Minäkin vaikenen muiden seurassa (jos nyt joskus jossakin seurassa olen edes ollut... 😉 ) ja se on todella kuluttavaa henkisesti.

Tuntuu nykyaikana muutenkin, että pitäisi koko ajan vain miellyttää kaikkia ja olla yhtä hymyä vaan.. tai muuten ei hyvä seuraa. Pinnallista ja tekopyhää, yök.

Silti minäkin haluaisin rohkeutta, jotta uskaltaisin sanoa asioita ääneen, oli joku samaa mieltä kanssani tai ei. (Vaikka sitten vaan vanhemmilleni, niin...)
Ja ylipäänsä kaipaan rohkeutta, jotta uskaltaisin myös tehdä asioita, joita haluaisin.

Itseluottamukseni vain on täysin nollassa, johtuen vuosien yksinäisyydestä. Se on nakertanut uskoni ja luottamukseni ihmisiin/hyvän olemassaoloon.

Elämä ei tällä hetkellä "maistu" oikein miltään. Enkä tiedä palautuuko "maku" ikinä?

Olenkohan vain liian (erityis?)herkkä tähän maailmaan, kun en osaa elää normaalia elämää ja nauttia elämästä?
Monet asiat vain ahdistavat ja tuntuvat pakkopullalta. Eikä iloa nykyään löydy enää muualta, kuin lasteni hauskoista sanoista & teoista. Vaikka onhan sekin jo jotain! Niin silti tuntuu etten jaksa kohta sen voimallakaan, ellei asioihin tule jotakin muutosta.

No, odotan sentäs parhaillaan (ihka ensimmäistä) aikaan psykiatrille.. saa nähdä selvinneekö siellä mitään, löytyykö minkäänlaista diagnoosia, paitsi se iänikuinen masennus...

Itsenä oleminen on todellakin vaikeaa. Varsinkin, kun en yhtään haluisi olla tällainen.

Mutta tsemppiä sulle ja kaikille muillekin, elämän suossa tarpoville. 🌻🙂🌻

Hei,

Mulla myös tuo sama, että useimmiten oudommassa porukassa en sano mielipidettäni. Olen 47v nainen, samoin kuin Rhodes niin minuakaan ei ole koskaan kannustettu kotona, ei kehuttu vaan enimmäkseen olen ollut häiriöksi varsinkin isälleni. Siinä olisi sitten pitänyt oppia sanavalmiiksi! Jos olen tutussa porukassa, pystyn sanomaan mielipiteeni, ja riippuen asiasta, harrastusten puolella se onnistuu koska tunnen että tiedän tarpeeksi niistä asioista. Työelämässä on aivan eri asia, olen myös koko työikäni tuntenut olevani "väärällä alalla", eli en ole myöskään koskaan tuntenut että ao. työ olisi minun juttuni. Siitä johtuen olen läpikäynyt työpalaverit siten, että en ole niissä suutani aukaissut joskin olen tuntenut siitä suurta alemmuudentunnetta, en ole tarpeeksi hyvä, aivan hirveä tunne, sitä on jatkunut yli 25 vuotta, tällä hetkellä en ole töissä mutta entiselle alalle en toki haluakaan enää vaan mietin jotain muuta. Asia on vaivannut minua paljon ja nyt olen ajatellut että pyrin vaikka opiskelemaan jotain alaa, joka minua oikeasti kiinnostaa ja jossa voisi tuntea olevansa hyvä niin olisi sitten mahdollista palavereissakin ilmaista mielipiteensä.

Harrastuksessani olen porukassa, sielläkin minulla on joku hyväksynnän haku koko ajan päällä, hirveä halu tuntea kuuluvansa porukkaan, loukkaannun helposti ja tulkitsen ihmisten sanomisia ja käyttäytymistä, olen myös erityisherkkä. Olen väsynyt kaikkien muiden miellyttämiseen, en jaksa sitä enää 😭 Mietin usein kuka minä itse olen.

