Olipa kerran pieni punaposkinen iloa täynnä oleva tyttö. Ennakkoluulottomana hän otti kaiken ilolla vastaan, mutta jo varhain hän huomasi, ettei kaikki olekaan yhtä iloa. Miksi niin monet haluavat pitää hänet kaiken ulkopuolella? Eikö hän ole yhtä arvokas kuin kaikki muutkin? Pienenpieni särö sydämessä tämä pieni tyttö haluaa jatkaa elämää eteenpäin. Onhan hän niin nuori ja elämä edessä. Hän varttui paikassa joka oli rauhallinen ja sopuisa, niin tämä tyttö halusi kaiken nähdä.
Kouluun hän meni hymyssä suin. Iloa täynnä ja uutta elämää, mutta eipä toiset lapset sitä katsoa jaksanut vaan halusi tukahduttaa pienen tytön sydämen. Kuuli tyttö ilkeitä supatuksia ja kovia sanoja. Ehkä hän ei olekaan yhtä arvokas? Miksi kukaan haluaa tämän tytön sydämen tummentaa.
Koulu oli hänelle koettelemus. Sieltä kunnialla elämään jatkamaan pääsi. Jätti kaiken taakseen, niin tämä tyttö ainakin luuli. Mutta eipä aikaakaan kuin tyttö huomasi kantavansa tummaa sydämessään joka pala palalta söi hänen sydäntä. Hän yritti jatkaa elämään, mutta oli liian heikko taistellakseen tätä pientä hiljalleen suurenevaa pahaa vastaan sydämessään.
Pieni paha sydämessä valtasi hiljalleen kaiken iloisuuden ja hyvän. Sai tämän tytön ahdistumaan todella. Ratkesi nuori sitten polttamaan ja juomaan, vain pahaa paetakseen. Ei tuntunut mikään auttavan. Tämä tyttö mielessään itsemurhaa hautomaan. Ei jaksanut enään kouluun nousta vaan oli myönnettävä, että kaikki joskus loppuun palaa, jopa tämän tytön sydän.
Sai tyttö ammattiapua ja pääsi hiljalleen hautovista ajatuksista, mutta ikuinen pahaolo sydämellään, muitten lapsien jäljen jättämä kulki aina ahistuksen tuntuisena mukana josta ei pääse eroon koskaan.
Ei oisi tyttö sairaaksi tullut jos ei kukaan iloista sydäntä olisi sammuttaa halunnut, mutta miksi muut haluavat latoa niin paljon pahaa ja ahdistusta pienen tytön sydämeen?
Pitkän masennuskauden jälkeen ja lääkityksen uuvuttavana tyttö jaksaa eteenpäin polskia. Hiljaa hissukseen elämää takas ottaa, eikä kukaan sitä voi enään häneltä viedä.
Kiitos pojan, ystävän joka hänen rinnallaan tulee tästä eteenpäin aina seisomaan.
Jaksoi tyttö takas kouluukin ja iloita hiljalleen elämästä. Saanut avoimuutta ja iloa elämään, pois ahdistuksen rieppeistä. Kiitos kaiken tämän pojan jota ilman tyttö ei ehkä enään olisi tässä kirjottamassa surullisesta elämästä. Mutta se vihdoin iloksi kääntyy vaikka pieni ahdistus joskus vallan sydämestä ottaa ja sen kanssa elettävä.
Tyttö miettii, olisiko tämä ikuinen sairaus edes hänen kohdalleen tullut jos ei olisi ollut niin ilkeitä ihmisiä? Ei ehkä, tai sitten olisi, sitä tietää ei enään voisi.
Pieni ahdistuksen tuska tuntuu sydämessä tänne kirjoittaessaan, että pitäisikö jo aikuisten palstalle alkaa rustaamaan? Niin se elämä kulkee ja tosiasia on myönnettävä, ei sitä nuori enään ikuisesti saata olla, mutta tämä tyttö sydämessään ei koskaan päästä lapsenomaisuuttaan menemään, hän nuori haluaa olla edelleen ja elää synkkää aikaa pois sydämestään, voitettava on hänen tää.
Löysin paljon samankaltaisuutta omaan elämääni tuosta sinun kirjoituksestasi. Ehkä tärkeintä olisi muistaa, että vaikka menneet vaikuttavat paljon nykyiseenkin elämään niin ovat ne menneitä. Itselläni se on kovin työn alla, harjoitella kuinka voi elää nykyhetkessä huolehtimatta niin valtavasti menneitä. En tosin tiedä onko sinulla ollut sellaista vaivaa, minulle vain nousi pintaan lukiessa, ja erityisen herkästi varmastikin siksi, että käsittelen kyseisiä asioita parhaillaan.
