Nyt en kyllä yhtään tiedä liekö tuolla aiemmissa aiheissa sitten juurikin kyseistä juttua, mutta voinette sitten opastaa minut oikeaan viestiketjuun mikäli tiedätte semmoisen olevan🙂
Elieli, kaipaisin samankaltaisten koettelemusten läpikäyneitä. Olen 21-vuotias tyttö, ja minua on kiusattu koulussa yläasteella; kiusaaminen oli etupäässä henkistä. Minut myös pahoinpideltiin yläasteen aikana kertaalleen, ei kuitenkaan kovinkaan pahasti noin fyysisesti arvioiden. Tapahtumat eivät liittyneet toisiinsa (paitsi nyt ehkä kiusaaminen yltyi kun saatiin uutta aihetta keljuilla…)
Tapahtumista on nyt aikaa kuutisen vuotta, ja olen osittain yksityiskohtia unohtanutkin. Selittämättömästä syystä on alitajuntaani nyt kehkeytynyt pelkotila, joka ei ota laantuakseen. En pysty toisinaan lähtemään edes ulos kävelylle sillä pelkään ”jotakin”. Muita ihmisiä, tilanteita. Pelkään eniten sitä, että kohtaamani ihmiset jollakin mystisellä tavalla vihaavat minua jo ennen kuin tuntevatkaan, joten pysyttäydyn mahdollisimman neutraalina jotten ärsyttäisi ketään. Öisin näen toisinaan painajaisia, välähdyksiä vanhoista muistoista.
Kävin em. ”sattumusten” vuoksi myös psykologilla silloin jokunen vuosi sitten, mutta asioiden läpikäyminen lopetettiin ilmeisesti aivan liian aikaisin. Sepä tässä kummastuttaakin; silloin oli hetken ajan ihan ok olo jo…On kamalaa pelätä koko ajan jotakin, varsinkin kun en todella osaa selittää edes aina mitä pelkään…😭
Luulin, että asia olisi no big deal, mutta kun ei ole. Luulin kaiken jo olevan historiaa ja päässeeni yli, mutta viimeisen vuoden aikana henkinen paha oloni on vain voimistunut. Välillä tuntuu jo että pelkään kaikkea liikkuvaa; en voi lähteä ulos ystävieni kanssa sillä pelkään kohtaavani ihmisen joka ei pidä minusta ja haluaa joko haukkua tai lyödä minua.
Olisi enemmän kuin mukavaa kuulla, onko minulla ehkäpä kohtalotovereita, oloni on aika sanoisko ”umpikujainen” tällä hetkellä…☹️
Et ole ainoa. Mä olen 23-vuotias, ja mua kiusattiin suunnilleen koko sen ajan mitä peruskoulua kävin. Yläasteella pahemmin. En ole pystynyt sen jälkeen opiskelemaan, koska pelkään liikaa. Pääsin onneksi kuntoutumiskotiin (sairaalajakson jälkeen) kun olin useasti eri paikoissa yksin yrittänyt asua. Pelkäsin liikkua muiden seurassa, pelkäsin olla yksin. Tälläkin hetkellä pelkään koko ajan että joku käy kimppuuni kun liikun vaikkapa kaupungilla. Eikä pelkoa todella vähennä se kun aina lehdistä lukee tapauksista joita on sattunut pitkin suomea, tuntemattomiin on käyty käsiksi yms.
Aluksi mun pelkoihin etsitiin syytä ja mulla diagnosoitiin skitsofrenia a aloitettiin lääkitys, joka ei tietenkään tehonnut. Nyt on skitso-diagnoosista luovuttu ja pelko on edelleen jäljellä. Pahinta pelko oli jokin aika sitten, kun pelkäsin että vessassakin vaanii joku joka haluaa mulle pahaa... Mulla menee masennuslääke. Ja nyt vähän aikaa sitten aloitettiin buspar-isolla annoksella. Se on ahdistuslääke, mutta voisin melkein vannoa että siitä on ollut jotain apua tähän jatkuvaan pelkäämiseen, en ole varma..
Koeta kestää vaan ja jos käy ylivoimaiseksi yritä etsiä joku jolle puhua, yleensä (siis ainakin mua) auttaa se etä muut ihmiset sanovat ettei ole syytä pelätä. Ehkä sen itsekin yrittää tiedostaa, mutta alitajunnassa pelkää silti. Tsemiä sulle ja voimia jaksaa elää täysillä peloista huolimatta!🙂👍
Täällä ilmottautuu yksi, jolla on käsittämättömiä pelkotiloja 😟 Taustalla on koulukiusausta, henkistä ja sanallista väkivaltaa jne.
Kirjoitan toiste lisää, nyt ei pysy ajatus kasassa.. 🤕
Kyllä se lääkitys ja jonkun ihmisen kanssa keskustelu auttaa, oikeasti! Itsellänikin on noita pelkotiloja ja pelkään vaikka mitä. Tiedän millaista se on, mut koita jaksaa!!
