Kun lueskelin tossa teidän muiden juttuja ni tiiän et mun juttu on niihin nähden ihan mitätön, ja monen tekis ehkä mieli sanoa että älä valita. Toisaalta jonkun tukena toimiessanikin lähden tietenkin siitä ettei sillä ole niinkään merkitystä kuinka suurelta asia tai ongelma muista näyttää tai yhteiskuntaan heijastettuna, vaan miten yksilö sen kokee.
Mistä alottas.

Mun on vaikeaa uskoa, että löytäisin enää ihmistä joka haluaisi kanssani parisuhteeseen(ja itsekin haluaisin), puhumattakaan perustaa perheen. Suhtaudun kuitenkin aina optimistisesti jos jonkun mieloenkiintosen tapaan.

Mä oon tavannu elämäni aikana paljonkin ihania ihmisiä,jotka on ollu kiinnostuneita musta, mutta koska mulle on naureskeltu ettei mitään mahiksia, ni oon ollu liian hidas,juossu karkuun,ollu kovin torjutuksi tulemisen pelkoinen, tai valinnu just sen väärän joka vaan haluu leikkiä,tai käyttää hyväkseen.

Mä oon 7.12 27v. täyttävä lievästi liikuntarajoitteinen mies.Kävelen ja juoksen ilman mitään välineitä.Vasemmassa kädessä ja jalassa hieman hienomotoriikan puutetta.Olen asian kanssa ihan sinut, mutta tiedän ettei se lisää mahdollisuuksiani.

Olen seurustellu toki ainakin kerran, mutta seki meni läskk ku oli kaukosuhde, ja lähettiin suhteeseen niin nopeesti, aivan mahtava ihminen sekin.

tiedän että mulla on kai pajonkn annettavaa, mutta tän ikäset vaatiiniin kauheesti, ettei siihen riitä.Ja missäpä sitä tapaiskaan ku käyn koulussa(opiskelen yhteisöpedagogiksi),joka on toki hyvin naisvaltaisesti täytetty,mutta ainakin meijän luokalla ei oo ketään ja kaikki on tyylii avoliitossa,vaikka ne on sikana nuorempia. Ja sit käyn teatterissa, mutta eipä sielläkään ketään.

Äh sekavaa tekstiä vaan.

kaikki ne ihanat ihmiset jotka on kiinostunu musta on ollu joko sellasia jotka uskoo ettei kukaan rakasta niitä, tai niillä on ollu hirvee tarve löytää joku.Ei siinä sinäänsä mitään, mutta on sitä välillä miettiny että entäs ku ne kasvaa ihmisinä ja tajuu vihdoinkin sen kuinka mahtavia ne on, että kelpaanko sitte enää…
Ja tässä iässä ei tollasia ihmisiä enää oo, tai sitte ne on sellasia jotka ei todellakaan kiinnosta, mutta eipä sellasiinkaan törmää.

Ei itseasiassa ilman parisuhdetta eläminen niin kauheelta tunnu, tai ihan hirvee ajatushan se on, mutta se etten sais koskaan lapsia, ni se on kyllä viimestään sellanen juttu, että jos saisin tietää ettei kukaan ees tuu koskaan yrittää kanssani perheen perustamista(sillehän ei voi mitään jos ei se toinen tai minä siihen pysty), ni tappaisin itteni välittömästi.Ei musta elämässä ois sillo paljokaan mielekkyyttä.

Tällähetkellä yritän kovasti nauttia elämästä ja elää tässä hetkessä ja uskoa tulevaisuuteen, mutta vaikeeta se on. Koulustakaan en tiedä mitä tulee ku hölmö opopo pani opiskelemaan heti ammatillisia opintoja, vaikka oon oikeestaan vasta alottanu opiskelun.

vain Itselleen asioiden tekeminen on kuin heittäisi rahaa roskiin, mutta jos ei ole ketään kelle jakaa,ketä tehdä onnelliseksi, niin eipä ole vaihtoehtoja.

ja kaikenmaailman kusipäät,toisen kunnioittamisesta mitään tietämättömät, ni niillä menee hyvin, mutta mikäs niillä ku ne uskaataa kaikkea,koska ne ajattelee korkeintaan vaan itseään ja omia tarpeitaan.

Mattoa minusta ei kuitenkaansaa myöskään