Kymmenen vuotta sitten syksyllä tapasin nykyisen avovaimoni (jatkossa S) (s. 1989) ja kahden lasteni äidin. Elämä oli ihanaa. Tai no, ei se nyt ihan ihanaa ollut, mutta jotain uutta ja jännää, kuten aina parisuhteet alussa on. Meillä on ikäeroa viisi vuotta ja tulemme hyvin erilaisista lähtökohdista. Minulla on ollut hyvä lapsuus ja S on kärsinyt lapsena vanhempien erosta ja äitinsä alkoholismista ja perheväkivallasta.

Meidän seurustelu oli ja vuodet vieri. Välillä oli riitoja ja välillä oli tosi ihanaa, kuten nyt jokaisessa normaalissa parisuhteessa. Rakastan S:ää toisinaan, välitän aina. Sitten tuli vuosi 2013.

Minä olin päättänyt tehdä S:stä vaimoni, olin suunnitellut kosintaa ja olin puhunut naimisiinmenosta. Olimme kihloissa. Sitten maailma romahti, en tosin vielä tiennyt sitä.

S jäi kiinni pettämisestä oman ex-poikaystävänsä kanssa. Kaikki paljastui viestittelystä, kun huomasin, että hän viihtyi puhelimella tosi paljon. Kysyin mikä tilanne ja valehtelu alkoi. Perus kuvia valehtelussa, ensiksi kiistetään ja sitten paljastuu asiat ja sitten syytetään toista. Yritin vielä kääntää S:n pään ja kerroin, että ihastumisia tulee ja menee, ne ei välttämättä tarkoita mitään. Olin ihan rikki.

Itkin vessassa. Muistan, kuinka S käveli ohi ja katsoi halveksuen minua. Täysin eri ihminen, ei se jota olin ajatellut kosia. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme tästä. En antanut anteeksi, mutta sanoin, että haluan yrittää korjata tilanteen. Olla hänelle parempi ja huomioida häntä enemmän. Kunnollista syytä en ikinä saanut hänen käytökseen. Kuulemma ”keskeneräisiä asioita, joita halusi vielä selvittää”.

Elämä jatkui. S tuli raskaaksi. Oli vuosi 2013 loppu, kolme kuukautta ennen esikoisemme syntymää. Lapsi oli tosi odotettu ja suunniteltu. Kaikki meni hyvin ja olin pääsemässä yli pettämisestä. Paras kaveri oli suostunut lapsen kummiksi. Olin tuntenut hänet yli 20 vuotta ja olin jakanut hänen kanssaan kaiken. Halusin ehdottomasti hänestä lapseni kummin, koska uskoin hänellä olevan paljon annettavaa.

Istuimme S:n kanssa sohvalla, katsoimme elokuvaa. Hän alkoi itkeä. Tiesin heti, että nyt ei ole kaikki hyvin. Jäin odottamaan pahinta. Pelkäsin sitä, että hän olisi harrastanut seksiä ex-poikaystävänsä kanssa. Vaikka olin kysynyt asiasta aikaisemmin ja hän sanoi, että mitään sellaista ei tapahtunut. Tiesin kuitenkin, että hän salasi vielä jotain.

S kertoi, että oli harrastanut seksiä parhaan kaverini kanssa. Juuri sen kanssa, jota olin pyytänyt tulevan esikoiseni kummiksi. Tämä oli tapahtunut samoihin aikoihin, kun oli pettänyt ex-poikaystävänsä kanssa. Jokainen varmaan osaa kuvitella, että fiilikset ei ollut kovin korkealla. Kaikki mitä olin vuosien varrella rakentanut, murentui hetkessä. Menetin yhdessä hetkessä parhaan kaverin, avovaimon, kaiken millä oli mitään merkitystä.

En enää pystynyt olemaan. Istuin veitsi kädessä asunnossa. En tiennyt mitä tehdä. Yöt meni, päivät tuli.

Tuli maaliskuu 2014 ja esikoisemme laskettu aika lähestyi. Olin miettinyt synnytystä aikaisemmin, se hetki kun näkee oman lapsensa ensimmäistä kertaa. Nyt odotin kauhulla sitä. En voinut olla varma, onko lapsi minun vai kenen. Paras kaverini oli tummaihoinen. Syntynyt vauva oli tumma. Olin paskana.

Isyystesti paljasti parin kuukauden päästä, että lapsi oli minun. Silloin vasta pystyin olemaan isä, joka todella rakastaa lastaan.

Sain uusia töitä. Kärsin edelleen tapahtuneista asioista. Olin paskana ja en pystynyt olemaan hyvä ihminen. Ajatukset oli synkkiä, ei pelkästään itseäni kohtaan. Kävin juttelemassa työpaikan kautta psykologilla. Työterveyteen kuului viisi kertaa. Käytin kaikki. Olen huono avautumaan ja yritän peittää tunteita ilolla. Kävimme myös pariterapiassa. Se kuitenkin jäi syystä tai toisesta.

Lopulta menetin työn tapahtumien johdosta. Samaan aikaan S odotti toista lastamme.

Aika kului. Vitutus oli suuri ja en päässyt oikein eteenpäin elämässä. Toki aika korjasi haavoja. En tosin päässyt keskustelemaan asioista. Kukaan läheinen ei tiennyt tapahtumista. Halusin peitellä ja suojella S:ää.

Toinen lapsemme syntyi 2015 kesällä. Jäin koti-isäksi. S meni töihin heti äitiysloman jälkeen. Itse sain uusia töitä syksyllä 2016. S tutustui töissä uusiin kavereihin. Hän jäi kiinni yhden kanssa viestittelystä ja valehtelusta. Oli ihastunut ja halusi erota. Yritin puhua järkeä. Kaikki vanhat muistot palasi ja olin taas paskana. Olin poissa töistä hetken. Myös rakas kissani kuoli.

Nykyään. En voi luottaa ihmisiin. En osaa hakea tarvittavaa apua. Yritän pitää lapset poissa riidoista, välillä se on hankalaa. Asiat muistuttaa menneestä. S on hermona, kun olen muuttunut. En hymyile, ärsyynnyn nopeasti. Ainoat asiat, jotka oikeasti saa oloni onnelliseksi on lapseni. Työ pitää ajatukset muualla. Peitän edelleen pahaa oloani pelleilemällä ja olemalla se naurattaja. Todellisuudessa pinnan alla on hyvin synkkä meri, joka ei tyynny.

Tämän kirjoitin siksi, että en ole kokeillut kirjoittaa asioita pois mielestä. En uskalla hakea muualta apua. Olen huono puhumaan. En halua maksaa, koska rahaa ei ole paljon. En myöskään ehdi mennä keskustelemaan. Tästä on jätetty paljon pois asioita, myös sellaisia, joita itse olen tehnyt ja aiheuttanut sillä kärsimystä.