Kiva kuulla vertaiskokemuksia. Vaikka meillä on monessa suhteessa aika erilaiset asetelmat elämässä, ahdistuksen kohteet ovat samat. Minä nautin elämästäni kyllä paljonkin, erityisesti niistä päivistä kun saan olla melko rauhassa kotona, käydä rauhallisella kävelyllä ja muutenkin omissa oloissani ja koostaa päivän oman mielen mukaan.

Oikeastaan elämäni olisi aika hyvää, jos koulukuvioita ei olisi. Toisaalta työpaikka voisi puolestaan olla sellainen että siellä ahdistaisi. Uskonkin että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu syystä. Ei kai sitä turhaan sanota, että opettaja ilmaantuu kun oppilas on valmis. Olen joutunut kohtaamaan monenlaisia demoneja ja kipeitä tunteita nyt koulunpenkillä. Lapsuudesta asti olen ollut ulkopuolinen erilaisissa porukoissa (jopa omassa perheessä) ja olen ollut koulukiusattu. Tuntuu että elämästäni puuttuu enää yksi perustavanlaatuinen pala, ja se on se pala joka liittyy työelämään. Uskon että kun löydän kutsumukseni ja saan itsevarmuuden elämäntehtävääni (uskon kuitenkin että minulle on sellainen joku tärkeä tehtävä, siis itselleni merkityksellinen työ), elän täyttä elämää.

Tiedostan kuitenkin että siihen on vielä matkaa. Potkin itseäni henkisesti aina, kun en saa sanottua mitään nasevaa porukassa, jossa päällepäsmärit toitottavat sanomaansa jne. Välillä ärsyttää ihan suunnattomasti se, että meidän kaikkien oletetaan olevan tietynlaisia. Ihan kuin ainoa oikea tapa olla on se, että omaa ekstrovertin luonteen ja ravaa kaikenmaailman kissanristiäisissä. Usein tunnenkin riittämättömyyttä muiden ihmisten rinnalla, vaikka hetki sitten saatoin olla tyytyväinen elämääni.

Olen menossa juttelemaan näistä asioita opintopsykologille, sillä ei tästä tule mitään että käyn jo kolmatta vuotta koulua ja sama ahdistus seuraa päivästä toiseen.

Mie käyn ihan samoja asioita läpi. Miekin olen introvertti eikä mulla ole ystäviä koulussa. Varmaan sen takia, että minä en halua mitään sekunda ystäviä. Minä haluan syvän ihmissuhteen. Ystävän, jonka kanssa ei tarvitse esittää mitään. Ystävän, jonka kanssa olla aina kun tarvitsee. Mutta sellaista tuskin löytyy. Yhteiskuntamme on kuitenkin sellainen, että suurin osa ihmisistä ei halua syvää ihmissuhdetta. Suurin osa ihmissuhteita perustuu kuitenkin käytännöllisyyteen (ainakin näin olen tuumaillut) ihmiset juoksee bilettämässä, ulkomaan matkoilla ja menevät hirveän kaveriporukan kanssa koko ajan jonnekin. Mutta se ei ole oikeaa ystävyyttä. Se on vaan käytönnöllistä ystävyyttä. Koska sillä saa jotain turvaa ettei jää ihan puille paljaille. Mutta eivät ne ihmiset mitään kuitenkaan ystävyydestä tajua. Ovat vain olevinaan niin viisaita.
Vaikka he tuntuvat viisaimmilta, se ei ole totta. Sinä olet paljon viisaampi, koska sinä pohdit tällaisia asioita. Ja juuri sitä ihmiset eivät tee. Mutta sinä teet. Sen takia sinä olet viisaampi. Sinä olet tärkeä ja sinä tule tekemään jotain helvetin suurta. Usko minua.
En tiedä auttoiko tämä mutta toivottavasti.

