Kuka kuuntelee silloin kun ei ole ketään kuuntelemassa?

No, ei ole totta ettei ole "ketään" kuuntelemassa, mutta ei ole ketään jolle voin vaan laittaa viestiä ja jutella niitten kanssa kun on paha olla.

Ainut puolituttukin, jonka kanssa oon aiemmin jutellut, on nykyään pelkästään energianviejä. Mä en saa mitään onnea siitä, kun kuuntelen sen ongelmia ja "joudun" antamaan jotain sympatiaa sille kun itekin oon niin huonossa hapessa.

Heräsin taas tänä aamuna puoli kuudelta ahdistukseen. Tajusin et mulla on se spirometria ja ohjaaja-tapaaminen samana päivänä samaan aikaan; tiiän kyllä minkä takia laitoin ne sille samalle ajalle, mut en ite tietenkään pyytänyt ketään sinne mukaan, niinkuin olin suunnitellut. En tiiä miksi.

Pystyisin kyllä ehkä siirtämään sitä ohjaajatapaamista silleen et saisin sen kuitenkin sille viikolle, vaikkei välttämättä samalle ihmiselle.

Ja tänä aamuna... taas hengenahdistusta. Alavatsaa nipistelee kans, ja yritän arvioida onko kyse vaan ojentajalihaksista (tai mitkä lienee nimeltään; tää nipistely sopis kyllä parhaiten niihin) vai siitä et oon taas "tehny liikaa" (epätodennäköistä).

Mulla on kaksi vaihtoehtoa tässä: joko meen sinne testiin, varoitan sitä testin tekijää et saatan joutua keskeyttämään, ja teen parhaani. Toinen vaihtoehto on et pistän sitä testiä ainakin viikolla, varmaan kahdella, eteenpäin ja siedän tätä hengenahdistusta.

----

Ilta tulee. Mitenkään päin ei oo oikein hyvä olla.

Neulon sukkaa.

Yritän ettiä youtubesta kuunneltavaa. Kaikki on liian ikävää juttua mulle, ja vieläpä väärällä kielellä.

Oisko Ruudussa jotain? Ei. Yle Areenassa? Ei. Nettiradioissa? Ei. Podcasteja? Ei tähän fiilikseen. Äänikirja? Ei kiinnosta. Normiradio takas päälle siis.

Scrollaan välillä facessa. Sit pikakurkkaus instaan. Kummassakaan ei oo mitään huomioitavaa eikä kukaan oo mua huomioinut.

Mittaan sukan; 2cm liian lyhyt. Purkuun ja uusintakierros.

Radio soittaa musiikkia mikä ei kiinnosta, mut siellä puhuu ihmiset livenä biisien välissä, joten se on parempi ku ei mitään.

Tsekkaan facen, instan, threadsin, redditinki; ei mitään uutta.

Mun poskia kuumottaa. Itseasiassa mun kurkkuunki vähän koskee. Ja tarkemmin ajateltuna... mun äänikin meinas tänään lähteä... Ei kai se oo taas korona??

Testaan. Kaikki kolme testi-kohtaa negatiivisia. Joku helpotus, mut on vaikeuksia uskoa.

Juoksen miljoonatta kertaa vessaan. Mietin toimiiko mun rakko oikein, mitä jos ei, mitä jos mun munuaiset ei toimikaan enää oikein? Mitä jos saan siitä tulehduksen? Onkohan mulla kuumetta? Vihaan kattoa peiliin: sieltä näkyy vaan rasvaantuvat hiukset ja hilseilevä naama. Kädet on niin kuivat että sattuu. Millähän sitä jaksais...

Päätän et ostan seuraavasta tilistä hiustenkuivaajan.

Kuumemittari kainaloon. Selkä kramppaa, mut en haluu noustakaan sängynpohjalta mihinkään. Mietin et mitä jos siinä spirometriassa ei näykään mitään? Mitä jos siinä ekg:ssa ei näykään mitään? Otetaanko mut enää tosissaan vai pistetäänkö vaan "toiminnallisten sairauksien" piikkiin ja lopetetaan tutkimukset siihen?

Käyn taas facessa, instassa, sit vähäks aikaa tänne.

Oon niin väsynyt yrittämään löytää syitä mun omille sairauksille, mut en osaa lopettaakaan. Vaikka kuinka sanotaan että ei oo mun työni potilaana tehdä lääkärin työt.

Laitan kännykästä kirjanmerkkeihin kaikki nopeesti löytämäni avoinna olevat "käypä hoito" ja "duodecim" sivut. Toivon et muistan ne vielä tulevaisuudessa. En haluu just nyt enää nähdä niitä.

Katon kun kelloradiosta tikittää eteenpäin minuutit; liian nopeesti ja ihan liian hitaasti.

Mietin taas otinko päivälääkkeet... Joo, otin. Muistelen keskustelua päivällä, jolloin puhuin taas mun lihas- ja nivelkivuista. Totuushan on että mä en mee ees päivystykseen jos nivelkipu on 8/10, koska oon niin tottunut siihen, mut samalla pystyn hädintuskin kävelemään ja pitämään puikkoja sormissa. Ja kun teenkin niin, ni joka liike sattuu.

Tänään ei oo paljoa kipuja, onneksi.

Ei oo kuumetta; terve 36.7 astetta. Jos spirometria/ekg onkin normaalit, ni ekg ainakin on yks asia mistä mun ei tarvi huolehtia, mut toi hengenahdistus pitää kyl vielä kattoa läpi. Voisin leikkauttaa hiukseni ens tilistä lyhyemmäksi. Ja spirometrian voin keskeyttää jos tulee sellanen fiilis et en vielä pystykään siihen. (Sinnekin katsotaan, jos joku ohjaajista pääsee mukaan koko ajaksi "henkiseksi tueksi".)

Jaa, mitä?

No, sitä että puhuin päivällä yhden ohjaajan kanssa, joka muistutteli mut maan tasalle. Ja tiiän kuulostavani puolet ajasta täysin luulotautiselta kun puhun peloistani ja ahdistuksistani, mut tää henkilö pystyy palauttamaan mut takas maan tasalle ilman et tunnen itteni ignooratuksi. Sen takia puhunkin sille näistä ekana.

