Viimeisin kirjoituksesi kosketti kauniilla tavalla jotakin minussa. Ehkä sitä joka muistaa ahdistuksen, tai kotoa poistumisen vaikeuden / jonkin muun kaipaamisen. Kiitos sen jakamisesta!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 1 viikko sitten. Syy: Viittauksen selventäminen

Mukavaa tietää että kosketti jotenkin vaik ei ollut erityisen kiva aihealue.

Mietin kyl kaksi kertaa et haluunko postata koko jutun; jäi siitä jotenkin keskeneräinen fiilis, vaikka siitäkin kai sais väkerrettyä jonkun sanasen. (Limbossa olemisesta ja keskeneräisyydestä siis.)

Pääsin ekaa kertaa vähään aikaan istumaan oikein läppärin ääreen; ei sillä etteikö olis ollut mahdollisuutta, mut en vaan ole jaksanut raahailla tätä ympäriinsä ja sit tasapainotella sitä polvillani, tjsp. Nyt oon juomassa keskuksella aamuteetä tyhjässä kahviossa ja kirjottamassa.

Ja tästä tulee PITKÄ, taas.

Eilen tuli tasan 5. viikkoa leikkauksesta ja mun juhlistamiset oli siinä et kävin avun kanssa lähikaupassa; meni paljon nopeemmin kun edellisen kerran (viikko tai pari aikasemmin) yritin samaa. En myöskään ollut yhtä kivuissani kuin aiemmin oon ollut. Sain vihdoin ja viimein ne kauan haikailemani tyynyt (normi- ja vartalotyynyn), sekä radion (vaikka mun piti säästää rahaa, mut en kestä ilman radioo). Sain samalla sieltä kans sen rönsyliljan minkä perään oon itkeny viikkoja nyt; tosin se on markettikasvi, mut rönsyliljat tuntien, eiköhän se selviä ihan hyvin. Vielä anopinkieli ja aloe vera, niin oisin tyytyväinen.

En tajunnu miten paljon tarviin radioo olemaan päällä samassa huoneessa ja miten addiktoitunut oon nimenomaan tähän yhteen radioasemaan ennenku se meni täysin hiljaseks yli 24 tunniksi.

Peruin diakoni-ajan kun oli niin huono olo sinä aamuna, ja aattelin et jos he kerran tekevät muuten kotikäyntejä, niin pystyisivätkö tekemään tämäkin asian takia kotikäyntejä? Mun kuitenkin kannattaisi ottaa se diakoni-tapaaminen, koska mulle on tullut muita laskuja mitä ei oteta huomioon Perus-TT:n laskelmissa.

Oon muutama viimeistä yötä nukkunu pari tuntia per yö jommallakummalla kyljelläni ja vaikka heräilen aina kun vaihdan kylkeäni, ni pelkään silti et unissani remmon liikaa ja remmon sit mun tikit kans tuolta sisältäni auki. (Hoks! Pahojen komplikaatioiden riski on noin 1% tässä leikkauksessa.) Vaikka on menny 5 viikkoa, ni silti otan mahdollisimman iisisti kaiken minkä vaan voin enkä yritä mitään tyhjänpäiväistä akrobatiaa.

Alavatsaa jomottaa silleen tasasen-epätasasesti läpi päivän; joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus jopa ei ollenkaan. Ostin frantsilan ison kauratyynyn lämpötyynyksi auttamaan niihini pahempiin jomotushetkiin (kun en haluu niitä sähköisiä), vaikka mua vähän pelottaa laittaa se uuniin (ohjeitten mukaan) lämpiämään. Olin just pari päivää aatellu et tarvii tehdä joku ”painotyynyn” ahdistuksen apukeinoksi, mut sain siitä frantsilan kauratyynystä tarkoittamatta painotyynynkin; se on just ja just tarpeeksi painava et auttaa. 😀

Loput rahat jääkin sit säästöön, hätätilanteita varten miinus jotain erittäin tärkeitä ruokaostoksia, ja suuren osan lounaista ainakin tuun ostamaan keskukselta kun se mahdollisuus kerran on; se on yksi ateria vähemmän mitä mun tarvii miettiä ja tunnen itteni enemmän ihmiseksikin kuin sillon kun syön vaan jotain marketin pastoja tai keittoja. Viikonloput joudun niillä marketin jutuilla silti elämään, mut ainakin viikolla on jotain muuta ku ne puolivalmiit.

Mulla on ollu aamuisin, ja joskus iltapäivisin, sellanen mid-level pahoinvointi, johon oon joutunu ottamaan lääkettä. Oon laittanu sen pahoinvoinnin sen piikkiin et mun kehoo sanoo et oon tehny liikaa edellisenä (tai samana) päivänä. Mut pitää mainita tästä lekurille.
Toissapäivänä kuulin radiosta et korona-tartunnat on olleet nousussa ja huomasin keskuksella samana päivänä ainakin yhden laatikollisen kertakäyttömaskeja, joten oon vähän silleen :/

Mun eka pari neulottuja polvisukkia on jo puolivalmiita, pitää sit keksiä jotain lisää neulomista, koska oon käyttänyt suurimman osan mun ylijäämäajasta neulomalla ja katsomalla/kuuntelemalla dokkareita ja radiota. Tarviin kyllä lisää sukkia ja uuden pipon, et sinällään neulomista on kyllä.

Henkisesti eilinen oli parempi ku edelliset päivät; jotenkin pystyin pitämään itteni kasassa ilman (kovin paljoa) lääkitystä… nyt oon vaan taas siinä tilassa et oottelen vaan kello yheksää illalla et pääsee nukkumaan. Sekin on parempi kuin se aivan jäätävä ahdistus, joka lähentelee paniikkia. Mä oon varmaan niitä ihmisiä, jotka joutuu olemaan adhd-lääkityksellä päivittäin, koska se on ainut mikä pitää mun ajatukset silleen… ajatuksina eikä hajallaan olevina ajatuksenrepaleina, jotka eskaloituu massiiviseksi ahdistukseksi pahimmillaan.. :/ Sinällään sucks, aika paljonkin, mut kun pää on mitä se on niin… tätä tää vaan on kai.

Pelottaa vähän kuitenkin tää tuleva viikonloppu, kun mulla ei kuitenkaan ole sitä tuhdimpaa annosta rauhoittavia… JOS kuitenkin tulee tosi paha päivä ja tarviin niitä sit lopulta läpi päivän. Uskon kuitenkin et pärjään, en suostu uskomaan muuhun.

Sit kun tulee se TK-lääkärin tapaaminen, aion kyl pyytää siltä jonkun lääkärintodistuksen (varmaan A-todistuksen?) kirkasvalolamppuun (mielialan tasoittaminen syksyn tullen) ja ilmanpuhdistimeen (migreeni, muut päänsäryt), koska aion kuitenkin hankkia kummatkin, mut olis kiva jos ei 300 euroa tarvis tunkea niihin täysin omasta taskusta kun ne on kuitenkin tarkoitettu sairaudenhoitoon / -estämiseen.

En tiiä mitä muuta ton ahdistuksen/masennuksen hoitoon keksis. Sähköhoito on yksi, mut en haluu menettää muistiani edes lyhytaikaisesti. Ketamiinihoito on kai kanssa yksi, mut en tiiä sen sivuvaikutuksia yhtään enkä ees tiiä saako siihen lähetteen perus-TK:sta. Mut luulis nyt et kaikkien toimimattomien lääke- ja terapiakokeilujen jälkeen tulis lupa ketamiini-hoitoon, koska se on aikalailla niitä mun viimesiä mahdollisuuksia masennuksen/ahdistuksen hoitoon.

Pelottaa kans et miten pääsen sinne lekurin vastaanotolle (ja saanko sinne ketään kuntoutusohjaajaa koko ajaksi avuksi/tueksi), kun sinne on pitkä matka julkisilla ja joku vartin kävely vielä lisäksi (toki mun omien taukojen ja kävelytahdin kanssa se on ainakin tuon pitunen). Pitää muistaa pitää pari rentoa päivää ennen sitä ja sit herätä tarpeeksi aikasin et kerkeen lääkkeet ynnä muut ottamaan ajoissa.