Sandra/Santtu, siitä on jo aikaa, kun olin ikäisesi, mutta olin myös introvertti ja kamppailin siitä johtuvan huonommuudentunteen kanssa. Kompensoin sitä ajatuksella, että muut pitäkööt hauskansa, mutta että minä olen kuitenkin viisaampi ja että minusta tulee jotakin suurta. Siinä kipeydessä se tuntui lohduttavalta ajatukselta. Tuon ajatuksen kanssa oli kuitenkin musertavaa elää, koska tavoite juoksi edessäni aina vain nopeammin kuin minä itse. En kuitenkaan ollut riittävän hyvä. Elämäänsä ei sittenkään voi perustaa ajatukseen itsensä paremmuudesta, vaan sen hyväksymisestä, mitä itse on. Puhun nyt itsensä rakastamisesta juuri sellaisena kuin on. Olet tärkeä, mutta niin on jokainen ihminen. Ajatus vapauttaa sinut kilpajuoksusta suoritusten ja toisten ihmisten kanssa.Arvosta itseäsi ja arvosta muita 🙂. Minä ainakin olen löytänyt onnellisuutta ja tasapainoa tuota kautta.

Rina, voi kun olisi hienoa kun pystyisi arvostamaan itseään, haluaisin mutta se on äärimmäisen vaikeaa. Arvostan kyllä muita, mutta itseni tunnen aivan turhaksi, mitättömäksi. Olen tällä hetkellä työtön, ja mietin alanvaihtoa. Paljolti turha olo tulee siitä, ettei ole töissä eikä opiskele. Kun on näin hukassa itsensä kanssa niin miten voisikaan saada äänensä kuuluviin porukassa. Kun sanon porukassa jotain, minulla on tunne että kaikki katsovat ihmeissään ja pitävät minua outona.

Moi rhodes! Itse olen 19v nuorimies ja taistelen hyvin samanlaisten ongelmien kanssa. Minun on aina ollut vaikeaa olla oma itseni muiden seurassa huonon itsetunnon takia. Minusta tuntuu usein, että en "riitä" ja sen takia olenkin aina yrittänyt miellyttää muita, myös tuo on hyvin tuttua ettei kehtaa sanoa omaa mielipidettään porukassa..vasta viime aikoina olen "havahtunut" että en voi jatkaa näin, on opeteltava hyväksymään itsensä ja alkaa elämään omaa elämää! Vaikeaahan se näin alkuun on, kun on tottunut miellyttämään muita ja muutenkin pitämään itseään muita huonompana. Sairastan myös lievää masennusta, jonka takia olin vielä noin kuukausi sitten aika pohjalla. Parempaan päin ollaan kumminkin nyt menossa..
Pidän myös muuten itseäni introverttinä ja olen sisimmiltäni aika herkkä..minkä takia yleensä otankin minuun kohdistuvan kritiikin aika raskaasti, eikä huono itsetunto helpota sitä asiaa yhtään😠
Olen kumminkin ihan komea, hauska ja puhelias nuorimies mutta huono itsetunto syö suuren osan elämäni laadusta..mutta ei voi kuin yrittää eteenpäin😑❓
Kaikkea hyvää ja jaksamista sulle!🙂