Inhottaa et huomenna on jo perjantai.

Ohjaaja kysyi multa et miten mun arjenhallinta... No, ei se toimi. En jaksa. Pesen kaikkein kriittisimmät paikat kropasta ja se on siinä. Lämpimämmillä keleillä oli helpompaa kun pystyi pitämään ikkunaa auki heti suihkun jälkeen, mut ei enää vaik syksy ei oo kunnolla ees alkanu. Enkä tykkää kuivailla hiuksia ikuisuutta. Tätä menoa mun ihottuma näyttää ihan hirveeltä hiuspohjassa.

Tarviin sen ilmanpuhdistimen talveksi, en muuten pysty tässä huoneessa olemaan.

Tiskit ja pyykitkin just ja just menee, mut mihinkään muuhun ei oo energiaa.

Mietin et voisin oikeesti alkaa lukemaan abitreenien materiaaleja. Sillon kun "ei oo muuta tekemistä". Sunnuntaisin, viikolla keskuksen käyntien jälkeen... Ehkä iltaisin ja aamuisin, jos pystyn keskittymään.

Mietin miks mun pää ja kroppa tulee toimeen toistensa kanssa ihan ookoo sillon kun nukun, mut ei sillon kun oon hereillä.

Alavatsaa ei enää ees jomota, vaik vatsa- ynnä muut lihakset kyl ei suostu toimimaan yhteistyössä toistensa kanssa valittamatta. Kramppeja, lihasten menetystä, kireyttä 8 viikon "levon" jälkeen. Mun ois ilmeisesti pitäny ekan viikon aikana aloittaa vatsalihasten ynnä muiden harjoittaminen; hellästi, mut silti.

En tienny sitäkään.

Aamulla vielä kramppas selkä ekan kerran vähään aikaan oikein huolella ja jouduin ottamaan lihasrelaksantin. Ylläripylläri: yksi osa siitä aamuisesta "nipistelystä" loppu siihen.

Väsyttää. Mietin pitäiskö mun jaksaa vielä huomenna käydä apteekissa. Ehkä voisin samalla kaupasta jotain pientä hyvää...? En tiiä mitä ees haluaisin syödä. Toisessa kaupassa odottais toinen paketti, jos jaksaisin senkin hakea samalla. Pitäis jaksaa käydä labroissa keskustassa, mut en tiiä jaksanko huomenna ja onko maanantaina aikaa.

Päätä vähän särkee. En tiiä oisko niskan syytä vaihteeks.

Tänään on ollu jotenkin... En tiiä mikä.

Oon ollu ihan hirveen väsyny aamusta alkaen enkä pysty oikeen keskittymään mihinkään tai saa mitään aikaiseksi, lääkkeistä huolimatta. Vähän huolettaa, myönnän. Oon ollu sängyllä siitä asti ku tulin takas apteekista, yrittäny ladata akkuja vähän sillee et jaksaisin vielä käydä keskuksella tänään ihan vähäsen.

Jotenkin heikko ja hauras olo taas.

Mietin tässä et nyt on 8 viikkoa leikkauksesta, mulla ei oo hirveesti mitään kipuja siitä jäljellä vaikka ruoansulatuselimistö kipuileekin. Mut mietin miten vaikeeta onkin totutella vähitellen siitä että mä en ole lasista tehty. Et pystyn alkaa liikkumaan enemmän ja normaalimmin kuin aikaisemmin, vaik väsynkin nopeemmin kuin ennen leikkausta. Jotenkin silti pelkään, vaikka mun kroppa on hiljalleen korjaillut itseään silleen et voin liikkua ja tehdä enemmän.

Oon alkanu miettii et mitäs jos... mitäs jos oikeesti hakis johonkin lääketieteen alan koulutukseen. Se nyt on vielä vaan pieni mietintä takaraivossa, enkä pystyis tekemään kuitenkaan töitä potilaiden kanssa, mut jos omasta taskusta maksais avoimen opintoja...? Ei sillä mitään lekurin sertifikaattia saa, mut tietoa kuitenkin.

---

Ilta hiipii taas päälle, kysymättä ja lupaa saamatta.

Kävelen kotio ja pään sisäiset viheliäiset hiipii myös ulos piilopaikoistaan. Mietin mihin ne voikin kadota silloin kun on ihmisten ympäröimä; missä on niin paljon tilaa ettei niistä näe ees varjoa? Mun pää on aina niin täynnä ajatuksia, kuvitelmia, että mihin ne sinne sekaan mahtuu? Vai piiloutuuko ne niiden sekaan, kameleontin tapaan?

Käyn suihkussa ja makaan pimentyvässä makuuhuoneesssa odottamassa vesisadetta. Taivas näyttää niin tummalta et luulis sieltä tulevan alas oikein kunnolla...

Sit kuuntelenkin sadetta. Ei se tuu alas niin rankasti ku toivoin, mut tulee kuitenkin.

Haluisin niin paljon sanoo et "Nyppii". Mutkun ei; oon vaan yksin. Ei oo ketään tai mitään joka veis mielen pois siitä et mun ja muiden ihmisten välillä on railo minkä yli ei vaan pääse. En tiiä mikä siinä on; en saa itsestäni niin paljoa et hankkisin yhteyksiä muihin ihmisiin. Jos joku yrittää liian lähelle ni mä lähden karkuun.

(Kuulin just äsken naapurin lähtevän asunnostaan ja kiroavan kovaan ääneen ennenkun ees sulki oven takanaan.

Ehkä kaikki ei tykkääkään sateesta yhtä paljon ku mä... Hymähdin, kieltämättä.)

Kai tääkin on parempi kuin jatkuvasti olla huolissaan terveydestään.

Onks täällä nyt sit tänään ne nk. "Venetsialaiset"? En tiiä, mut kaikki toisiaan toistavat postaukset facessa alkaa suoraan sanoen enemmän ku käymään hermoille, ja siellähän ei saa sanoa asiasta yhtään mitään ilman että saa automaattisesti "mielensäpahoittajan" leiman.