En jaksais enää yhtään ongelmaa tän korona-tartunnan jälkeen, vaik tääkin on tasasesti menossa pois (jäljellä on enää vaan ärsyttävä yskä, jonka senkin pystyn nyt kontrolloimaan ilman yskänlääkettä). Se eilinen kauppareissu tuo jonkun verran lohtua, et oon kuitenkin paljon parempaan päin menossa ja ehkä kaikki meneekin ihan hyvin sillon parin viikon päästä.

Kun kirjoitin tuon odotustila -tekstin, rupesin ajattelemaan että voisi alkaa kirjoittaa enemmänkin tuon tyyppisiä tekstejä kun niitä mulla päässä vilisee kuitenkin.

Oon jossain toimintakyvyn, ahdistuksen ja väsymyksen välimaastossa. Keskipäivällä otin korona-kuurin viimeisen napapiikin, ja onneks se oli viiminen, koska multa loppuu pistopaikat. Olin joskus kymmenen aikaan sillee et vois hitoikseen mennä keskukselle kahville (vaikken yleensä juo kahvia niinä päivinä kun oon ottanut concertaa, mut väsytti niin hitolleen ja oli oikein kunnon kahvinhimo tänään).

Ei mulla mitään parempaakaan tekemistäkään ollu; ulkosallakin sataa niin pahasti ja arvaamattomasti et ei siellä uskalla pitkään olla. Olin siellä sit sulkemiseen asti.

Viime yö oli levoton. Heräsin normaaliin tapaani aamuyöllä ja rupes ahdistamaan puolen tunnin sisään. Tuntuu siltä et mulla on yks tai kaks jokseenkin hyvää päivää ja sit taas julmettu ahdistus. Otin tänää kans vähemmän concertaa ku yleensä, mut aikataulutin ne silleen et niitten vaikutus ei lopu samaan aikaan ni ehkä saan nukuttua sit sen pahimman ahdistuksen läpi. Pitäis kai periaatteessa pitää pari päivää väliä kokonaan ilman noita, mut ei mun kupoli ainakaan kykene.

Toissayönä oli levottomia unia ja viime yö oli pahempi; lähinnä koska toissayön vielä muistan, mut en muista viime yön unia. Mun alavatsa tuntuu siltä ku oisin painellut sitä unissani silleen... ikävästi, vähän niinku "mustelmainen" olo JA edelleen jomottaa. En vuoda verta eikä se ylitä "tää on hiton ärsyttävää" -rimaa kipuskaalalla, joten en oo hirveen huolissani. Käytän vatsan tukivyötä ja vois kokeilla tota kauratyynyä lämpimänä, jos se auttais.

Mun eka neulottu polvisukka on melkein valmis, toi toinen varmaan huomenna. Kuuntelen kasarimusiikkia feikki-retro radiosta ja mietin kuinka paljon kodikkaamalta musiikki saa tän asunnon tuntumaan... vaik silti on olo et elän jossain limbossa, välitilassa.

Laura Branigan radion kautta odottaa öitä, mä odotan maanantaita.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 1 viikko sitten. Syy: Pieni lisäys

Laitanpa toisenkin, lyhyemmän päivityksen koska pahoitin mieleni ja nyt on vaa huonot ja surulliset fiilikset.

Tällä ei oo mitään tekoo tän foorumin kans, mut en haluu sieltä toisesta paikasta yhtään enempää huomiota tälle asialle.

Mulla on oikeesti tosi vähän asioita mitä voin puhtaasti fiilata hyvällä mielellä ja kuuntelin tota kasariradiota just hyvällä mielellä, joten tein siitä postauksen faceen (ja jos tunnistat tän sieltä niin ei, ET itseasiassa tunnista.) Ja tottakai siellä piti olla yksi ihminen joka oli se "Mä en tykkää... / mua ei kiinnosta yhtään..." -henkilö. Kyl te tiiätte sen: se, jonka on pakko päästä kommentoimaan nimenomaa negatiivisesti / vastakkaisesti vaikka postaus ei ollu mikään mielipidekysely.

Ja nyt se kommentti pyörii mulla päässä ja nyt mulla on paska fiilis kun kuuntelen tota asemaa mikä äsken toi mulle iloa. Koko fiilis menny sen kuuntelusta.

"Aivan mahtavaa" on et mä en tiiä miten saisin sen hyvän fiiliksen takas enää.

MIKSI on pakko tulla tunkemaan omia vastakkaisia mielipiteitään asiaan, joka oli vaan jonkun omaa positiivista fiilistelyä? Jos et tykkää, ni sit et tykkää. Cool. Scrollaa eteenpäin. En mä väittänytkään et jokaisen pitää siitä tykätä; mä tykkään ja jos säkin tykkäät niin cool, oot tervetullut fiilistelemään mun kans, mut muuten... Älä.

Se negatiivinenkin mielipide on varmasti tervetullut jonkun muun postaukseen, mut negatiiviset vastaukset vit... hattuun puhtaasti positiivisesti fiilistelevistä. (Onneks ne kommentit pystyy sentään piilottamaan koska mä oon kyllästynyt noihin kommentteihin.)

Nyt ihan suoraan sanottuna vituttaa niin paljon että oli ihan pakko käyttää läppäriä tän kirjoittamiseen. Enkä mä yhtään tiiä miten pystyisin pitämään tätä ees pikkasen anonyymina, kun joutuisin antamaan niin monta yksityiskohtaa siitä miten asun.

Sanon vaan että asun maan tasassa ja oon psyykkisesti sellasessa ratkeamispisteessä tän tilanteen kanssa että kohta rupeen täällä olemaan verhot täysin auki ja sälekaihtimet ylhäällä, kun ite kuljen alasti ja teen mitä nyt teenkään. Jos ihmiset kerran noin pahasti haluaa nähdä mun ruman, läskin ja arpeutuneen ruhoni, ni miks pitää välissä mitään näkösuojaa? Kattokoon kun kerran niin paljon haluavat nähdä.

(Tiedän et kuulostan täysin unhinged, enkä oo sitä tekemässä ihan vaan sen takia et tuolla on liian lähellä taloja, joissa ainakin käy skidejä visiitillä ja ne kulkee tästä ohi joskus. Niitten ei tarvi sitä nähdä.)

Mä kuljen rollaattorin kanssa, ja jos jotain sattuu en kunnolla pääse pelastautumaan täältä tän tilanteen takia, ja mullakin on oikeus yksityisyyteen, mitä on vähän vaikee saada tässä tilanteessa. (Ja yksityisyydensuoja kyllä siis toimii, jos tota aluetta käytetään niinkuin se on suunniteltu, eikä niin kuin joku ….tun idiootti vaan haluaa koska ne ei viitti kävellä vähän pidempään.)

Mä en tiedä mitä mä enää pystyn tekemään ees oman yksityisyyteni eteen, paitsi laittamaan jotain ikkunakalvoa kiinni tohon ikkunaan, mut se blokkaa munkin pienen näkymän ulkomaailmaan. Tästä on sanottu ja muistuteltu niin moneen eri kertaan, mut jotenkin se vaan ei mene kaaliin ihmisille. Epäilen että poliisitkaan voi tehdä paljoa muuta kuin antaa jonkun siirtokehotuksen, jos ne ees saa kiinni ton auton kuskia.

Mulla oli ihan ookoo päivä muuten, tähän asti, kunnes mun piti yrittää päästä ton auton ohi mikä tohon on just nyt parkkeerattu ja tajusin et se on ollu siinä aikaisesta aamusta lähtien.

Nyt ihan suoraan sanottuna vituttaa, ja oon niin vihanen et adrenaliini vaan pauhaa suonissa.

Kävin siis myös lähikaupassa, meinasin kävellä ulos vaan osa ostoksista maksettuna, en löytäny niitä korona-testejä, mitkä keskon appin mukaan olis ollu hyllyssä, ja kävely sinne & takasin teki hupaa. Mun pitäis kuitenkin kävellä joka päivä ees jonkun verran, varsinkin nyt kun pystyn vähän enemmän, ni mun kunnon rajoissa enemmän ja enemmän kävelyä.