Tuubihuivi, ymmärrän tuntemuksesi paremmin kuin arvaatkaan . Kouluttauduin ihan väärälle (ja sukulaisen toiveesta itselleni liian vaativalle)alalle ja olen lähinnä tehnyt määräaikaisuuksia, enkä ole saanut pysyvää jalansijaa työelämästä. ☹️. Sitten on ollut näitä masennuksen ja ahdistuksen sairastamusjaksoja, jolloin olen ollut sivussa koko touhusta. Ensimmäisen varsinaisen työttömyyskakson aikana en mennyt kauppaan päivisin, kun häpesin niin paljon "joutenoloa". Pelkäsin, että "mitättömyyteni" oikein paistaa jokaiselle vastaantulijalle. Välttelin tapaamasta uusia ihmisiä, koska aika pian joku olisi kysynyt, että "mitä sä teet työksesi". Koin äärimmäisen kiusalliseksi nämä tilanteet. Mutta, mutta. Sehän on selvää, että meidän työtä ihannoivassa yhteiskunnassa jotkut jaottelevat kansalaiset luusereihin ja menestyjiin. Varsinkin he, jotka kokevat "omilla ansioillaan" rakentavansa yhteiskuntaa. Hyvä, että rakentavat. Mutta mikä tässä maailmassa ja elämässä on omaa ansiota? Jos olet saanut hyvät perintötekijät ja oivallisen kasvuympäristön, niin useimmiten sinusta kasvaa menestyjä. Huomaa paino sanalla "saanut". Näihin kahteen asiaan, jotka pitkälti määräävät elämäsi, et voi itse mitenkään vaikuttaa. Et siten ole kovinkaan syyntakeinen siihen, mitä olet. Sulle on annettu vain rajat, joiden välissä voit toimia ja toteuttaa elämääsi. Tuubihuivi, jos koet jaksavasi vaihtaa alaa, niin tee se. Uusi työ voi tuoda mukavia haasteita ja rutiinia sekä virkistymistä ja merkityksellisyyden kokemista. Työ ei saa kuitenkaan olla sen mitta. On paljon työttömiä, joiden on vaikea ellei peräti mahdotonta päästä takaisin työelämään. Meidän työelämämmekin on sellaista 100%:sta tai 0 %:sta. Vajaakuntoisille ei ole juurikaan mitään tarjolla, eikä osa-aikaistakaan. En voi muuttaa maailmaa sellaiseksi kuin haluaisin sen olevan, niinpä minun täytyy muuttaa suhtautumista siihen, mutta erityisesti itseeni. Olen kokenut mitättömyyttä yhdelle elämälle aivan riittävästi. Se on turhista turhin taakka. Sen anti kuitenkin saa ihmisen yrittämään kovemmin, mikä ei sinänsä ole huono juttu. Mutta jos omat vaihtoehdot ( kuten minulla) ovat käyneet minimiin, niin mitättömyyden ajatuksesta ei ole enää mitään hyötyä. Nyt menen kyllä keskellä päivää pystypäin ja olen "ylpeä" siitä, että olen sitä, mitä olen: selviytyjä vaikeassa elämässä, hengissä edelleen, ja yhtä arvokas kuin mikä muu tahansa tässä maailmankaikkeudessa, olipa se sitten puu, hyönteinen tai toinen ihminen. Moni ei varmaankaan ajattele tällä tavoin, mutta mitäpä minua hyödyttää raahustaa mitättömyyden raskasta taakkaa kantaen: ei yhtikäs mitään. Kyllä tätä kannettavaa riittää, mutta turhasta roinasta pitää päästä eroon. Jos ei muuten, niin ajattelemalla arvostuksiaan uuteen uskoon. Minun silmissäni olen arvokas ja te olette arvokkaita. Se on iloinen, vapauttava ajatus, ja minulle totta!

Lueskelin kirjoituksia porukassa olemisen vaikeuksista.
Mielestäni olen aika oma itseni ihmisten kanssa. Mutta tuntuu että sekään ei aina ole hyvä. Tuntuu että parhaiten (työ)elämässä pärjää ekstrovertit, kovapintaiset ihmiset. Ei tunnu haittaavan vaikka olisi kaksinaamainen tai omanneduntavoittelija.

Uskon että te täällä ymmärrätte tän asian. Kiva kun saan jakaa tän täällä. Ei ole ihan yksin.

Yhteiskunta on liian kova ja työpainotteinen. Tietysti on hyvä pyrkiä eteenpäin mutta ei ole maailman loppu jos ei ole koko ajan työssä tai opinnoissa. Jos ei pysty.

Jos on vaikka kiusattu ja ei ole saanut siihen kunnon apua. Tietysti se painaa. Tai ei ole saanut turvaa lapsena.

Tuohan työ tms. Ryhtiä elämään mutta ei kaikki oravanpyörässä ole onnensa kukkuloilla.

Hyvää päivän jatkoa!