Mulla on huono olo, taas, pää vähän kipee, silmät puolisumussa (hajataitto pahenee väsyessä ja päänsäryssä), ja kaikki mitä radiosta tulee, nyppii. Aamulla oli kurkku vähän kipee ja tosi väsyny fiilis. Mittailin lämpöä, mut se oli ihan hiuksen verran alle 37 eli edelleen normaali, vaik mulle vähän korkeampi kuin normaalisti.

Fiksasin mun sänkyä täs äsken ja nyt taas pistelee alavatsaa. Otin sen rauhallisesti ja kaikkee, mut silti...

Vähän pelottaa nyt et joudunko perumaan sen pelkäämäni spirometrian ihan vaan kunnon takia.

Neuloin toista sukkaa mitä oli pyydetty ja tajusin puolivälissä et olin missannut yhden vähennyksen... projektin alussa. Purkamaan sit, ja nyt toi lanka alkaa hapsuttaa ja se on muutenkin ollut epätasaista tehtaalta lähtiessään. Pitää opetella neulomaan kummatkin sukat samalla kertaa niin ei tulis tollasia virheitä.

Huomaan taas vähän liiankin hyvin miten yksin oon; vaikka kuinka yritän somen ja kotitöiden (ja neulonnan) avulla saada ajatukset muualle, ni jotenkin se vaan ryömii ajatusten päälle. Kello on vasta neljä lauantaina ja mun pitäis tää & huominen päivä selvitä.

Ehkä vähän tyhjänpäiväinen postaus, mut facen lisäksi tää on mun ainut kontakti ihmisiin, ihan vaan ees sillä tavalla et on mahdollisuus et joku näkee ja lukee tän, vaikka ei kommentoi mitenkään.

Yks niitä harvoja asioita, ellei ainut asia, joita mulla on "korona-ajassa" (eli lockdownien aikaan) ikävä on etätapahtumat.

Nyt niitä saa kaivella ja kaivella, eikä siltikään meinaa löytyä. Varsinkin sunnuntaisin, kun kaipaisi jotain ihmiskontaktia, mutta ei pysty ihan vielä lähtemään minnekään.

Mietin sen yhden puolitutun ihmisen parisuhdedraamaa ja sitä, että musta tuntuu nykyään enemmän sillä et oon terapeutti sille kuin joku tuttu/kaveri/mikälie. Meinasin kysyä yhdeltä foorumilta ajatuksia miten mun pitäis edetä sen kanssa, mut vastasin siitä itelleni jo: mä en oo sen terapeutti, mä en haluu seurustella sen kanssa (se kyl yrittää "lovebombingia"), eikä mulla oo enää energiaa kuunnella sen... juttuja.

Eli oikeestaan ainut vaihtoehto mikä jää, on että mä etäännytän itseni hänestä.

Sain myös taas "opetuksen" kahdesta asiasta: En ole niin parantunut mutsin aiheuttamista traumoista kuin ajattelin JA netissä on aina joku, jolla on häpyä omalla oikealla nimellään ja naamallaan suuttua & syyttää utelusta. (En tiedä; tarkoituksella tai tahattomasti, mut silti ymmärtänyt mun postaukseni väärin, ja nyt mulla on taas fiilis et katon sivusta kun mutsi räjähtää ja sen jälkeen valittaa jostain hänen ymmärtämästään vääryydestä, kun toinen ihminen oikeesti ei tehnyt mitään väärin.)

On taas ihan hiton turvaton fiilis. Menin nettiin (joo, facebookiin, oma vika) ettimään vertaistukea. Sen sijaan joku päätti et mut pitää "pistää paikalleni" (to put in my place, stay in my lane, etc). Ei oo taas mitään turvallista paikkaa. (Ei oo varmaan koskaan ollutkaan. Tosi naiivi fiilis.)

Ehkä tää ihminen sai itselleen sit paremman olon, ihan vaan olemalla paskiainen jollekulle muulle, ja väittämällä jotain ihan täyttä paskaa musta.

Haluaisin haukkua itteni pystyyn siitä et mitä mä oikeesti oletinkaan; jotain sympatiaa?? Miten naiivi idiootti voinkin olla. (Se postaus kyllä keräsi paljon positiivista ja neutraalia vastausta, mut toi yks oli ainut mitä tarvi tähän olotilaan.)

Joo, mun mielenterveys on vain ja ainoastaan mun vastuullani, mut tarkoittaako se sitä et mun pitää erakoittaa itteni vielä enemmän ku mitä jo oon? Miks mun pitää kärsiä, miks mun pitää maksaa muitten ihmisten hyvästä olosta? Miks mun päälleni pitää paskoa kun mulla on muutenkin heikko olo? Mä yliajattelen jo muutenkin kaikki viestini mitä vaan laitan ja suuri osa niistä jää postaamatta just koska "joku voi suuttua" tai ymmärtää väärin. Miten paljon varovaisempi mun pitää olla? Oikeasti seuraava askel on vaan et en sano (tai postaa) enää mitään.

On muuten v...ittumainen fiilis tajuta kuukausien jälkeen että pieniannoksinen adhd-lääke aiheuttaa mulle todella lievän, migreeni-tyyppisen päänsäryn, joka kyl menee pois kohtauslääkkeen ja lihasrelaksantin avulla...

Mut samalla myös että mun psykiatrin työt ei välttämättä jatku enää pitkään, joka tarkoittaa ettei oo aikaa vensklata tän paskan kanssa kovin paljoa.

Oon vaan onnellinen et meen sen ekg-laitteen hakemaan tällä viikolla, saan samalla enemmän tietoa miten nää lääkkeet vaikuttaa mun sydämen toimintaan.

Viikonlopun lepääminen auttoi jonkun verran; vieläkin väsynyt olo, mut ei mikään mahdoton.

Kauhisteltu spirometria käyty läpi, minimaalisella kivulla (häntäluuhun sattuu kun melkein tunnin istuin kovilla tuoleilla).