Mulla on kuitenkin aina ulkoa kotiin tullossa sellanen ällöttävä, saastainen olo, vaikka en olis koskenutkaan mihinkään. Ihan kuin se ulkoilma pelkästään levittää jotain ihme näkymätöntä saastaa mikä jää mun ihoon ja vaatteisiin kiinni. Tiedän et se on ahdistukseen liitännäinen, tai sen oire, mut silti: joka helkkarin kerta kädet on pestävä kyynärtaipeisiin asti ja naama ja niska pyyhittävä kosteus-/meikinpoistoliinoilla useemman kerran et olis ees jonkun verran siistimpi olo. Paras olis jos pystyisin käymään suihkussa, mut en vaan jaksa tehdä sitä aina kun tuun ulkoa sisälle.

Ahdistuslääkettä mun ei oo silti tänään vielä tarvinnut ottaa, mut onhan täs vielä päivää aikaa, ikävä kyllä. Eilenkin ne pahimmat ahdistukset oli aamulla ja illalla. Alavatsaa jomottaa vähän, mut ei mitenkään mikä olis mitään uutta viime päiviin verrattuna. Oikeeta puolta tosta vatsasta pistelee välillä ilkeesti, mut sekään ei vielä mun mielestäni ylitä huolestuttavan rajaa.

Muuten oon vaan kuunnellu radioo, neulonu, ja ollu somessa. En tiiä miks ees vaivaudun jälkimmäisen kanssa kun ei mulla ole oikeastaan mitään siellä. Yritän saada ees yhden noista sukista tänään valmiiks… jos pystyn keskittymään. Olin alunperin aatellu et meen ulos istumaan ja neulomaan, mut en tiiä nyt haluunko tai jaksanko ees. Tekis niin mieli vaan haistattaa ...tut kaikille hyville tavoille ja sosiaalisille säännöille.

Ehkä mulla ei oo niin hyvä olo ku mitä aattelin. Käyn syömäs jotain ja toivottavasti mun pää rauhoittuu tästä vähän. Huomenna joutuu taas tekemään valituksen tosta parkkeeramisesta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi sitten. Syy: Korjasin muotoilua

Olin eilen hereillä puol yhteentoista asti ahdistuksen takia. Tuntuu et viimesen kahden päivän ahdistus iski yhtäkkiä persiille ja pahasti, ihan muutaman tunnin sisällä; se päivän rauhoittavan annos meni ku hupsista vaan eikä auttanu paria tuntia pitempään.

Sit tuli huono olokin kaiken lisäksi, varmaan huonon, tunkkaisen ilman takia.

Yritin tehdä jotain harjoitusta missä se ahdistus "pilkotaan", syihin ja uskomuksiin, niinkö "mitä on pahinta mitä vois tapahtua?" -tyyliin. Mut mä sain vaan hirveen litanian kaikkia asioita mille mä en voi tehdä mitään, joten kai ainakin mun vanhan terapeutin mukaan ainut mitä mä voisin tehdä on sietää sitä pahaa oloa.

No siis. Joo? Mut ku mä just ja just pystyn sietämään sitä sen täyden rauhoittavien annoksen kanssa. (Ja mulla on vielä lääkitys mikä auttaa kans ahdistuksen hallinnassa. Luoja vaan tietää miten pahaa mun ahdistus olis ilman sitäkin.)

Soitin diakonian päivystävälle, josta ohjattiin soittamaan mun lähimmälle diakonille, ja hän suostui kotikäyntiin työparinsa kanssa koska mun on monesta syystä vaikee lähteä kotoa heidän työpaikalleen asti. Oon iloinen. Kädet täris ihan hitosti kun puhuin sen diakonin kanssa, mutta se on nyt kuitenkin tehty.

Tein valituksen tosta parkkeeraamisesta, taas. Ku ei vaan tajuta että se oikea parkkialue on ihan toisessa päässä tonttia ja se nyt vaan on niin, vaik olis miten kätsyä parkkeerata tohon yhteen paikkaan.

Avauduin myös yhdestä ihmisestä keskuksella, joka käy mun hermoille kerta toisensa jälkeen. Siitä kuulema tullaan juttelemaan ko. henkilön kanssa, koska kaikilla kävijöillä on ihan yhtä iso oikeus olla täällä eikä yks ihminen saa yksin päättää istumajärjestyksiä tai muita vastaavia vaikka kuinka hän haluaa seurata omia kaavojaan (ja pakottaa sit muut elämään myös hänen vaateidensa mukaan).

Muutenkin oli ihan jees päivä, vaikka oli kylmä ku... jossain. Keuhkoihin sattui ja teki mieli yskiä koko ajan, vaikka ei oo mitään mitä yskiä ulos. Pelottaa vähän et joko korona jatkuu, uusiutuu, tulee joku koronan jälkitauti, tai influenssa iski... pitää käydä ostamassa niitä covid-influenssa testejä jossain vaiheessa. Ne maksaa mansikoita, mut eipä tarviis ihmetellä. Jaksaiskohan huomenna iltapäivällä?

Nyt kun on kerran ollu se korona, ni pelottaa jatkuvasti et se joko jatkuu epämääräisenä, saan sen uudestaan, tai sit saan jonkun jälkitaudin siitä. Nyt sit mittaan kuumettani ja muutenkin fiiliksiäni ihan liian tarkkaan. Leikkauksen jälkeisten ongelmien pelon lisäksi, joudun nyt tätäkin sietämään. En haluais olla jatkuvasti rauhoittavia syömässä, mut en hirveesti näe vaihtoehtoja.

Joskus mietin myös että kaikesta ahdistuksessani huolimatta, olenkohan mä ainut joka ei oikeasti tajua miten suuren leikkauksen mä oon just läpikäynyt?

Olis vielä siedettävä neljä tuntia hereillä ennenku voin mennä nukkumaan. Onneks on neulottavaa.

Lisäys, koska en halunnut tehdä toista kokonaista viestiä: laitoin iki-ihanaan reddittiin kysymyksen tuosta randomista alavatsan jomotuksesta ja tottakaihan siellä oli yksi, joka oli heti et "mee päivystykseen ASAP, jos vähänkin tuntuu et jotain on pielessä" ja tottakai mun ahdistus taas otti kierroksia.

Okei, soitan ehkä huomenna sinne gyne-klinikalle, mut en lähde jonottamaan iltapäivystykseen joka helkkarin kolotuksesta ja jomotuksesta, sillon kun ne ei täytä mitään mulle annetuissa papereissa olevista hälyttävistä oireista.

Oon vasta **melkein** puolitoista kuukautta siitä leikkauksesta; pitäiskö mun jo tässä vaiheessa olla 100% ilman mitään jomotuksia ja kolotuksia? Enpä usko. Luulenpa että mun sisukset on vielä paranemassa ja ne aiheuttaa sillon tällöin ongelmia.

Olipa taas tyhmä veto laittaa reddittiin mikään kysymys kun oon näin henkisesti hauraissa fiiliksissä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi sitten. Syy: Lisäsin joitain sanoja
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi sitten. Syy: Kirjotin lisää kun en halunnut tehdä toista viestiä ketjuun

Ärsyttää et jos mä en pysty jostain syystä menemään kauppaan, ni mun on maksettava 12 euroa et saan 30 euron ostokset kotiin.

Ärsyttää et sitä yhtä ainoaa tavaraa miksi ees tein sen tilauksen ei ollut hyllyssä eikä sitä vaivauduttu korvaamaan, joten jouduin kuitenkin tekemään sen reissun mitä yritin välttää.

Ärsyttää et mun kroppa ei osaa päättää onks se kipee vai ei. (Ärsyttää et mun kurkku on taas ärtynyt ja limainen.)

Ärsyttää etten osaa nukkua oikein. (Ärsyttää et unohtelen jatkuvasti et olin just vasta äsken leikkauksessa eikä oo soveliasta repiä itseäni nopeesti sängystä ylös.)

