun työkunnostani...

Että tämmöstä. Tästä tulee ihan hirveen pitkä ketju, ja jotenkin haluun tän päätökseen.. en vaan tiiä et missä vaiheessa mulla olis sen verran rauhoittunu tilanne et en tarviis helppiä ees tästä foorumista.

Jaha... löydän itteni taas täältä.

Tää on taas näitä päiviä... ahdistanu koko päivän, sillee keskipahasti et on paha olla, yksinäisyys painaa, haluun vaan nukkuu läpi päivän, enkä oo pystyny lähtee apteekkiin vaik täs vaihees olis pakko.

Oon keskellä uutta lääkekokeiluu, ja tää on kans taas näitä... Pieni määrä ei toimi ja suurempi aiheuttaa ahdistusta. Oon melkein valmis palaamaan siihen mitä oon ennen käyttänyt, mut jossa oli enemmän sivutuksia (yleisiä ja harvinaisia) kuin tajusinkaan. Ei olis hyvä vaihtoehto, mut se piti mut toimintakykyisenä. Uudessa lääkkeessä ei oo paljoakaan sivuvaikutuksia, mut en oo hirveesti huomannu mitään hyviäkään vaikutuksia. (Ainut vaan et rauhoittava ei auta enää katkaisemaan ahdistukselta niskaa, vaik aiemman lääkkeen kanssa onnistui.)

Osan öistä tän lääkkeen kanssa oon nukkunu vaan 4h tjsp. Täs alkaa elämänhalu lähtemään kun on kipuja, masennusta, ahdistusta, adhd/autismi, ja pitäis päättää minkä kanssa mieluiten eläis...

Hyväksynkö vaan et nukun muutaman tunnin yöllä ja muutaman tunnin päivällä? Vai otanko sen ennen näitä lääkkeitä olleen tilanteen mieluummin, rauhoittavaa melkein joka päivä et pääsis minnekään, ahdistuskohtauksia läpi päivien, ei keskittymiskykyä, ei jaksamista... Ja toki päivät olis itteni pakottamista hereillä pysymiseen, mikä on itsessään iso taistelu kun ei oo hirveesti elämänhaluakaan.

Mun pitäis muutenkin oppia elämään tän adhd/autismi -jutskan kanssa, mut kaikki hyvä apu tuntuu olevan joko kiven alla tai maksaa mansikoita. :/

Ja sit...

Haluaisin niin paljon jotain lohduttavaa ja mukavaa juttua, mut tuntuu et kaikki kiva "pilaantuu", jos yritän auttaa ahdistusta parempaan sillä "jollain kivalla" enkä pysty sit enää myöhemmin nauttimaan siitä kun tulee paha olo. Haluaisin jotain lohduttavaa ja mukavaa, mut silti mun on "pakko" katsoa ja lukea kaikkea satuttavaa. Mun on niin vaikea asennoitua lohduttavaan matskuun silleen et pystyisin sen sisäistämään samalla tapaa kuin satuttavan, vaikka tiiän et jälkimmäinen tekee mulle vaan huonon olon.

Haluaisin ihmisiä (tai ees yhden), joka vois lohduttaa ja pitää sylissä, mut en taida pystyä / jaksaa etsiä ketään enkä varmaan jaksais pitää niin paljon yhteyksiä kuin minkä tahansa ihmissuhteen ylläpitäminen vaatisi.

Ahdistaa, ja ihan suoraan sanottuna ottaa päähän.

Oon myös tajunnu et mulla on enemmän migreenikohtauksia kuin luulin aiemmin; oon vaan kärsinyt niistä sit päiviä turhaan kun "ei se oo niin paha". Mut niistä tulee aina pahoinvointi ja päänsärky kuitenkin.

Mua väsyttää kans läpi päivien. Oon miettiny onko mun kunto yleisesti, sekä henkisesti että fyysisesti, oikeesti niin huono etten pysty yksin lähtemään juuri minnekään kotoa... Oon ehkä tähän asti kulkenu ruusunpunaiset lasit silmillä, tai sit vaan pää pepussa, mut nyt on ollu pakko miettiä tosi paljon kuntoutusta ja tulevaisuutta, töitä mihin ehkä voisin lähteä vielä... Mut en usko että sellaista on olemassakaan tässä maailmassa. Vaikee on lähteä töihin, jos kotoa ei pysty lähtemään alkuunkaan.

En saa ees harrastuksista kiinni, saatikka töistä tässä vaiheessa.

Leikkauksesta oon sentään... melkein toipunu. 19 viikkoa eli melkein 5 kuukautta. Uskalsin vasta pari viikkoa sitten imuroimaan ja vasta tällä viikolla nostamaan 7kg painopeiton mun sänkyyn. Oon varmasti ihan liian varovainen tässä vaiheessa, mutta mun on vaan vaikea asennoitua siihen et mun kroppa ei oo enää niin herkästi "särkyvä" kuin ne pari kk heti leikkauksen jälkeen. Olis kiva päästä lähtemään pitemmällekin ulos, mut millä hitolla saisin itteni siihen pakotettua. Mun pää on vielä jumissa siellä ajassa, jolloin olin ihan hirveen kivuissani ja jouduin varomaan jokaista liikettä minkä tein... Ja silti tein silloin enemmän kuin tällä hetkellä teen.