Numeroissa ei ollut hirveästi eroa, mut avaavan lääkkeen jälkeen huomasin ainakin kropassani eron:

Ennen lääkettä silmissä sumeni jokaisen puhalluskerran jälkeen enkä meinannut saada tarpeeksi rohkeutta seuraavan puhelluskertaan. Joka kerran jälkeen mulla myös piti olla "pää polvissa" ja menin kuulema ihan valkoseks kasvoiltani.

Lääkkeen jälkeen ei ollut enää samaa "sumentumista silmissä" ja palauduin nopeammin joka kerta. Ei tarvinnu enää pistää päätä polviin enkä kuulema menny enää valkoseks niinku aiemmin.

Kotiin kävellessä oli jopa sellai fiilis et pystyn hengittämään. Sama juttu edelleen kotona ollessa. Avaavan lääkkeen vaikutus kuulema kestää n. 4-6 tuntia, mikä on sinällään surullista.

Mietin pitäiskö oottaa kunnes oon saanu sen ekg:n tehtyä ennenkuin varaan lääkäriaikaa, koska se avaava lääke tuntuisi olevan tosi hyvä asia ja olisin melkein valmis "maksamaan sen suoraan taskusta".

Toinen asia mikä siellä kävi ilmi että mä en oo pudottanut "vaan muutaman kilon" sen leikkauksen jälkeen... Multa on lähteny 10 kiloa. Oon shokissa. Tiedän et mulla on ollu kaikenlaista ongelmaa syömisen kanssa, mutta silti. Oon shokissa.

In other news... (Musta tuntuu täs vaihees ihan ku olisin ylpee äiti/isä puhumassa vauvastaan) Puolivahingossa vietin jonkun aikaa makuultani vatsallani. Täähän on siitä suuri juttu et leikkauksen jälkeen oon pystyny olemaan vaan kyljelläni ja mulla on sellaset tyynyesteet rakennettu kummallekin puolelle mua sängyllä et en pyörähtäis vatsalleni vahingossa.

Väsyttää, oikeesti silleen et tekis mieli vetää sellaset kevyet 8h päikkärit. Yritän pitää itteni liikkeessä etten nukahtais, mut tiukkaa tekee. Ei varmaan tarvi miettiä saanko unta ens yönä, mut silti pelkään iltaa. Tuntuu et minuutit matelee vaik kuin yritän tehdä juttuja ja olla tuijottamatta kelloo. Ja sillon kun minuutit matelee niin mun ajatuksille on ihan liikaa tilaa mennä jonnekin negatiiviseen, mikä aiheuttaa ahdistusta mikä on se ihan viimenen asia mitä mä tarviin.

Haluaisin vaan mennä siihen mun "normaaliin tavalliseen", kun mun pää ei ollut ihan tässä kunnossa.

Tiiättekö sen biisin "Hotel California" ja sen tarinan sen takana?

No, unohtakaa se tarina... enimmäkseen. Kuulin sen biisin eilen ja mulle tuli vähän samanlainen fiilis kuin sillä biisin "kertojalla"; oon jumissa päässäni ja tilanteessani, halusin tai en. Eikä tää oo mitään kivaa, ei ees ensikatsomalta.

Eilen ei pulssi meinannut mennä alas millään, mietin kaks kertaa otanko adhd-lääkkeen tänään vai en. Sit mietin myöntäiskö digiklinikan lääkäri mulle sitä avaavaa lääkettä ees sinne asti et pääsen lääkärille. Sit mietin et soitan joko terveysneuvoon, jos tää pulssi ei laske tai odotan aamuun et saan takasinsoiton omalta polilta.

Ei se pulssi paljoa laskenut, mut tarpeeks et uskalsin nukkumaan. Aamulla sit sama sävellys, paitsi ennen lääkkeitäkin pulssi oli jo joku 80+, eli hyvin mun ahdistus vetää.

Tein eilen listaa asioista mitä pitää hoitaa ja jokainen asia pitäis kai hoitaa eri tapaamisten aikana, kun kerralla ei tunnu riittävän aikaa kaikkeen (ei tietenkään riitä).

Sit mun pää lähtikin raiteille siitä mitä mun pitäis tehdä tai sanoa et saisin taottua lekurille/sh:lle päähän että näitä asioita on katsottava tarkemmin ja plaaplaa. (Ja sit sinne et jos mä kerran "saan" syödä panadolia ja tulehduskipulääkettä päivät pitkät, ni kai ny mun muitakin somaattisia oireita pitäis jollain tavalla hoitaa?)

No joo.

Soitin omalle terveysasemalle aikaa erityisesti sen avaavan lääkkeen takia. Pitkän sekavan selityksen jälkeen päästiin kuitenkin puhelimessa olleen SH:n kanssa yhteisymmärrykseen ja nyt mulla on soittoaika, sekä avaavan lääkkeen uusintakierros.

Tiiättekö mitä mulla on ikävä?

Sitä aikaa kun jaksoin tehdä "päivällä" jotain ja sit vielä illalla lähteä jonnekin. Ei ees mitään kolmekymppisen väsymystä, vaan ihan sitä et oikeesti teen mitä tahansa, miten tahansa vähän energiaa vievää, ja sit loppupäivän oon täysin out of it. Liian väsynyt.

Mietin tänään miks oon niin "out of it" ollut koko päivän, ja sit tajusin et hei, mullahan oli aamulla jäätävä ahdistuskohtaus ja oon vaa koko päivän tapellu täyttä dissosiaatiota vastaan.

Nyt on sit tyhjä olo kun ei oo oikeestaan mitään tehtävää. Siis sellaista mikä olis joko puolipakollista tai ihmisten kanssa tehtävää. En ois uskonu että mä olisin koskaan se ihminen, joka kaipaisi muita ihmisiä ympärilleen.

Se syyllisyys, joka kerta kun teen ison ruokatilauksen. Tilaan joitain erikoistuotteita, jotka nostaa sen tilauksen hintaa ja sit oon sillee "tarviinko oikeesti näitä?" (Joo, mut ei mee kalloon et 32 rullaa vessapaperii ei vaan hävii jonnekin yhden ihmisen taloudessa yhdessä viikossa... koska yks viikko on näköjään se pisin aika mitä mun aivot tajuu. Tai 1.5 litraa nestesaippuaa, tai kokonainen törppö deovoidetta, jne jne.)