Ärsyttää et joudun olemaan tosi varovainen vielä toiset puolitoista kuukautta, koska täs vaihees on liian helppo alkaa ajatella et oon jo ihan tarpeeks terve, koska en oo jatkuvasti kivuissani.

Ärsyttää että mun sairaudet on tehneet musta epäluotettavan henkilön, joka joutuu perumaan muiden kanssa tehtyjä sopimuksia.

Ahdistaa et mulla ei vaan oo rahaa vaik kuinka yritän venyttää. Pitäis pitää jotenkin se hätävara tilillä aina, mut tää on vaikeampaa ku oisin voinu olettaakaan.

Ahdistaa. Kaikki tää ahdistaa. Paitsi se kauppajuttu; se ärsyttää.

En tiiä auttaako maskin käyttö yhtään mun mahiksia olla saamatta kaiken maailman hyppykuppia, mut päätin tuoda covid-chicin takaisin vähäks aikaa ainakin. Desinfioin kaiken minkä pystyn vaik tiiän et todellisuudessa mulla ei oo mitään mahiksia eliminoida kaikkia bakteereja ja viruksia vaikka kuinka yritän.

Naurattaa vähän et mulla on pienen pieniä mustelmia jokaisessa paikassa mihin pistin sitä verenohennuslääkettä.

Ja mun rönsylilja yrittää tehdä itsestään epä-elävää samalla kun toi ruukkuruusu minkä luulin et se ois kuollu jo täs vaihees, porskuttaa vielä elossa. En tiiä mitä voisin antaa tolle et se sais vähän puhtia pysyä elossa.

Hyviä juttuja?

Ehkä se et mun yleiskunto on vielä ookoo, vaikka oon hiton väsyny, ja ilmeisesti viikoilla 5-6 porukka on yleensä väsyneitä kuitenkin, jostain syystä. (En siis oo niin outolintu ku luulis.) Ei oo kuumetta, verenvuotoa, eikä (lähellekään infernaalista) kipua tai pahoinvointia. Pystyn kävelemään siedettävän hyvin (ja joka päivä vähän helpommin). Pystyn vielä pitämään huolta omasta hygieniastani (vaikka se vaatii vähän enemmän aikaa ja energiaa), astioista ja pyykeistä.

Mulla on vähemmän valittamista leikkauksen jälkeisistä ongelmista, vähän vähemmän pääkopan sisäisistäkin; viimeisetkin valitukset on olleet koronasta ja arkisista asioista, kai, jos mun muisti ei täysin prakaa.

Mulla on mahdollisuus kontaktiin kuntoutusohjaajien kanssa kuutena päivänä viikossa. Mulla on maailman mahtavin sosiaalityöntekijä. Mulla on lääkärille aika parin viikon sisällä. Sain kontaktin diakoniin, joka on tulossa mun asunnolle niin saan käytyä raha-asiat läpi. Mulla ON vielä tilillä rahaa, ja käteisenä ihan pikkusen, eikä mun tarvii kokata joka päivä kun saan ostoruuan keskukselta.

Jaksoin pestä hiuksetkin tänään. En osaa sanoa mitkä fiilikset, fyysisesti tai henkisesti. (Pitäis ostaa hiustenkuivaaja ettei tarvi sietää likomärkiä hiuksia tunteja. Ja jotenkin pitäis oppia lukemaan omia tunteita et osais toimia niitten kanssa paremmin.)

En tiiä. Tää on ollu vähän outo päivä.

Oon saanu takas (hyvin nopeesti) ne nopeesti pahoinvoinnin takia pudottamani kilot enkä voi sanoa olevani onnellinen asiasta.

Yritän syödä terveellisesti ja liikkua sen minkä pystyn, mut jotenkin se vaan ei tunnu riittävän mun päälleni vaan pitäis pudottaa painoa nopeesti ja paljon. (Wanha syömishäiriö puhuu tässä ja paljon.)

Mut joo; yritän miettiä tätä siltä kantilta et oon vihdoin tarpeeksi terve että mulla on ruokahalua JA pystyn syömään ilman pahoinvointia. Ei enää muutamia pähkinöitä, ja muutamaa lusikallista sosetta tai muutamia suolakeksejä "ateriana".

Oon vieläkin alle sen painon mitä olin ennen leikkausta ja yritän pysyä tässä painossa, mut en haluis hirveesti ottaa paineitakaan tästä. On aika leikkauksesta parantumiselle ja aika laihduttamiselle.

On kans "hauska" miten (ainakin ite) haen jotain vastuuta, jotain et "tää on saatava tehtyä / mun pitää olla jossain koska joku odottaa tätä", ihan et olis joku juttu mikä pitää pään kasassa ja tavallaan sillee et oon jonkun mielessä, vaikka se on vaan mun kantaman vastuun kautta.

En tiiä miks, mut se on tärkeetä ja tekisin mielellään jotain pikkujuttuja missä tiedän et mua, tai jotain mitä mä teen, odotetaan. En voi vaan lopettaa elämää, koska oon luvannut jollekin ihmiselle (tai ihmisille) jotain. En jaksa hirveesti, mut jotain pikkujuttuja.

Toisaalta musta tuntuu et mun sielu on loputon kaivo muiden ihmisten kanssa kommunikoimiselle. Haluisin nimenomaan jutella ihmisten kanssa enemmän, mut ainoat joiden kanssa uskallan on työtään tekeviä ihmisiä. Mä en jotenkin uskalla vaan alottaa mitään, keskustelua, peliä, mitään, jonkun muun kuin ohjaajien kanssa (ja silloinkin tuntuu et tungen itteni jonkun seuraan vaikka nää voi kadota toimistoihinsa tai muualle, jos eivät haluu tai pysty juttelemaan meidän kanssa).

Mun keho pistää stopin keskuksellakin olemiselle ennenkuin mun pää sanoo et on saanu tarpeeksi muista ihmisistä.

Sain ekat polvisukat päättelyä vaille valmiiksi, vaikka en oo ihan tyytyväinen siihen toiseen niistä... Mut eipä se pikkuongelma niitä oikeestaan pilaakaan.

Fyysisesti... pystyn nukkumaan vaan oikealla kyljelläni, mut jostain syystä mun lonkka suutahti viime yönä kyljelläni nukkumisesta. Oletan et liian kova peti, mut en hirveesti pysty sitä fiksaamaankaan tähän hätään. Vasemmalla kyljelläni taas vatsan alueeseen alkaa sattumaan aika nopeesti, ja se on mun mielestäni isompi ongelma kuin ärtyny lonkka tai selällään nukkuminen, jota vihaan kans.

Leikkauksen jälkeistä kipua ei ole juurikaan. Tänään istuin jotain 4-5h yhteensä vatsan tukivyön kanssa (pitää pestä toi JA ostaa uus, tai tukevia alusvaatteita), ja vasta iltapäivällä kyljet alko ärtymään. Eli pystyn olemaan jo aika pitkään ylhäällä, vaikka sit sen tukivyön kanssa.

Tein aamulla koronatestin uudestaan ja se VIHDOINKIN tuli täysin negatiivisena takaisin; ei ees häivähdystä positiivisesta.

Mä alan taas hukkumaan laskujen alle: mulle tuli uusi 80 euron puhelinlasku. Peruin just äsken kaikki osto-/vuokrauspalvelut mitä mulla oli, mut hävettää liikaa ees pyytää mun sosiaalityöntekijältä apua tässä vaiheessa. Itkettää oikeestaan miten paskaan tilanteeseen oon itteni ajanut tän luurin kanssa. Hävettää miten heikko voin olla mitä tulee siihen miten helppo mun on vaan pistää puhelinlaskulle vähän sitä sun tätä ja sit tarviin apua sen laskun kanssa... ihan kuin en olis pyytänyt jo ihan tarpeeks sosiaalitoimelta tässä vaiheessa.

Jos maksan puolet tosta tässä kuussa, puolet ens kuussa ni pystyn ehkä tekemään sen ilman et sekotan sos-TT:tä tähän enää. En kehtaa enää pyytää yhtään enempää siltä ku mitä se on jo tehny mun puolesta. Sekotan sitä liikaa mun sekoiluihin ja kohta oon varmaa edunvalvonnan alla. (En todennäköisesti, mut mistä mä tiiän.)

