Olen lueskellut monien kirjoituksia ja useat näyttävät painiskelevan elämässään samanlaisten ongelmien parissa, joita itsekin olen käynyt läpi. Toisinaan on tuntunut, että maailma kaatuu päälle, mutta hengissä ollaan.

Olen itse ns. keskiluokkaisesta perheestä ja rahaa, työtä yms on aina ollut. Ei liiaksi asti, mutta köyhyydessäkään ei ole tarvinnut elää. Vuosia sitten rakastuin ihanaan mieheen tietämättä mitään hänen taustoistaan. Pikkuhiljaa pääsin jyvälle miehen taloudellisista ja sosiaalisista ongelmista, jotka olivat jo ehtineet hänen nuoresta iästään lähteä kietoutumaan valtavaksi verkoksi, josta pois pääseminen tuntui aluksi aivan mahdottomalta.

Meillä on ollut toisinaan todella vaikeaa. Olemme naimisissa ja eroa on harkittu moneen kertaan, koska minusta on tuntunut usein siltä, ettei mistään tule mitään, enkä pysty auttamaan miestäni mitenkään. Itse olen yhteisten vuosiemme aikana opiskellut ja tehnyt töitä. Talous on ollut todella tiukilla ja sossu, työkkäri yms ovat tulleet tutuksi.

Lähdimme liikkeelle siitä, että miehellä ei ollut mitään, paitsi velkoja. Ammatti oli, mutta ei päivääkään työkokemusta. Tekevälle löytyy aina työtä, niin sanotaan, mutta ikävä kyllä se ei ainakaan pohjoisessa pidä paikkaansa. Kun sosiaalisissa taidoissa on puutetta eikä työkokemusta ole päivääkään on työllistyminen kertakaikkiaan mahdotonta. Aluksi yritin patistella ja jopa pakottaa miestä työnhakuun ja pikkuhiljaa hän uskaltautuikin soittelemaan muutaman avoimen työpaikan perään. Pettymykset seurasivat toisiaan, eikä kukaan työnantaja huolinut miestä töihin. Jossain vaiheessa minäkin huomasin, että painostaminen ei kannata. Muutimme opiskelujeni vuoksi uudelle paikkakunnalle, jossa ei ollut niitäkään vähäisiä kontakteja, mitä kotipaikkakunnalla ehkä olisi ollut. Työkkäri avusti miestä pääsemään työelämävalmennukseen, mutta sekään ei johtanut työsuhteen solmimiseen. Mies alkoi olla todella turhautunut.

Myös taloudelliset ongelmat kummittelivat mielessä jatkuvasti. Mies oli kerännyt itselleen velkaa esim. maksamattomista puhelinlaskuista, jotka nyt odottelivat ulosotossa ja perintätoimistossa lottovoittoa. Yhteistuumin päätimme, että kyllä tästä selvitään. Soittelimme ulosottoon ja perintötoimistoihin ja selvitimme velkojen määrää ja maksuehtoja. Kaikissa paikoissa meitä kohdeltiin ihmisinä ja asioista pystyi neuvottelemaan. Mies teki kaikista veloistaan maksusuunnitelmat ja rupesi lyhentämään niitä. Summa ei hiponut pilviä, vaan oli muutamia kymppejä kuukaudessa. Sen verran hän pystyi työmarkkinatuestaan juuri ja juuri maksamaan, kun elimme säästeliäästi. Kirjeitä uusista ja taas uusista veloista tipahteli postilaatikkoon ja tilanne tuntui välillä kaoottiselta, mutta päätimme, että lannistua ei saa. Veronpalautukset menivät suoraan ulosottoon jne..

Miehen rahankäyttö oli edelleen holtitonta ja hän saattoi tuhlailla koko työmarkkinatukensa ns. turhuuksiin, kuten peleihin. Toimivaksi ratkaisuksi osoittautui ns. maksettavien lista, joka oli meillä käytössä ties kuinka pitkään. Siihen kokosimme joka kuukausi kaikkien laskujen summat ja eräpäivät. Listasta näki, mitkä laskut piti maksaa miehen työmarkkinatuesta ja mitkä minun opintotuestani. Näin laskut eivät jääneet enää maksamatta ja pystyimme budjetoimaan jäljelle jäävät rahat elämiseen ja yllättäviin menoihin. Itse nostin koko ajan luottavaisin mielin opintolainaa, koska päätin, että minulla on koko loppuelämä aikaa maksaa sitä takaisin valmistumisen jälkeen.