Ja syyllisyys kun tilaan jotain vähän kalliimpaa, varsinkin tän kesän jälkeen. Tilasin sen kirkasvalolampun ja ne hyväthän MAKSAA. Mut en oikein uskaltais testata miltä näyttää syksy/talvi ilman sitä. Valonpuute on niin perseestä. Pelkään vaan et se aiheuttaa migreenikohtauksia eikä sit autakaan.

(Toisaalta mietin myös et haluaisin sen hiustenkuivaajan ja yritän puhua itelleni miten epäjärkevää mun on ostaa se just nyt.)

Torstaina (eli huomenna, taas) olis 9 viikkoa leikkauksesta.

Tänään meinasin et teen tätä, tuota ja kolmatta.

Piti pysäyttää itteni monta kertaa et hei, rauhallisesti nyt vielä. Vähäsen kerrallaan on vieläkin ihan tarpeeks.

Ja nyt illalla ahdistaa ja oon väsynyt.

Toinen asia mistä mä en ole todistettavasti parantunut on syömishäiriö-käyttäytyminen: oon kateellinen siitä ajasta kun pahoinvointi pakotti mut syömään pieniä annoksia kerrallaan ja hyvin yksinkertaista ruokaa. Ahdistaa kun "Mulla oli pokkaa" muka "mässätä" kolmena peräkkäisenä päivänä: suklaata, jäätelöä ja juustoa. Hui kauheeta (kaikella sarkasmilla).

Nyt sit tuntuu et oon hirveen läski ja turvoksissa (oon edelleen isosti ylipainoinen, joten no worries), ja bodycheckkaan vatsaani jatkuvasti.

"Tajusin" et mähän voin mennä takas siihen vanhaan tapaan hallita ahdistusta ja aloittaa taas ahmimisen aina kun ahdistaa.

Paitsi etten voikkaan. Mulla on huono olo jo pelkästään päivällä syödystä "normaalista ruoasta" ja sen jälkeen vedetystä juustosta ja leivänkannikasta. Mut mulla on tasan yksi toinen tapa ees jotenkin auttaa sitä ahdistusta, ja sekin toimii vaan murusen verran.

Päätä särkee taas. Se ilmanpuhdistin olis hyvä, mut en uskalla ostaa ihan vaan koska nekin on niin tyyriitä.

Ottaa myös päähän etten osaa selittää mitä tarviin oikein puhelimessa: yritin varata aikaa lekurille, mut nyt mulla onkin soittoaika kuukauden päähän ja sehän vaan soittaa virka-aikana, "varmaan aamupäivällä" enkä mä yhtään tiiä miten paljon pystyn selittämään sille mun asiaani kun on niin paljon kaikkee.

Mut siis: ottaa päähän etten osaa selittää asiaani silleen et saisin jotain tapaamisaikaa, ja et puhelimeen vastaavan sairaanhoitajan ei miljoonaan kertaa kysyä samoja asioita ennenku jotain on ees jotenkin selvää.

(Ottaa päähän aika moni asia, mut nää nyt just nyt.)

Lisäys (myöhemmin illalla):

Sitä saa mitä pyytää... kai.

T. "Pahoinvoiva allekirjoittanut."

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Lisäys

Leikkauksen jälkeen viikkoja takana 9! Erittäin letargiset bileet pystyyn! (Tähän sit viel pari "silmienpyöräytys" hymiötä.)

Päässä juoksee taas miljoona ja yksi asiaa.

Pahoinvointi, refluksi, hengenahdistus...

Ja miksei vaan voi vähän aikaa luottaa siihen et asiat menee oikeeseen suuntaan? Et mikään ei oo täydellistä, mut tyhjän päällä mä en ole?

Tänään tuli paljon hyviä uutisia, mut jotenkin en osaa ottaa niitä sellaisina enää nyt illalla.

Päässä juoksee miljoona ja yksi asiaa, mut mistään en saa kiinni kunnolla.

Multa kysyttiin jos tiedän itse miksi yksin oleminen ahdistaa ja miksi mun on niin paljon parempi olla ihmisten ympärillä. Mitä voisin tehdä niinä yksinäisinä hetkinä. Sit mun piti lääkärin kanssa käydä (erittäin pikaisesti) läpi mitä nyt loppukesän aikana on tapahtunut (lukee tässä ketjussa) ja ylläripylläri: mua alko ahdistamaan kaks kertaa pahemmin.

Mitä jos ainoat ihmiset joita koen mulle tarpeeksi turvallisiksi on niitä, jotka vaan tekee töitään? Mitä jos mä en vaan löydä mitään tarpeeksi kiinnostavaa mitä voisin tehdä harrastuksena, jotain päivien täytettä? Mitä jos, mitä jos, mitä jos...

(Mitä jos mä en löydä ihmisiä, jotka on mulle kiinnostavia, jotka jaksais mua ja jotka olis luotettavia? Mitä jos mä en enää löydä mitään kiinnostavaa tekemistä? Mitä jos mua ei vaan enää kiinnosta mikään?)

Ja ajatukset pyörii, ei pelkästään tapahtuneiden asioiden tai yksinäisyyden ympärillä, mutta myös sen ympärillä et onks mulle tulossa sydänkohtaus tjsp. (Hyperfokusoin itseni sydänongelmien kanssa tällä hetkellä, ei oikeestaan muuta syytä. Oikeesti haluan et se sydänfilmi tulee oikeasti takaisin negatiivisena kaikelle huolestuttavalle... vaik on se vähän raivostuttavaakin. Haluan et ihmiset on oikeessa kun ne sanoo et nää sydänjutut on samaa mitä kaikki muutkin kokee.)

Tosissani harkitsen jonkun rannessa pidettävän kellomaisen fitness/sydänmonitorin ostamista. Vaikka ne hyvät on kalliita, ni jos se tarkoittaa et mä en juokse lääkärissä tai saa ahdistuskohtauksia joka hiton oireen takia, ni se tulee olemaan sen arvonen.