Yritän kirjottaa tätä maaten osittain selälläni sängyllä, koska en jaksa istua enää tänään. On levoton olo ja haluisin olla jaloillani tai ainakin istua, mut istuin jo keskuksella 4, lähes 5 tuntia, mitkä on mulle tähän mennessä jo (toinen) ennätys. Sattuu vähän päähän enkä jaksa lukea aiempia tekstejä, joten tässä saattaa olla jotain toistoa.

Saas nähä kuin tässä käy.

Diakoni(t) kävi tänään, kaikki meni hyvin, todennäköisesti en sittenkään päädy edunvalvonnan alle (tongue in cheek): kun ne laittoi mun puhelinlaskun vähän kontekstiin paremmin niin ymmärsin et noin kolmasosa siitä laskusta on ihan oikeasti puheluja mitä mun oli pakko tehdä, kolmasosa sitä varsinaista liittymäsopimusta, ja loput mun omaa yritystä saada itelleni parempi olo. (Oon edelleen vähän sitä mieltä et tarviin jonkun fyysisen ”liekan” itelleni et ei tuu ees himoa noihin google playn kautta tilattaviin juttuihin, mut se on mun ongelma.)

He myös kutsuivat mut suoraan sinne heidän / lähimmälle seurakuntatalolle, sitten kun kestän kulkea sitä matkaa ja olemaan siellä. En tiiä miksi se tuntuu niin ylivoimaisen pitkältä matkalta tällä hetkellä; Pahoinvointi, muu huono olo, sit mun niinku pitäis tottua olemaan vähän kauempana kodistani vähän pidempään?

Tänään olis sit tasan 6 viikkoa leikkauksesta. Haluaisin niin paljon olla onnellinen, mut ei oo hirveesti bilefiilis kun pelkään seuraavaa mahdollista ongelmaa. En tiiä oikeestaan mitkä mun fiilikset on tässä vaiheessa. Pelkään sanoittaa ääneenkin se et on vielä mahdollisuus et jotain lisäongelmia sattuu. Haluan vaan uppoutua johonkin pinkkiin pumpulipilveen missä mitään ongelmia ei ole ja kaikki (parantuminen, yms) jatkuu helppona ja nopeana.

Oottelin niin paljon et pääsen tähän 6 viikon virstanpylvääseen ja tietyssä määrin tää onkin täyttänyt mun odotukset, mutta toisaalta… Ei.

Jaksan istua useemman tunnin peräkkäin tällä hetkellä, jaksan olla jaloillani enemmän, neulon suurinpiirtein sukka-armeijaa talveksi, nukun päivällä vähemmän ja yöllä enemmän, pystyn navigoimaan julkisen liikenteen lyhyet matkat itsekseni (mut VAIN lyhyet matkat ja sit olenkin pahoinvoiva ja väsynyt sen jälkeen), en tarvi vatsan tukivyötä jatkuvasti ulkona ollessa vaikka se oliskin niin paljon parempi… En oo enää juurikaan kivuissa, tiettyjä juttuja lukuunottamatta, mut oon ihan hiton väsyny joka päivä.

Oon ottanu concertaa joka päivä, ja tiiän et periaatteessa mun ei pitäis juoda mitään kofeiinipitoista, mut oon kyllä juonu pari kuppia kahvia joka päivä, koska väsyttää vaan niin paljon. Se kyl sit näyttäytyy käsien tärinänä ja muutenkin oon vähän… Hyper?

Concertan sivuvaikutukset näkyy varsinkin kun oon juonu kahvia: hirvee himo puhumiseen, mut hypin asiasta toiseen enkä ihan täysillä pysty tekemään lauseita mitkä olis jotenkin järkevän kuulosia. Siis oikeesti kuulostan siltä et oon… No, jotain.

Tänään tein vielä sen virheen että otin ylimääräisen SIC! Määräyksellä olevan concertan lounaan aikaan (lääkärin idea antaa sekin mahdollisuudeksi, ei mun) ja oon vähän silleen et tän SIC! -määrän kohdalla haitat on suuremmat kuin hyödyt. Concerta on pitäny mun pään päivän ajan jossain kuosissa, mut sit illalla kyl huomaa kun alkaa tarvita muita selviytymiskeinoja. (Joita alan kyllä vähitellen löytämään, mut en helposti... Mut niitä löytyy kuitenkin!)

Musta tuntuu et nyt kun oon alkanu käyttää Concertaa, näitten kuukausien aikana (alkaen melkein samoin tein) mun kyvyt ”maskeerata” omaa käytöstäni (eli olla hiljaa, hymyillä "oikeilla hetkillä", jne) on kadonneet teille tietämättömille. Oon onnellisempi kun ei tarvi enää feikata sitä.

Mut se kans kostautuu sillä et oikeesti puhun ajattelematta, silloinkin kun ei tarvita mun panostusta johonkin keskusteluun ja huudan toiselta puolelta huonetta panostukseni kuitenkin… Fucking stupid. Enkä aina ees ajattele ajatustani loppuun asti ennen puhumista, joten joudun sit änkyttämään (no disrespect) jonkun lauseen mun suustani, kuulosti se miltä hyvänsä.

Ehkä se on et mä en jaksa enää tai et mun ei tarvi feikata neurotyypillistä käyttäytymistä koska mun pää toimii… ”jotenkin ookoo”.

Oon vähän leikkinyt ajatuksella et antaisin toisen mahdollisuuden Medikinetille, vaikka oikeesti mua pelottaa ihan hitosti koska se edellinen kokeilu loppu psyykkiseen versioon Nuclear Meltddownista. En usko että mulla on yhtäkään keinoa olemassa ja käytössäni mikä auttais mua päivä toisensä jälkeen siinä tapauksessa.

Mulla on ikävä ihmisiä. Istuin tänään useemman tunnin enimmäkseen tyhjällä keskuksella vähän siinä toivossa et mun ohi kulkee jotain ihmisiä jotka ees moikkaa ohimennen… Miten yksinäinen olo sitä voi ihmisellä ollakaan; oon mieluummin rakennuksessa mikä on enimmäkseen tyhjä, sillä säkällä et joku haluu vaihtaa ees pari sanaa, kuin kotona jossa tiiän et mua odottaa tasan tarkkaan vaan sänky, radio ja tyhjät seinät.

Ootan innolla sitä aikaa kun mun elinympäristö ei oo näin pieni, vaan pystyn oikeasti lähtemään melkein minne vaan itsenäisesti. En tiiä tekiskö sekään mitään varsinaista eroa tähän olotilaan, mut just nyt toi keskus on mun lifeline ja otan siitä kaiken mahdollisen irti.

Huomenna ja lauantaina meen sinne keskukselle uudestaan, koska ihmiset. En oikeesti voi selittää sitä yksinäisyyttä, kun oon niin epätoivoinen et oon valmis vaan menemään tohon ulos johonkin istumaan ja neulomaan siinä toivossa et siitä ohi kulkee ihmisiä, joita mä nään ja jotka näkee mut. Se epätoivo milloin tyytyisin tuohonkin…

Mutta toisaalta musta ei ole vielä mihinkään ”kunnolliseen” ystävyyssuhteeseen kenenkään kanssa eli faceookin yksinäisten ryhmät ei oo vaihtoehto tällekään avautumiselle, kun sieltä joku kuitenkin slaidaa mun messengeriin enkä haluu sitä.

Ehkä yritän keskittyä neulomaan yhdelle ihmiselle sukkia vaan (jotenkin ees se pieni juttu saa aikaan jonkun pienen pienen fiiliksen merkityksellisyydestä), ja… juon teetä litroittain, kuunnellen radiota?

Mä en tiiä taas mitä pitäis ajatella.

Ahdistaa.

Oma sos-tt jää kaheks viikoks lomalle (hyvät uutiset on et joku kyl vahtaa sen puhelinta loman ajan). Ilmeisesti mä en ollenkaan niin hyvin pysty ottamaan äkkimuutoksia vastaan ku oon ajatellu. Se tulee omaohjaajan jälkeen lomilta.