Hienoa(?) että meitä on siis muitakin...Ei se tietenkään ole hienoa, parempi olisi jos meilläkin vois asiat olla hyvin ja oltaisiin onnellisia...
Mulla tosiaan pelot haittaa normaalia elämää; tämän ilmoituksenkin olin ottaa pois koska pelkäsin että joku saa aihetta nauraa minulle.☹️
Ja kirjoitelkaa ihmeessä enemmän, vaikka minulla onkin hyviä ystäviä, olen silti tämän ongelmani kanssa jotakuinkin yksin, enkä enää edes aina kehtaa sanoa ystävilleni että pelottaa...Kun eihän minun nyt hemmetti soikoon pitäis pelätä joka asiaa ja ihmistä...
Minä en todellakaan ole tällainen, hiljainen vailla suurempia mielipiteitä. Mitenkähän onnistuisin kuorimaan todellisen itseni täältä ulos...?😯🗯️ Lääkitys oli silloin joskus, jotta uskalsin lähteä ovesta ulos yksin. Sen lopetin, pitäiskö aloittaa uudestaan...
Pelkään etten saa edes lääkäriltä apua; etteivät ne usko minua.😭
Kyllä kannattaa lääkettä pyytää jos on kokenut että siitä on apua. Eikä lääkäri, siis kunnollinen ja ymmärtäväinen sellainen, voi nauraa tuollaiselle asialle. Itse olen onneksi pelkojenikin kanssa niin rohkea että uskallan tutulle lääkärille sanoa suunnilleen kaiken mitä mielessä liikkuu.. Tai ainakin mä ajattelen jo valmiiksi että seuraavan kerran kun tapaan lääkärin niin sitten sanon. Tänään mä seilasin monta kertaa täällä kuntoutumispaikassa katsomassa missä ohjaajat ovat, olisin halunnut sanoa että mulla on asiaa, mutten tietenkään uskaltanut. Pelkäsin nimenomaa sitä et ne/se naurais mulle ja sanois jotain et älä aina valita, vaika ihan asiaa ois ollut. 😯🗯️
Sitten mä vaan menin omaan huoneeseen ja käperryin itkemään omaa olotilaani (jossa ei pitäisi olla mitään valittamista!) Tää on niin kaikenvoitavaa. Tänään kun kävin kaupungilla, pakollisilla asioilla yksi puolituttu tuli sanomaan moi, ja mä vaan kakeltelin et joo, moi ja juoksin karkuun, en nyt ymmärrä että mikä siinäkin oli.
Yritän sisimmässäni päättää ettei ole mitään pelättävää, rohkeasti vain ja sitten kun tulee hetki jolloin pitäisi uskaltaa, työntää pään pensaaseen. Mikä lääke auttaisi jatkuvaan pelkäämiseen, onko sellaista?😐
Mä olen ollut pienestä pitäen ujo eli toisin sanottuna pelännyt vieraita ihmisiä ja tilanteita. Nyt olen 28-vuotias ja kamppailen edelleen pelkojeni kanssa. Se on itselleenkin ihan absudin käsittämätön ajatus, että pelkää ihmisiä. Miksi ihmeessä?
En osaa sitä kovin hyvin itsellenikään selittää, mikä tietenkin johtaa siihen, että pelkään edelleen vieraita ihmisiä. En todellakaan siinä määrin kuin pienenä/nuorena mutta tietynlainen arvostelun ja vihaisten ihmisten pelko minulla on.
Esimerkkitilanne voisi olla vaikkapa työhaastattelu. Ihan ylitsepääsemättömän kauhean pelottavaa! Yksi tai jopa useampi ihminen arvioi, arvostelee, tuijottaa tarkastellen ja tekee ajatuksissaan sinusta johtopäätöksiä. Sitten siinä itse yrittää katsoa silmiin mutta epäonnistuu koska pelkää niin hemmetisti ja sitten tulee sellainen vihaan itseäni-fiilis koska on näyttänyt heikkoutensa. Jos voisikin olla vain normaali ihminen. Ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ei ole mitään syytä pitää itseään huonompana muiden silmissä koska ei ole. Ja uskaltaisi rohkeasti ola oma itsensä vaikka joku ei siitä pitäisikään 😐
Tämä koko pelkäämisjuttu on niin outoa, koska tietää itse kuinka hassua on pelätä ja ettei siinä ole mitään järkeä tai logiikkaa. Välillä sitä onnistuu psyykkaamaan itsensä todella itsevarmaksi mutta ei siihen tarvita kuin pieni tönäisy niin taas sitä ollaan niin ressukkaa että oksat pois 😟 kaikista pahin pelkäämisen sivuoire on mielestäni juuri tämä itseinho ja itsensä vihaaminen. "Miksi olen tällainen luuseri, aikuinen ihminen!" Ei se ainakaan auta asiaa, että ajattelee itsestään noin.