Lapsen mieltä ja maailman vilpitöntä tutkiskelua ei saakaan lopettaa, ihana kuulla olevan muitakin jotka haluavat sen säilyttää. Myös oli mukava lukea ihmisen tekstiä jolla on taistelutahtoa ja pyrkimystä pitämään itsestään ja sydämestään kiinni myös tässä jokaista syövässä maailmassa.
Se rohkaisee pitämään itsekin puolensa vastaan tiettyyn muottiin pakottavaa mediaa ja muita sen tason vaikuttajia.
Jotenkin keskittyminen takkuaa, piti kirjoittaa jotain sanovakin vastaus viestiisi, mutta väsymys laittaa aivot pienemmille kierroksille.
Pointtina oli, että mielenkiintoista kuinka tuttu olo minulle syntyi.
On hienoa, että olet saanut - ja hakenut - ammattiapua. Minua kiusattiin koulussa, henkisesti. Kerroin asiasta kotona, johon minulle vastattiin, että kaikkia kiusataan, se pitää kestää. Sen jälkeen en enää asiasta puhunut, kenellekään. En tähän päivään mennessä. Mitä nyt joskus ohi mennen olen jollekulle asiasta vähän maininnut. Kiusaaminen kesti koko ala- ja yläasteen ajan. Itsetuntoni kiusaaminen murensi, ja itse jouduin sen rakentamaan murusista asti. Ehkä sen takia en uskalla avautua kenellekään oikeasti. He ehkä näkisivät, ettei sisälläni asukaan se vahva ihminen, jonka he näkevät vaan sirpaleista yhteen liimattu posliininukke.
Kiva etten ole ainoa tuntemuksieni kanssa. Olen kaikesta huolimatta yrittänyt pitää itseni koossa. Ennen oli tosiaankin hautovia ajatuksia ja kovaa masennusta. Siitä sitten paniikkihäiriö ja nuo hautovat ajatukset kääntyikin peloksi toisten ihmisten puolesta. Käytin todella paljon aikaa miettien ja stressaten, että onko kaikki hengissä ja eikai kukaan ole tänään kuollut kolarissa ja siitäpä sitten panikoimaan koko yön.
Onneksi nykytilanne on parempi ja kohtaukset vähentyny ja nyt sentään pystyn elää omaakin elämää ilman kokoaika kuoleman miettimistä /pelkoa. Ehkä lääkkeet ovat auttaneet, mutta sitten kun tulee se kirottu masennus kausi/aika niin sitten voi olla kaikki pienestä kiinni. Romahtaminen on pelko joka välähtelee mielessä, mitä jos romahdan taas ja elämäni alkaa olemaan paikallaan. Joskus on mietteitä miksi edes olla maanpäällä ja joskus pelkoa kuolemasta, sekavaa, toivottavasti joku ymmärsi.
raapale: lapsenmielisyys on asia joka pitää ihmisen koossa ja iloisena, kullan arvoinen asia josta ei kannata luopua. On niin monia media-ihanteita jotka tekee meidät tavalliset hulluksi kun ei ollakaan kokoa nolla. Siitä itse kukin varmaan stressaa ja voi pahoin, mutta pitää löytää tahtoa ja olla itse se mikä on. Olen näin jälkeenpäin huomannut, että olen ollut aina tyytymätön itseeni ja aina mielestäni liian lihava eli "sairas" psyykkisesti. Jos niin voi sanoa, kai se parantuminen alkaa siitä kun sen myöntää. Onkohan kukaan oikeasti täysin tyytyväinen itseensä? Onko ne ilkeät pikkulasten sydämiä saastuttavat ihmiset oikeasti niin tyytyväisiä itseensä? Vai sittenkin täyttä epävarmuutta?
peur: En tiedä mikä mut pohjalta nosti, mutta mulle toisiansanoen haettiin apua jonka sitten otin vastaan, itse liian heikko ja väsynyt olin sellaista tekemään ja niin nuorikin, etten oisi varmaan osannutkaan. Koulukiusaus on yksi suuri pahe tässä maassa. Miksi niin moni nuori joutuu kärsii niiden ilkeitten ihmisten takia? Liian monen elämä menee piloille sellasesta. Taitaa muhunkin vielä jollain lailla se vaikuttaa, ainakaan itsetuntoa se ei kohota sitten ollenkaan.
Voimia ja jaksamista teille ihanille ihmisille jotka ymmärrätte tilanteita jotka ei aina olekaan niin itsestäänselvyyksiä.