Tämä ehkä sopii tänne. valvon ja mietin oma akäyttäytymistäni ja häpeän sitä. olen yleensä hiljainen ja ujohko, mutta sitten joskus innostun liikaa ja ääntä tuleekin liikaa, kovalla äänellä ja paatoksella puhun liian paljon ja liian henk.koht. En osaa "seurustella", en ole kait koskaan edes oppinut sitä.
Nyt vasta tajuan että eräät sukulaiset häpeävät minua kun ei minusta tiedä miten käyttäydyn, olenko ihan hiljaa, vai puhunko liikaa.
Nyt kävi vieraita, ja taas "hökelsin" ja olin liian innokas ja puhelias. Se hävettää jälkeenpäin. Kun olen yrittänyt opetella erilaisia tapoja kuin ennen, ja silti saan huomata etten taida muuttua koskaan vaan tulen olemaan aina sama hökeltäjä, ja kaiken lisäksi olen itsetietoinen ainakin omasta mielestä.
Mutta anteeksi antaminen itselleen on varmasti se ainoa ulospääsy tilanteesta. hyväksyminen että on tällainen. Miksi sitä onkaan niin ankara itseä kohtaan. Ylpeyskö sen tekee. Hyväksymättömyys itseä kohtaan. Miksei voi vain naurahtaa että tulipa tehtyä moka ja jatkaa matkaa, eikä jäädä miettimään moisia juttuja.
Nämä ne on aina minua piinanneet. Omat ajatukset. Oma kriittisyys.

Kiitos Rina että kannustat minua alanvaihtoon. Vertaiskokemukset auttavat vähän kun kuulee että on muitakin joilla on samantyyppisiä ongelmia. Minäkin jotenkin häpeän työttömyyttäni ja juuri sitä, että tuolla vain keskellä päivää käyn kaupassa. Kun tapaa jonkun uuden ihmisen, perusoletus on että ollaan töissä ja normikysymyksiä on esim. Milloin sulla on loma? Kampaajaa tulee vaihdettua usein kun ei haluaisi kertoa olevansa työtön, kampaajat kysyvät aina juuri tuon lomakysymyksen. Jos kävisi pitkään samalla niin työttömyyteni tulisi esille ja alkaisi hävettää oma joutilaisuus kun toiset paiskii töitä hiki hatussa. Porukassa tuntee itsensä helposti erilaiseksi, jos muut ovat töissä ja itse työtön, ja se vaikeuttaa myös oman äänensä saamista kuuluviin, taipuu sitten vaan enemmistön mielipiteeseen 😞

Alanvaihtoasia on ollut pitkään mielessä, pitäisi vain kerätä tarpeeksi rohkeutta ja voimaa toteuttaa se vihdoin, entiselle alalle en halua enää.

Se onkin kumma juttu, kun lopetin salaamisen, että olen eläkkeellä niin se ei enää hävettänyt niin paljoa. mutta muutama vuosi meni etten kehdannut sanoa.
ja sitten kun myönsin että olen eläkkeellä ja aloin hakea osa-aikatyötä niin sanoin reilusti että masennuksen takia eläkkeellä. sain työpaikan missä se ei ollutkaan esteenä työnteolle.
Moni asia menettää liian suuren merkityksensä kun sen sanoo itse ääneen. muttei kaikkia voi kaikkialla sanoa, on pakko salata omat henk.koht. asiat tietyissä porukoissa ja työssäkin. Mutta vain sen takia että suojaan itseni turhalta ilkeydeltä.
Kyllähän joidenkin sukulaisten silmissä olen luuseri ja tulen sitä olemaan aina, heidän arvostustaan on turha yrittää saada. Helpotti kun tajusi ettei tarvitse enää kilpailla, en kuitenkaan pärjää. tulen toimeen näillä mitä on.

Tuo on niin tuttua minullekin, että on vaikea sanoa omia mielipiteitään, kun on koko ikänsä tottunut miellyttämään muita. Porukassa tunnen olevani suorastaan näkymätön. Sanomisiani ei juuri kuunnella ja muut helposti puhuvat päälle. Minulta puuttuu varmuus ja kunnioitus itseäni kohtaan. En ole niin tärkeä kuin muut. Muiden sanomiset ovat fiksumpia.
Saadessani kritiikkiä saatan vatvoa sitä pitkään ja masennun.
Työstämistä on paljon!