Viikko vielä ja pääsisin lääkärin puheille, mut en tiiä yhtään mitä sanoisin sille. Mulla on käyty läpi niin monia eri lääkkeitä ja hän on vieläpä TK-lääkäri, ei psykiatriaan erikoistunut. En saa mitään kontaktia sinne arviointipolille eikä sieltä oo tullut mitään viestiä, ei pihahdustakaan ees niistä psykiatrin laittamista konsultaatiopyynnöistä. Eli mun on vaan keksittävä joku hokkuspokkus-juttu mitä voin sille esittää. (Lausunto kirkasvalolampun hankintaan on pakko ainakin pyytää, myös mieluusti ilmanpuhdistimen tarpeeseen, mut ainakin se lamppu. Sit... mitä? En tiiä. Ehkä johonkin painojuttuihin rauhoittumiseen? Koska oikeesti en tiiä mitään ratkaisuja enää.)

Kaikki mun omat keinot on taas käytössä, mut eivätpä juuri toimi. Tarviin ihmiskontaktia ja liikkumisvapautta, mut musta ei oo mihinkään intensiiviseen (ja tällä hetkellä intensiivistä on mikä tahansa mikä on enemmän ku jonkun ohjaajan tai muun työntekijän kanssa juttelu).

Mun alavatsassa on kans taas sellainen jomottava kipu, oikealla puolella välillä sellai pistävä kipu (jälkimmäinen voi olla ruoansulatuselimistön takia, plus söin kaalia ja papuja sisältävää ruokaa kahdesti tällä viikolla, joten...). Todennäköisesti jomotus on sen takia et olin istualtaan ja kävelees liikaa tällä viikolla. Nauroin sillee spontaanisti ekaa kertaa tänä aamuna ja toi alavatsa kipuili ihan hetken aikaa pahastikin. Vatsa on kans taas turvoksissa jostain syystä, mut ilmeisesti sekin on melko yleistä aika pitkään leikkauksen jälkeen. (Plus ne ruuat mitä söin tällä viikolla...)

Tää kertoo vaan etten oo läheskään niin parantunut ku luulin vaik 6 viikkoa on menny jo. Mikään mitä mä yritän tehdä ei auta. Onneks ei oo niin paha etten pystyis nukkumaan.

Aattelin et oisin pessyt huomenna pyykkiä, mut ei taida tapahtua, lähinnä koska haluaisin antaa aikaa kropalle palautua ja parantua. Ehkä maanantaina vois yrittää ees vaatteet pestä? Huomenna en taida lähtee ees lähikauppaan. Pää kyl hajoilee taas tähän et oon yksin ja periaatteessa petipotilas vähän aikaa. Oon muutenkin niin hiton yksinäinen.

Ahdistaa nyt kun on taas sellai fiilis et mikään ei kiinnosta, mut kaikki on silti "liikaa". Mietin siis edelleenkin kuinka paljon adhd ja ahdistus on toisiinsa yhteydessä, koska en ilmeisesti ole ainut ihminen jota erityisesti viikonloput ahdistaa. Toisaalta en myöskään juuri nukkunu viime yönä, joten sekin varmasti vaikuttaa mun mielialaan negatiivisesti.

Nyt joku vertaistuki tai tuki yleensäkin olis ollu ihan mukavaa. (Ei enää tänä iltana ehdi varmasti, mut olis taas kiva jos olis joku jonka kanssa jakaa nää toilaukset.)

Odottelen kirjoittaessani et rauhoittava alkais toimimaan täysin, mut tää oli taas... Päivä. Ja on tyhmä olo, mut en suostu syyttämään itseäni. Oon kuitenkin yrittäny parhaani tässä vaik legitimaatti paniikkikohtaus oli oikeesti jo kolkuttelemassa. Ja luulen että tein kaiken ihan oikeinkin vaikka pääkopalle teki kovaa.

Unohdin aamulla ottaa normilääkkeet, joissa oli leijonanosa mun päivän lääkkeistä. Sit unohdin vielä päivälääkkeet. Kummassakin näissä on mm. särkylääke (panadol ja tulehduskipulääke) ja puolikas migreenin estolääke (käytetään myös sydänlääkkeenä). Näitten päälle sit viekkarit mielialalääkkeistä.

Sit iltapäivällä alko ahdistamaan ihan hitokseen, koska mun vasen jalka on jälleen kerran vietävän kipee ja osittain puuduksissa.

Mut ennen sitä nyppi kun heräsin aamulla sillee et ku jalat koski lattiaa, ni toinen lonkka oli jo ihan hiton kipee ja jouduin lähtemään kuntoutuksestakin kesken päivän jäädyttelemään (kylmäpakkaus) lonkkaa, kun en pystyny ees istumaan. Ja sit vielä keskeyttämään päivän sen takia. (Tähän ei varmaan ois auttanu vaik olisinkin muistanu aamulääkkeet.)

Sit rupes ahdistamaan enemmän ja enemmän ja enemmän...

Ja olis varmaan pitänyt tajuta siinä vaiheessa kun päivälääkkeitten aika oli jo ohi, mut ahdistus vaan kasvo kasvamistaan.

Soitin tk:seen tosta vasemmasta jalasta ja naureskeltiin hoitajan kanssa et kai mä my ens viikkoon (lääkäritapaamiseen) kestän ku tää kipu/puutuminen paheni kuukausia sitten mut hengitän täs vielä. (Nyt n. 1h siitä millon ois pitäny ottaa päivälääkkeet.)

Sit rupesin googlailemaan ja käymään kaikkia mahdollisia checklistejä läpi, ja yhä varmempi vaan siitä et tää on jotain tosi vakavaa. (N. 2h siitä millon ois pitäny ottaa päivälääkkeet ja n. 8h aamulääkkeiden ajasta.)

Tajusin vasta äsken (n. 10h aamulääkkeistä ja n. 4h päivälääkkeistä) etten oo ottanut kumpiakaan koska rupesin kirjoittamaan mun migreeninestolääkkeestä, ja siitä kuinka mun verenpaine on ihan jotain muuta ku mitä se normaalisti on, ja "pitäiskö täs ny sit oikeesti lähtee päivystykseen".

Tossa jalassa on jotain vialla (niinku on suuressa osassa mun tuki- ja liikuntaelimistöä muutenkin), mutta epätodennäköistä on et se olis se tukos mihin mun ajatukset kääntyy aina eka (ja pyytäisin kuitenkin nyt ainaki verikokeen, jos en ultraa saa), mut näkee taas miksi lääkkeet otetaan silloin kun pitää ja niissä määrin ku pitää.

Ei oo ihme et oon ollu kivuissani koko päivän ja sit ahdistunu koko iltapäivän/illan.

Kyl mä mietin edelleenkin et onks toi sellainen asia et viittisin mennä päivystykseen, koska tiiän todennäköisyyksien nojalla et toi ei oo mikään tukos mut koska se on mun kivuliaampi jalka, vähän isompi ku oikee, jne jne, ni mun on vaikee saada sitä ajatusta pois päästäni. Todennäköisintä on kuitenkin et siinä on joku hermojuttu tai muu sairaus taustalla.

Kirjotan varmaan loput huomenna aamulla (21. Pv) jos jaksan, koska nyt oon niin henkisesti wiped et en vaan jaksa. Traumatisoin itteni jo käyttämästä sitä ainutta vähänkään toimivaa tulehduskipulääkettä, koska siinä on vähän korkeampi todennäköisyys sydän- ja verisuoniongelmiin.

Syönkö siis sitä toista mikä mulla on, mut minkä kanssa on pakko vatsansuojalääkettä? Ehkä. Olenko ottamatta kumpaakaan vähään aikaan? Todennäköisesti. (Ehkä. Leikkauskivut on vielä kyllä, mut.. en tiiä. Ehkä.)

Tässä korostuu vaan se, että tarviin lääkkeettömiä kivunhoitomenetelmiä (fysioterapia, tuet, kinesioteippaus, tyynyt, joku muu patja? Taatusti se rollaattori) lisää ku mitä mulla nyt on käytössä.