Pikkuhiljaa miehen velat lähtivät lyhenemään, hitaasti mutta varmasti ja uutta velkaa ei enää tullut, kun laskut maksettiin ajallaan. Mies tympääntyi työnhakuun ja sosiaalisten tilanteiden pelkoonsa ja haki apua paikalliselta psykiatrian poliklinikalta. Normaalisti kaikkeen epäilevästi suhtautuva mies yllättäen tykkäsikin terapiaistunnoista. Aluksi olin mukana hänen henkisenä tukenaan, mutta pian hän halusi jo mennä yksin, enkä pannut ollenkaan pahakseni. Hän uskaltautui myös kokeilemaan serotoniinin tuotantoon vaikuttavia mielialalääkkeitä ja kokeilun kautta annostus saatiin sopivaksi. Mies sai huimasti rohkeutta ja itseluottamusta ja pian hän jo suunnitteli vakavissaan uudelleenkouluttautumista, koska oman alan työnantajia ei kokematon työntekijä kiinnostunut. Parin pettymyksen jälkeen hän sai opiskelupaikan työvoimapoliittisesta aikuiskoulutuksesta, mutta ehti opiskella vain hetken, ennen kuin sai yllättäen töitä. Palkkatuloista oli huomattavasti helpompi maksaa vanhoja velkoja pois, joten velat lähtivät lyhenemään vauhdikkaammin.

Määräaikaista työsuhdetta seurasi jälleen työttömyys, mutta mies oli päättänyt, ettei anna enää työttömyyden pitkittyä. Hän haki jälleen sinnikkäästi työvoimakoulutuksiin ja onnistui saamaan opiskelupaikan alalle, jonka työllisyysnäkymät ovat hyvät pohjoisessakin. Jokin aika sitten hän valmistui uuteen ammattiin ja työllistyi välittömästi. Työsuhde on määräaikainen, mutta mies ei hätäile. Jostainhan sitä pitää aloittaa ja saada kokemusta, että jatkossa voi hakea pysyvämpää työtä.

Miehen velkoja on maksamatta vielä jonkin verran, mutta voiton puolella ollaan ja velat lyhenevät koko ajan. Hänen luottotietomerkintänsä ovat vanhentuneet ja hän on erityisen ylpeä siitä, ettei uusia ole enää tullut. Ikätovereillamme on omistusasuntoja, farmariautoja ja lapsia. Meille tällaiset ovat vielä utopiaa, sillä olemme juuri pääsemäisillämme jaloillemme. Rankkaa on ollut, mutta nyt tuntuu, että ehkä elämä vielä kuitenkin voittaa.

Se, mitä haluan tällä kirjoituksellani sanoa, ei missään nimessä ole muiden tänne kirjoittavien ongelmien vähättely, vaan se, että mahdottomaltakin tuntuvasta tilanteesta voi selvitä. Asiat eivät korjaannu helposti ja nopeasti, vaan vaativat sitkeyttä. Mieheni on usein kiittänyt minua olemassaolostani, mutta todellisen uroteon on tehnyt hän itse ottamalla itseään niskasta kiinni ja muuttamalla toimintamallejaan. Minun tehtäväni on ollut olla hänen tukenaan niin myötä ja vastoinkäymisissä. On surullista, että kaikilla ei ole läheistä ihmistä antamassa tukea ja meidän ongelmamme ovat olleet moniin muihin verrattuna vähäisiä, mutta haluan kuitenkin korostaa, että apua on saatavilla, mutta sitä pitää osata ja uskaltaa hakea.

Toivottavasti joku jaksoi lukea pitkäksi venähtäneen kirjoitukseni ja saa siitä edes pienen toivonpilkahduksen syksyisen synkkyyden keskelle.