Jotkut sanoo et tää on kuolemanpelkoa. Mut tää on vaan just tätä: en osaa tunnistaa omia tunteitani, kroppani tuntemuksia, ja mun stressinsietokyky on vieläkin aikalailla nolla. Mut jos tää on ahdistusta tai vastaavaa, ni aika vittumaista et mun koko kroppa oireilee joka päivä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Korjaus

Ehkä tän leikkauksen jälkeiset ongelmat on jättäneet muhun syvemmät jäljet ku luulin.

Heräsin tänä aamuna niin et kaikki olo ookoo ihan vähän aikaa... ennenku mun aivot kunnolla käynnisty ja kun muistin missä & kuka mä oon, ni ahdistus alko heti.

Mietin et onko tää sitä, et pelkään et mulle "sattuu jotain" sillon kun "ei oo ketään, jolta voisin pyytää apua"... ihan ku mä en ois jo selvinnyt kohta leijonanosaa aikuisiästäni pelkästään yhteiskunnan avustuksella. Kaikki hätätilanteet ja päivystysasiat mun on pitäny hoitaa ite.

Mut se ei muuta sitä et mun sydän nosti ainakin sykettä heti kun tajunta palas mun päähäni.

Kiva. Eli yks asia lisää mihin mun pitää saada terapiaa... Mut millä rahalla.

Tylsiä asioita: haluun siirtää mun rönsyliljan uuteen ruukkuun mut ei oo energiaa. Ja mun ruusu on kai kuolemassa? Ainakin se näyttää olevan huonossa hapessa. Raivostuttavaa.

Ostin sen ruusun piristämään mua leikkauksen jälkeen ja nyt se on niin nuupahtanut... Kattelin tossa tekokukkaa, samantyyppistä ruusua kuin tuo on. (Ihan vaan jos toi ruusu kuoleekin.)

Puhuin myös yhden ihmisen kanssa, jota en ole nähnyt viime kevään jälkeen (jos luulet tunnistavasi itsesi tästä, ni muista mitä mä sanoin 😉 ) ja yllättäen tunsin että ehkä sain pienen palasen itseäni takaisin, jota oon etsinyt leikkauksesta lähtien.

Oon onnellinen niistä ihmisistä, joita yleensä näen, mut tää ihminen on yksi sellainen et jos tilanne olis joku muu, ni ehkä me oltais ystäviä? Ehkä.

Pointti kuitenkin että tunsin et ihan pieni palanen mua tuli takaisin.

Multa leikattiin kokonainen sisäelin. Palanen mun fyysistä kehoani. Sit olin kivuissani pitempään kuin kotiuttanut lekuri odotti, sit sain tulehduksen ja antibiootit, sit sain koronan. Sen kaiken keskellä olin henkisesti niin alhaalla kuin oon vaan ollut (yksiä pahimmista ajoistani, ihan salee).

Jotain muutakin musta jäi sinne leikkaussaliin, kuin vaan "se mitä piti".

Haluun ne palat mitä kadotin, takaisin. Kohtua en saa (enkä halua), mut mitä jos ees persoonallisuuteni? Ja kiinnostukseni? Motivaationi?

Ei sen pitäis näin mennä, mut se nyt vaan meni.

Kukaan ei varoittanut mua tästäkään. (Ei sillä että kukaan olis ehkä pystynytkään.)

Heräsin tänä aamuna ihan järkyttävään niska- ja selkäjumiin, siihen pisteeseen et se pistää mun oikeen käden tärisemään. Otin lihasrelaksantit, ja odottelen et ne alkais auttamaan, mut hirveen optimistinen en oo. TENS-laite ja lämpöhoito on kokeiltu jo, kipugeeliä ei vielä... Mut kipugeeli ei varmaan hirveesti auta ihan suoraan lihasjumiin/-kramppiin.

Nyt on kans se ekg-laite kiinni rintalastassa. Pitäis merkata aina kun tulee "sydänoireita" tai hengenahdistusta, mutta kun niitä on läpi päivän, joka päivä, ni epäilen et kannattaako mun jokaisesta pikkujutusta tehdä merkintä.

Toisaalta olis hyvä, mut toisaalta... saattaa olla et vaan kuvittelen ja sit teen "tyhjiä" merkintöjä. (Ja luin väärin ohjeistustakin, raivostuttavaa. Laitanko mä tohon nyt et "hengenahdistus, 4-5h" tai "sydämen muljahtelua, 45 min, lyhyissä jaksoissa." Vai sörkinkö mä tota Arc Reactoria joka hiton kerta kun vähänkin ottaa sydämestä? Tai kun ainakin tuntuu siltä...) Toivon että tota analysoiva ihminen osaa vähän lukeakin et yhden minuutin versus 5 tunnin hengenahdistus eivät ole sama asia.

Sen laitteen haku tk:sta otti tohon alavatsaan jonkun verran (ei pahasti, mut silleen et tiiän etten oo vielä täysin parantunu). Sit eilen vielä oli **ihan pakko** laittaa se rönsylilja uuteen ruukkuun, koska enhän mä osaa olla paikallani.

Pesin kans pyykkiä eilen & tänään, ja latasin tiskikoneen (en viittiny vielä tyhjentää, koska oon tehny ihan tarpeeks). Tänään lämmitin jopa ruokaa uunissa. (Mun syömishäiriö huutaa pään sisällä siitä et "en sais" syödä makaronilaatikkoa! Spoilers: söin sen juustomakaronilaatikon.)

Voisin kuulema käydä suihkussa tän laitteen kanssa, mut oon puskenut sitä tälle päivälle, koska haluaisin mahdollisimman vähän työtä itelleni (oi ironiaa).

Ei mulla kai muuta kommentointia tälle päivälle.

On ollu vähän parempi olo henkisesti, vaik fyysisesti oon paljon väsyneempi ku ennen leikkausta normaalisti olin ja lievä pahoinvointi on ja pysyy... näköjään. Toivottavasti ei ikuisesti.