Mun piti yleisesti ottaen kirjottaa muutakin, mut en tässä vaiheessa enää jaksa yhtään enempää. En haluis tästä ees tänne postata, mut en uskalla laittaa facebookkiin tai instaankaan.

Kello on melkein 5 aamuyöllä. Mä oon tottunut heräämään tähän aikaan. En nukahtamaan. Ja mun pitäis olla muutaman tunnin päästä toimintakeskuksella.

Vasen reisi on osittain puutunu (pins and needles) koko ajan, mut vaan jos makaan selälläni tai ton jalan päällä on enempää painoa ku peitto. Vasen sääri on samaa, mut ei yhtään kipeämpi. Oikea reisi ja sääri samaa. Kummassakin jalassa on jotain outoja lihasspasmeja ajoittain. En tiiä taas mitä vittua tää ny on, mut tää tuntuu enemmän ja enemmän hermokivulta ainakin lihasten osalta.

(Tätä oli jo eilen, ja illalla kun oli vielä jotain energiaa, ni naureskelin et mikähän vi... siinä on ku jos on vasen koipi mikä oireilee, ni siitä saa paskahalvauksen. Mut jos on oikee puoli ni siihen ei kunnolla ees kiinnitä huomiota.)

Tiiän kyl et eilinen ei voi toistua ja tiiän nyt miten surkeeta mun on yrittää nukkua ilman niitä tulehduskipulääkkeitä. Ei sillä; en voi ottaa sitä SIC! annosta concertastakaan enää, koska jos en saa ees paria tuntia unta tässä ni mul tulee olemaan erittäin surkeet oltavat ja mua ahdistaa jo nyt. Saan kyl päiväl nukuttua päikkärit, toivottavasti, mut nyt tekee tiukkaa kaikilta osin.

Turha sitä eilistä on itkeä enää, mut kauhistuttaa mitä tää päivä tulee pitämään sisällään. Tää yö on jo ollut ihan tarpeeks paha itsessään kun ei ees nukuta yhtään, missään asennossa ei oo ihan hyvä olla, kylmää hikeä pukkaa, mut jos otan peitot pois päältä ni sit on liian kylmä, ja pitäis ravata kokoajan vessassa.

Ei pitäis olla kännykässä kiinni täs vaihees, jos haluan nukkuu, mut en tiiä mitä muutakaan täs tekis. En ees tiiä uskallanko ottaa ku yhen pikku-annoksen concertaa aamulla, et saisin päivällä ja illalla sit nukuttua ihan oikeesti. Eikä enää tavallista kahvia mulle.

Mitä sillon pitäis tehdä kun pitäis tietää mitä tuntee, mut ei osaa erotella niitä tunteita?

Mulla on huono olo, fyysisesti; heikko, pahoinvoiva. Mut myös henkisesti; ahdistunu, heikko, hauras, pelokas...

(Seuraa retorisia kysymyksiä)

Mut mä en tiiä otanko rauhoittavaa vai mun adhd-lääkkeet? Jälkimmäiset kyllä selkeyttää ajatuksia, mut onks ne kuitenkin liikaa? Onko yksi pieni annoskin liikaa? Mitäpä kaksi, yks aamulla, yksi lounaalla? Missä mä syön lounaan? Keskuksella vai kotona? Mulla ei oo ruokahalua mihinkään muuhun ku niihin hiton ikuisiin mehujäihin, mut ei olis oikein varaa ellen pyydä pistämään velaksi keskuksella. Mut toisaalta en haluu lähtee sieltä ihan helposti kotiinkaan, on vaan sellanen fiilis ettei oo järkevää ennenku oon nuokkumassa unisena. Tänään mä en tasan kyllä missaa yhtäkään annosta normilääkkeistäni. Enkä jatka normaalin kahvin juomista. (Mut korviketta tai kofeiinitonta vois kokeilla. Pakuritee/-kahvi oli hyvää, mut en tiiä missä sitä enää myytäis.)

Pieniä hetkittäisiä juilimisia lukuunottamatta mun vatsan alue on pärjänny paremmin ku odotinkaan, ja arvaan et ainakin puolet noista "juilimisista" on mun ruoansulatuselimistön syytä. Tietyissä asennoissa ei voi olla kun johonkin kohtaan vatsaa sattuu, joten huomaa erittäin hyvin etten oo parantunu, mut en mä ainakaan yliarvioi mun avuntarvettani täällä. Aattelin et otan yhen tulehduskipulääkkeen nyt aamusta ja toisen normiaikaan päivällä ni pärjäisin keskuksella ainakin fyysisesti?

Hassua miten ei pysty ajattelemaan täysin selkeesti univajeisena; en melkein muistanu et mä oon nukkunu keskellä päivää verhot auki ja mun täyden concerta annoksen jälkeen... eli ei pitäis olla siitä kiinni.

Henkisesti... Joo, no. Eilen vielä jaksoin vähän naureskella tälle, mut en enää tänä aamuna. Oli täs ehkä viikko välissä et uskalsin jo luottaa etten mee ihan palasiksi heti aamun alussa, mut tänään ollaan taas melkein (ei ihan kuitenkaan, mut melkein) siinä pisteessä et pelkään samantyyppistä scheissea ko mikä lopulta ajo mut tekemään tän threadin.

Kirjotan tätä loppuun keskuksella ja oon ihan onnellinen et pääsin tänne mut täälläkin ahdistaa ja taistelen sitä vastaan joka helkkarin sekunti. Sydän tuntuu siltä ku se pamppailis ulos rintakehästä ja tuntuu siltä et mun pitäis olla haukkomassa henkeä jatkuvasti... tiiän (eli toivon) että tää on vaan ahdistus joka aiheuttaa fyysisiä oireita, ja ne aiheuttaa lisää ahdistusta.

Puhuin kahden eri työntekijän kanssa; yhden kanssa tosta sydän-jutusta, toisen kanssa yleisesti mun paskasta yöstä. Ei hirveesti auttanu, yritän jotain sellaista hetkeä et pystyisin ottamaan yhden mahdollisimman huomaamattomasti. Nukuttaa kans ihan hirveesti, nyt kun oon täällä istumassa mukavassa tuolissa (ihan kuin tällä hetkellä olis mitään oikeesti mukavaa tuolia.)

Mulla on silmät ristissä ku kirjotan tätä, mut postaan tälläsenään; oli paska yö, nyt on paska fiilis, toivon et ei pahene tästä, ja toivon et saan ens yönä unta.

Edit: ei kannata postata ihan silmät ristissä, tulee muuten sama teksti kahteen kertaan. 😉

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 viikkoa, 5 päivää sitten. Syy: Sama teksti on copy-pistetty 2 kertaa; poistin toisen niistä

Tää päivä...

En tiiä mikä on huonosti, mut jotain on huonosti. Kaipaan taas jotain kai, mut en osaa sanoittaa mitä.

Nyppii, mut ei oikeesti.

Mulla olis järkevääkin kirjoitettavaa, päivitystä tähän tilanteeseen / hetkeen / elämään / mihinkä lie, mut en saa sanoista kiinni.

Vähän ahdistaa. En haluis ottaa lääkettä, mut se olis järkevintä etten taas lähde alamäkeen.

Kävin siellä tk:ssakin. Soitin naikkarille. Ens viikolla olis spirometria ja ekg-laitteen haku. En tiiä oonko vielä valmis spiroon, mut hävettää siirtää sitä (ja haluisin sen tulokset asap). Ekg on tarpeellinen, halusin hakee sen tai en. (Vituttaa miten kaukana se tk-paikka on bussipysäkeistä.)

Ens viikolla olis kans psykiatrin soittoaika. Nyppii sekin vähän kun ei oo kunnollista kontaktia silläkään puolella minnekään, pitää vaan odottaa. Odottaa, odottaa ja odottaa; konsultaatiovastauksia ja moniammatillisen tiimin päätöksiä diagnooseista. Oon ADHD-lääkkeittenkin kanssa edelleen silleen et "otanko vai enkö ota, oisko nää sittenkin väärät lääkkeet, mitä jos oonki väärässä..." blah blah blah. (Sit otan lääkkeeni ja vietän autuaat 5-6h suht selvän ja järkevän, keskittymiskykyisen pään kanssa.)