Jos olisi olemassa joku sellainen aivopesuohjelma, joka tankkaisi sinulle kuinka lahjakas, kaunis, tarpeellinen, ahkera ja ihana ihminen olet niin olisin heti valmiina 😀
Juu pelkoja täälläkin... Olen tosi herkkä pelottelulle ja joudun helposti paniikkiin, osaltaan se johtuu vilkkaasta mielikuvituksesta. Lumipallon lähtiessä vyörymään, en kestä kuulla edes ihmisten puhetta, kun haluan keskittyä täysin siihen omaan sisäiseen maailmaan, että pysyisin edes jotenkin kasassa. Jalat tärisee, oksettaa, päätä särkee, kurkkua kuristaa jne. Minuakin on haukuttu, pilkattu ja alistettu, ei koulussa mutta kotona. Tavallaan se on pahempaa siinä mielessä, kun paikassa jossa kuuluisi olla turvassa ja tuntea kelpaavansa kaikkine tunteineen joutuukin selviämään yksin.
En tiedä osaanko neuvoa mitään, mutta yksi voisi olla avoimuus, se että kertoo ihmisille mikä pelottaa ja pyytää vaikka halausta tms. Pahoja kokemuksia ei kai koskaan voi unohtaa, itse olen ajatellut alkaa kirjoittamaan aina pahat olot ja ajatukset päiväkirjaan. Vaikeeta tietää, että mitä kannattaisi tehdä, kun neuvoja tulee joka tuutista. Pitäisi muka unohtaa, antaa anteeksi, elää tätä päivää, lakata olemasta vihainen ja katkera kun se on iteltä pois jne. Milloin on käsitellyt ongelmia tarpeeksi, ettei niistä enää saisi jauhaa? Millon on ollut ihmisille tarpeeksi vihainen, ettei niistä tarvitse enää puhua? Vaikeita kysymyksiä... Ihmisten on niin helppoa arvostella toisia, mutta edes ystäviltä ei kovin usein kehuja saa, vaikka olisi aihettakin! Kehukaa ihmiset lähimmäisiänne!🙂🌻
Mä olen kärsinyt älyttömästi peloista ja jännittämisestä. Parikymppisenä tilanne paheni enkä enää selvinnyt ilman ammattiapua. Nyt olen 39v. Ikä tuo näihinkin asioihin erilaista näkökulmaa, sitä osaa olla armollisempi itseään kohtaan. Sairastan edelleen masennusta ja pelkään että vahingoitan itseäni tai lapsiani. Älytön jännittäminen on vähentynyt. Olen alkanut hyväksymään itseäni tällaisena epätäydellisenä yksilönä, iloisen ja mukavan ihmisen rooli saa väistyä...😳. Huomaan, että voin jopa nauttia ihmisten seurasta kun ei tarvi esitää mitään. Mutta rankkaa tämä elämä on.
Miä oon 58v. ja oon kärsinny selittämättömistä pelkotiloista jo vuosia. Olen kertonnu niistä mun tk-lekurille ja mielenterveys asemalla omahoitajalleni ja psykiatrilleni. Eivät oo oikein korviaan lotkauttaneet, vaikka kerron, miten hirmu paljon noi pelkotilat hallitsee mun elämää. Noita pelkotiloja tulee ihan millon vaan, tulee, vaikka tuntuu, että mul olis kaikki hyvin ja että minuu ei uhkaa mikään eikä tulevaisuudessa ole mitään sellasta tulossakaan, mitä mun pitäs pelätä. Vaikka mul on vaikea masennus, ahdistus ym. niin nää pelot on kaikkein pahimpia mun "vihollisia". Moni teistä kertoi, että teitä kiusattiin koulussa ja muuta, joka on kenties aiheuttanu teille muille tollasia tiloja. Mun kouluajat oli ihan tavallisia, oli mukavia koulukavereita. Olin nuorena ujo mut ei se haitannu sillai. Lapsuuden koti ei nyt ollu parhaimmasta päästä, oli paljon riitoja iskän ja äiskän välillä ja sitte yhdessä vaiheessa iskästä tuli ihan oikein kunnon juoppo, mihi se sitte kuolikin v1996 63v. Iskä ei kuitenkaan koskaan lyönny ketään meistä tai sanonnu kelleen meistä mitään pahaa tai sellasta, se oli vaan kännissä. Kotona oli välillä turvaton olo, ei meitä silitetty päästä tai pidetty sylissä tai sanottu mitään mukavaa, ei kyllä pahaakaan. Oon monesti miettinny, että josko nää pelot vois kantautua lapsuudesta. Tästäki oon puhunnu minuu hoitaville tahoille, eivät vaan reagoi koko asiaan, vaik yritän kuinka selittää, miten kamalia nää selittämättömät pelot on ja miten ne estää minuu elämästä sillai "normaalia" elämää. Nytkin minuu pelottaa, ahdistaa ja stressaa. Se, mitä miä nyt kauheasti pelkään, en osaa sitä selittää itselleni tai teille muille. Haluaisin todellakin päästä noista peloista ikuisesti eroon!
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 5 kuukautta sitten. Syy: sana puuttui