Pikkuveljeni kuoli 18.4.2014
Syrjäytynyt 29-vuotias pikkuveljeni teki itsemurhan 18.4.2014. Hänellä oli huumeongelmia, alkoholiongelmia, masennusta, ahdistusta ja rahavaikeuksia. Hänen elämänsä oli tuskaa ja kärsimystä, mutta hän ei suostunut ottamaan apua vastaan.
Äitimme löysi hänet kuolleena asunnostaan nyt pitkänä perjantaina.
En oikein pysty käsittämään, että häntä ei enää ole. Pikkuveljeni ei halunnut juurikaan olla tekemisissä kanssani, mutta edes joskus sain puhua hänen kanssaan puhelimessa. Nyt sekään ei enää ole mahdollista.
Kun vielä elimme lapsuudenkodissamme alkoholistivanhempiemme kanssa, pidin huolta hänestä ja kahdesta pikkusiskostani. Olisin edelleen halunnut auttaa häntä ja pitää hänestä huolta. Mutta hän ei suostunut.
Jäin viikko sitten kahden viikon sairaslomalle töistä. En jaksanu asiakaspalvelutyössä kuunnella ihmisten turhanpäiväisiä juttuja. Tuntui että alan kohta huutaa heille, että mitä ihmeen väliä sillä on minkä värinen mikäkin on, kun sinä kuitenkin olet itse elossa ja sun veli ja isä on elossa!
En muistanut enää ollenkaan lähimpien työkavereiden nimiä. En kestäny pienintäkään stressiä. En ymmärtäny kysymyksiä, joita työkaverit tai asiakkaat kyseli.
Lisäksi tää suru on alkanu nostaa sisältä vanhoja pahoja oloja ja elämänhallinnan ongelmia. Niitä mitkä on vielä hoitamatta tai selvittely on kesken. Niinpä yritän hakeutua pitempiaikaiseen terapiaan, että saan asiat selvitettyä. Aloitin myös miedon lääkehoidon, josta en tosin usko oikein olevan apua, mutta teen sen, että saan B-lausunnon terapiaa varten syksyllä. Lääkärin puheilla täyttämäni testilappu kuulemma kertoi mun olevan vakavasti masentunu, mutta tietysti tulokseen vaikuttaa paljon suru pikkuveljen kuolemasta. Ja isän myös.
Kirjoitanpa taas pitkästä aikaa tännekin. Yli kaksi vuotta on vierähtänyt. Elämä on tuhoutunut tänä aikana monin tavoin ja monista näkökulmista katsottuna. Avioliitto meni. Isyys meni. Rahat meni. Asunto meni. Mutta masennus jäi. Ja tietynlaiset kulissit myös, kun käyn töissä ja salaan masennukseni ja muut ongelmani työkavereilta. Ja kaikilta muiltakin.
Elämä on nykyään kärsimystä ja sinnittelyä ja selviytymistä masennuksen ja uhkapeliriippuvuuden orjana. Joka kuukausi selviän vähän aikaa palkkapäivän jälkeen ja sit taas loppuu rahat ja ruuat. Joka kuukausi olen nälissäni 1-3 viikkoa. Olen lähes iloinen jos vain yksi viikko on nälkäviikko kuukaudessa. Olen yrittänyt vapautua peliriippuvuudesta lukemattomin eri keinoin, mutta aina kaikki kaatuu siihen, että en vain jaksa, pysty, osaa, muista, kykene... oli hyvä terapia mutta se loppui, kun en saanut aikaiseksi lukemattomista yrityksistäni huolimatta hakea Kelan tukea vaikka olisin ihan varmasti saanut sen. Oli hyvä vertaisryhmä mutta en yrityksistäni huolimatta jaksanut käydä siellä.
Ja vaikka mitä... en jaksa nyt kirjoittaa enempää, kun tämä ajattelu alkaa ahdistaa.