Samalla vaikka kuinka se järki-puoli mun päästäni sanoo et pitäis viel nukkua kyljelläni, ni oon pari viime yötä nukkuni jotenkin oudosti ihan pikkusen mahalleni varaten painoa. Sit herätessäni alavatsaa jomotti taas.

Eli oikeesti nyt pitäis ottaa pari päivää rauhallisesti. (Oi, ironiaa.)

Sain psykalta mielialalääkkeitä kokeiluun; toinen niistä on kokeiltu jossain vaiheessa, mut nyt uudestaan, ja toinen on tuttu vaan nimeltään. Ei tietty oo järkevää aloittaa niiden kokeilua ennenkuin tää ekg on ohi, joten viikon joudun odottamaan.

Eli mun pitäis oikeasti käydä sekä labroissa, apteekissa että yhdessä tietyssä kaupassa. Pers...

Ehkä mun masennuspää tästä vähitellen nostais itseään ylös suosta; eka lääkkeiden avulla, myöhemmin ku tilanne on tasaantunu, sit ei-lääkkeettömillä keinoilla.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Poistelin turhia

Tajusin et huomenna olis päivälleen 10 vko leikkauksesta.

Mä en oo päässyt siitä vieläkään yli.

Teen vähitellen enemmän ja enemmän joka päivä, mut silti mun pää pyörii sen leikkauksen ja paranemisen ympärillä.

Pelkään lähteä lähikauppaa pitemmälle yksin (vaikka oon tehnyt sitä joitain kertoja), ja jatkuvasti pidän huolta siitä et en "tekis liikaa". Tänään sit ilmeisesti tein liikaa koska alavatsaa kipristelee taas.

Muuten oon fyysisesti paremmassa kunnossa, mut silti mun kroppa muistuttelee etten oo vielä parantunut.

Havahduin tänään tiskatessani siihen et oonkohan mä liian riippuvainen keskuksen ostolounaista. Mut oisinko mä yhtään sen enempää "riippuvainen" niistä ku mitä mä olisin kaupan valmisleivistä, puolivalmiista ruuista, tai pussiruuista.

Mulla ei oo juuri mitään jaksamista ruoanlaittoon vaikka se olis niin paljon halvempaa. Joko mä syön valmiiksi tehtyjä lounaita tai sit tyyliin jogurttia ja voileipää.

Mulla on kohta viikon ollut sydänmonitori kiinni rinnassa ja pelkään että siihen ei oo jääny mitään todisteita mistään huimaus/tasapaino -jutuista tai siitä sydämentykyttelystä... Mut toisaalta en halua myöskään että mikään mun oireista on sydänperäistä. (Oon toisaalta myös yllättävän iloinen siitä kun saan ton irti koska pääsen kunnon suihkuun; mun hiukset alkaa näyttää rasvassa uitetulta variksenpesältä enkä saa niitä kunnolla pestyä lavuaarissa.)

Sit se tunne, kun ympärillä on vaan liikaa ääntä ja visuaalista "häiriötä", et katoan vaan hiljasesti jonnekin pääni sisälle.

Sekin on nyt koettu (taas).

Vähän ärsyttää etten pysty enää tekemään ostoksia mistään ilman että tunnen syyllisyyttä ja sataan eri kertaan katson koko ostoskorin ja -listat läpi et mitä tarviin. Ja on niin paljon mitä mun kannattais tai jopa pitäis ostaa samalla kertaa, mut en vaan saa itsestäni niin paljon irti.

Ja sit tulee päiviä millon mun alavatsaa kipristelee ja muistan miks oon ylivarovainen sen kanssa mihin käytän rahaa.

Silmätkin on taas alkaneet oireilla. Silmälääkäri sanoi etten mä varmaan koskaan tuu näkemään tarkasti, mut ehkä mä vasta nyt tajusin sen oikeesti.

Tälläisinä päivinä tajuun miksi toimiva ADHD-lääkitys on mulle tarpeellinen.

- En päässy lähtemään keskuksellekaan kuin just ja just lounaan hakemaan (ja meinasin olla myöhässä), ekaa kertaa viikkoihin.
- Oon ollu suurimman osan päivästä pelkästään sängyssä.
- Ahmin taas, koska haluun ees sen hetkellisen sokerihumalan. (Tarpeeton "dopamiini-vyöry" siis.)
- En saa mitään täällä kotonakaan tehtyä. (Märät pyykit odottaa telineen päällä yhdessä läjässä...)
- Kattelen ja luen taas noita "painshopping", stressitasoja ja adrenaliinia nostavia reddit-postauksia.

JA kaiken kruununa:

- En pysty keskittymään mihinkään yhteen asiaan kuin hetkellisesti.

Ja mä vielä kehtaanki miettiä tarviinks mä sitten kuitenkin tota lääkitystä.

Alavatsaa kipristelee vieläkin, enkä tiiä mistä tää johtuu nyt enää. Osittain kai ruoansulatuselimistöstä, mut osittain varmaan mun sisukset (leikkausalue) on ärtyneet tästä kaikesta sähläämisestä mitä oon harrastanut viime päivinä.

Jos tohon sydänmittariin ei oo jääny mitään, varsinkaan tältä päivältä, ni kutsun sitä "bullshitiksi", koska tältä päivältä on enemmän merkintöjä kuin kaikilta edellisiltä päiviltä yhteensä ja mun sydän ei oo osannut päättää haluisko se hyppäillä epätasaisesti, liian hitaasti vai liian nopeesti.

Kai tääkin on jonkinlaisen paranemisen merkki että vaikka en oo vieläkään päässyt tuosta leikkauksesta yli, ni silti ajatukset vähitellen siirtyy muihin asioihin, sekä hyviin että huonoihin.

Pitäis saada jotenkin unta ens yönä, mut viimekin yönä heräsin hikoillen joskus kello viiden jälkeen aamuyöllä ja nyppii. En tykkää näköjään yhtään enää keinotekoisista valoista ulkona. Olin siis tänäkin aamuna verhot kiinni kunnes aurinko paistoi ees jonkin verran. Tulee ikävä ja pitkä talvi tälleen mennessä. Pitänee ostaa se kirkasvalolamppu kuitenkin, ja paljon kynttilöitä.