Soitin niistä leikkauksen jälkeisistä kivuista naikkarille, josta hoitaja sanoi että kuulostaa hänelle aikalailla tähän parantumisvaiheeseen kuuluvilta kivuilta. Et siellä saattaa olla vielä sulamattomia tikkejä ja (onkin) parantuvia kudoksia, mut et noi kudokset on sen verran vahvaa tekoa et varsinkin tässä vaiheessa mun on vaikea tehdä itekseni noille tuhoa. Oon silti varovainen koska toi oli kuitenkin iso leikkaus ja siitä on vasta (melkein) 8 viikkoa. (Okei, kohta 2 kuukautta. Sama ero.) Ja edelleen helposti huomaan jos oon tehnyt jonakin päivänä "liikaa".

TK:sta lähtiessä oikeasti tajusin millainen ylämäki mulla on kiivettävänä, jos haluan kunnollisia diagnooseja mun kivuilleni. Tälläkin hetkellä pidän jääpussia (?) toisella lonkalla, koska se on kipeillyt nyt varmaan toista viikkoa. Arvaan et se johtuu sekä lähes 8 vkon liikkumattomuudesta, painon putoamisesta (lihasten menetyksestä), että yliliikkuvista nivelistä. Mukava yhdistelmä (kaikella sarkasmilla). Mut silti tää on vaan aikaisempien ongelmien pahentuma. Sekin lekuri (vaikka muuten onkin sympaattinen) tuputti sitä psykofyysistä fysioterapiaa, mikä muuten on hyvä, mut luulenpa että menee siihen et joudun ite maksamaan fysioterapeutin ja fysiatrin, joka arvioi noi mun nivelet ja niihin sopivat tuet, yms yms.

Lupasin yhdelle ihmiselle sukat, mut nyt oon jumissa niiden kanssa. En jaksais keskittyä niihin, mut en osaa antaa itelleni aikaa tehdä jotain muuta. "Tunnelvision", mut tosi ikävällä tavalla. Haluisin kuitenkin tehdä ne valmiiksi, mutta joku asia tekee tosta epämiellyttävää. Se itselleni pistämä pakko ja odotus? Ehkä. (Työhän tää on, vaikka se kuinka antoi mulle vapaat kädet.)

Huvittaa kun kuuntelen radiosta "Hyvää Huomenta Suomi" -biisiä jostain ajalta menneeltä ja samalla kiroan mielessäni sitä miten vähän muutama kymmenen euroa venyy nykyään ellei oo valmis ostamaan sitä kaikkein halvinta kaikesta ja juoksemaan kaupasta kauppaan.

Ymmärrän miksi naiset 40-luvulla piti kosmetiikkaa (varsinkin sitä punaista huulipunaa) niin paljon arvossaan, kun itekin haluisin vaan ostaa jotain muutamia kivoja luksus-juttuja itelleni kun muuten elämä tuntuu niin epämiellyttävältä.

Ei mulla kai muuta. Vähän nyppii, vähän kyllästynyt elämääni, vähän ahdistaa, vähän kivuissani. Ehkä päivitän huomenna vähän enemmän, aukaisen juttuja enemmän, en tiiä.

Tää on toinen "ajatusvirtaus" koska en tiiä mitä muutakaan kirjoittaisin. Tai tiiän, mut en jaksa keskittyä tarpeeksi.

---

Pitäis jotenkin osata sanoittaa lääkärille et tarviin oikeasti enemmän apua mun lihasten ja nivelten kanssa kuin pelkästään fysioterapeutin tapaamisia. Et mun pahoinvointi on melkein päivittäistä, eikä riippuvainen tilanteesta. Et tässä on jotain elimellistä vikaa eikä vaan "kroonistunut kipu, ja mun hermosto reagoi kipuun herkemmin kuin normi ihmisillä".

Mut miten pystyn sen sille sanoittamaan kuulostamatta siltä et yritän ite lääkäröidä ja astua sen varpaille? En haluis mennä sille silleenkään et tarviin tutkimukset X, Y, ja Z, koska...

Ja jos mua ei ahdista "ihan vaan koska syyt", ni sit mun ahdistus pyörii mun terveyden ympärillä, mikä on vittumaista siinä mielessä että lääkäreiden olis helppoa pistää jokaikinen oire mikä mulla on, ni sen ahdistuksen alle. Joten se, et pystyisin maksamaan yksityisen kautta tutkimuksia olis kaikkein paras. Mut koska ei oo rahaa, ni joudun puolustelemaan itseäni julkisen terveydenhuollon puolella, missä raha on jo kireellä.

Mut toisaalta: mulla on lähes päivittäistä pahoinvointia, ja päivittäistä kipua mihin yllättäen tulehduskipulääke auttaakin (mutta panadol yksinään ei), joihin Pitäis saada apua. Mut lääkärin mukaan fysioterapiaa vaan? Mikä kävis mulle ookoo JOS vaan tietäisin mitä siinä yritetään hoitaa, koska mun pääni sisällä tää ei ole.

Haluaisin niin paljon et reumatutkimukset tehtäisiin (uudestaan?), kunnolliset tutkimukset nivelten yliliikkuvuuden takia. ja magneetti mun lonkille & lantiolle ainakin. (Mut magneetti lienee jo liikaa pyydetty? Mut antaisko ne mieluummin mahdollisuuden magneettikuvaukseen ennen vahvoja kipulääkkeitä...? Kysyn vaan.)

(Varoitin sitä jo et me kyllä tullaan näkemään toisemme tässä vielä uudestaan. En vaan usko et se osaa arvata miten nopeesti uudestaan.)

Heräsin tänään ekaa kertaa vähään aikaa sillee et oikeeta lonkkaa ei särkenyt. Pystyin kävelemään suht normaalisti, ja istumaan minimaalisella kivulla.

Huomenna olis 8 viikkoa leikkauksesta (04.09. 2kk, mut 8vko kuitenkin huomenna? Mielenkiintoista.), ja kipuja ei juurikaan ole. Rakko ja ruoansulatuselimistö muutenkin kipuilee, mut oletan et sekin menee ohi ajan kanssa. Oon silti vähän "sus" tosta ens viikon spirometriasta, mut haluisin sen pois alta ASAP, varsinkin kun käyn hakemassa sen sydänkäyrä-laitteen samalla viikolla ja tulee pakollinen viikon tai parin väli.

Mietin silti vähän et olisko se leikkauksen jälkeinen tarkastus kuitenkin järkevä.

Ahdistus... No, näistä näkee mitä sekin on. Oon joka päivä käyny keskuksella, ja se on auttanu jonkun verran, mut mikään täydellinen vastaus sekään ei oo. En pysty olemaan siellä muutamaan tuntia pitempään ja se ottaa vähän päähän. (Ei sellaista täydellistä vastausta olekaan tähän; taistelen vaan ahdistusta vastaan somen, radion, lääkkeitten, ja käsitöitten kanssa.) Multa on keinot loppu. Mulla on ikävä mun painopeittoa, mut en uskalla ottaa sitä vielä vähään aikaan käyttöön. Ja muuten en tiiä mitä tekisin.

Eka koko viime kevät oli helkkarin stressaavaa, sit leikkaus ja kaikki nää ongelmat terveyden kanssa, ni on vaan pahentanu (toivottavasti vaan väliaikaisesti) mun mielenterveyttä tähän pisteeseen. En tiiä miten palautuisin tästä burnoutista.

Mun olis pitäny tänään käydä suihkussa, mut jotenkin en vaan jaksa. En saa itsestäni niin paljoa irti. Mietin pitäiskö ostaa hiustenkuivaaja (vihaan hiusten kuivaukseen menevää aikaa) ja alkaa käydä aamulla suihkussa, lääkkeitten oton jälkeen, silleen kun oon vielä toimintakunnossa ilman järkyttävää taistelua tän pään kanssa.