Mä en tajuu miks mun on niin vaikee samaistua ja tutustua muihin ihmisiin, tai ees lähteä juttuihin mukaan muiden ihmisten kanssa.

Musta tuntuu aina jotenkin siltä et oon irrallaan, sadan valovuoden päässä muista ihmisistä, ja sitä väliä on lähes mahdoton kurottaa kii.

Tänään oli hyvä päivä, kunnes tulin kotiin ja tähän hiljaisuuteen. En pääse täällä pakoon sitä, että oon vaan yksin. Ympärillä on liian hiljaista ja pään sisällä liikaa melua, eikä mitään mikä veisi ajatukset muualle.

Oon useamman päivän heräillyt painajaisiin aamulla viiden ja kuuden välillä, enkä oo jaksanut juuri tehdä mitään, en ees lähteä keskukselle. Tänään jaksoin, mut en tiiä miten pitkälle sekään kantaa.

Tästä on vaan muutama tunti kun olin samassa huoneessa muiden ihmisten kanssa, mut sekin tuntuu jo ikuisuudelta.

Tätä iltaa on vaan muutama tunti jäljellä ja huominen päiväkään ei oo kuin joitain tunteja... Mut silti se tuntuu ikuisuudelta.

Mä en tässä vaiheessa ees tiedä monesko aamu tää on kun oon heränny kello viiden ja kuuden välissä painajaisiin ja ahdistukseen. Pala kurkussa yritän rauhoittua ja saada uudestaan unta, mut kroppa puskee vaan kylmänhikeä ja silmät on ainut missä tuntuu väsymys.

Todettu taas miten paljon vihaan jatkuvaa (kaikkea) ääntä, kun päädyin murhanhimoiselle tuulelle heti kun kuulin jonkun laulamassa karaokea. (Kaikilla on oikeus olla täällä, jne jne.)

Tää viikko tuntuu menevän liian nopeesti ja liian hitaasti ohi. Ihan ku juoksuhiekassa kävelis, mut samalla ihan kuin olisin ollu unessa koko viikon läpi.

En tiiä mitä tehdä tuon ahdistuksen kanssa enää. Huomenna pitäis jaksaa apteekkiin, mut en tiiä millä voimilla. Kai perjantainakin sen vois tehdä, mut edelleen: millä voimilla? Oon jo tän alkuviikonkin kulkenut dissosiaation ja ahdistuksen aiheuttamassa sumussa, en ees uskalla ajatella mitä viikonloppu tulee olemaan. (Nyt on keskiviikko, mut en pysy päivien perässä tällä hetkellä.)

Tässä välissä sain ton leikkausalueenkin suuttumaan; se yksi kohta mikä on ollut kaikkein kipein heti leikkauksesta alkaen, rupes vihoittelemaan mulle viikonloppuna. Koko alavatsa (ja reidet) epämääräisin väliajoin kipuilee silleen lievästi; ei tarpeeks et tarvii mennä lääkäriin, mut tarpeeks että TUNTUU.

Tuntuu et oon menny tänkin kanssa takapakkia; et koko asunto haisee "sairaalalta" (eli mun heti leikkauksen jälkeiseltä ajalta) ja ton kipuilun aikana menin päässäni takas "sinne" eli olin taas niissä viikoissa heti leikkauksen jälkeen, "jumissa" asunnossani ja pelkäämässä ties mitä komplikaatioita. Oli hetkiä (yleensä just ennen nukahtamista ja just herättyäni) et oikeesti olin taas siellä. Ei ees että elin uudestaan niitä aikoja, vaan olin takas siellä ihan kokonaan.

Välillä mietin et mitä järkee tässä kaikessa on, hakeutua kuntoutukseen ja tutkimuksiin, kun tuntuu et elän vaan ylläpitohoidossa kumminkin. Joillain ihmisillä on optimismia et henkisesti kuntoutuisin tästä vielä, mut parikymmentä vuotta psykiatrisesti sairaana... Vaikee uskoa. Mun on vaikee uskoa että suuri osa ihmisistä ymmärtää miten suuria ongelmia mulla on päivästä toiseen, vaikkakin sit mun pääni sisällä.

Ehkä tää on vaan tää päivä, mut hävettää ja ahdistaa.

Oon useamman päivän peräkkäin vellonu sellaisessa epämääräisessä ahdistuksen fiiliksessä, mut tänäaamuna se jostain syystä eskaloitui taas vähän... Ei niin pahasti kun on tän kesän aikana ollut, mutta ihan tarpeeksi tehdäkseen mahdottoman olon.

Ja häpeä, koska joudun pyytämään apua muilta ihmisiltä.

Lähdin pois keskukseltakin aiemmin jutellut normaalisti, kun hävetti ja ahdisti niin paljon.

Heräsin jalat hellänä ja vähän kipeenä, ja päivää myöten alavatsakin on kipuillut... Mietin et millon tää kipuilu loppuu, et miten pitkään vatsanalue voi olla kipeä. Jalatkin puutuilee ja kipuilee (taas) enemmän ku normaalisti, vain en mielestäni tee mitään ihmeellistä.

Huomenna tulee 13 viikkoa täyteen leikkauksesta, mut tuntuu edelleen usein et aikaa ei oo kulunut juuri mitään. En edelleenkään nyky vatsallani ja (ks edellä) vatsanalue kipuilee edelleen.

Sain psykalta uusia-vanhoja lääkkeitä kokeiltavaksi (viikkoja sitten), mut en vaan uskalla ottaa niitä koska lääkkeitä on muutenkin ja pelkään komplikaatioita, vaikka lekuri sanoikin et nää lääkkeet on ok keskenään.

Pitäis vielä pian (ei tänään, mut lähiaikoina) lähteä toiseen kaupunkiin ja pelkään sitäkin, et miten bussimatka, majoitus ja siellä jaksaminen menee. (Heräsin jo täs yhtenä päivänä sillee et "mitä helvettii täs on pelättävää?"; mun oma pääkin on jo täysin DONE tän piikkeilevän ahdistuksen kanssa.)

En millään jaksais, mut kannattais kuitenkin, ainakin vähän aikaa.