Olen kaunis, menestyvä, yhden lapsen äiti. Olen suosittu ja sosiaalinen, reipas ja liikunnallinen alle kolmekymppinen.
Sisälläni on kuitenkin vankila. Kärsin ahdistavista pelkotiloista. pelot pyörivät päässä jatkuvasti ja lamauttavat totaalisesti. Kuljen arjessa kuin unissakävelijä. Toimin normaalisti, nauran, juttelen ja touhuan, mutta olen jatkuvasti pelosta suunniltani. Illalla en välttämättä muista päivästä mitään muuta, kuin järjettömän pelon.
kaksi kertaa on pelko voittanut minut niin, että olen vajonnut psykoosin omaiseen tilaan. Eilen oli taas lähellä. Silmissä sumenee ja oksettaa, tärisen, enkä kykene mihinkään.
Pelkoni pyörivät samojen asioiden ympärillä ja ovat järjellä ajateltuna täysin typeriä. En pelkää tavallisia arkielämän asioita, vaan asioita, jotka todennäköisesti eivät koskaan tapahdu. Tiettyyn pisteeseen asti pystyn vakuuttamaan itselleni pelkojeni älyttömyyden.
Minulla on mielialalääkitys, jonka varassa pystyn edes jotenkuten elämään. En uskalla enää hakea apua, sillä olemme mieheni kanssa hakeutumassa lapsettomuushoitoihin ja mielenterveysdiagnoosi varmasti estäisi hoitoihin pääsemisen. En toisaalta edes usko, että minua voisi auttaa.
En ole masentunut, enkä mieti itsemurhaa. Mutta välillä toivon kuolevani, että pääsisin tästä jatkuvasta kauhusta.
Elämäni on yhtä helvettiä. Ajoittain. Välillä pelot eivät ole yhtä voimakkaita, mutta taustalla ne vaanivat.
Onko joku selättänyt tällaisen kauhun? Onko joku pystynyt elämään sen kanssa? MItä tehdä? Onko kuitenkin itsemurha ainut mahdollisuus vapautua?
annaelina kirjoitti 21.1.2011 21:53
Minulla on mielialalääkitys, jonka varassa pystyn edes jotenkuten elämään. En uskalla enää hakea apua, sillä olemme mieheni kanssa hakeutumassa lapsettomuushoitoihin ja mielenterveysdiagnoosi varmasti estäisi hoitoihin pääsemisen. En toisaalta edes usko, että minua voisi auttaa.
Kyllä sinun pitäisi hakea lisäapua pelkotiloihisi. Sinun pitää hoitaa ensin itsesi kuntoon ennen kuin voit mennä lapsettomuushoitoihin. Voi olla, että mielenterveysdiagnoosi ei estä tulevaisuudessa lapsettomuushoitoihin pääsyä. Tärkeintä olisi nyt kuitenkin, että hoidat ensin itseäsi sillä uhalla, että et pääsisikään enää lapsettomuushoitoihin. Miten jaksaisitkaan hoitaa uutta vauvaa nykyisessä psyykkisessä tilassasi?
Minäkin ajattelin heti, että hae ihmeessä apua! Ilmanmuuta sinua hyvinkin voidaan onnistua auttamaan. Samankaltaisia kokemuksia on monella muullakin.
Kuulostaa ihan sille, että olet saanut tai meinaat saada paniikkikohtauksia. Ei mikään ihanneolotila. Se on myös niin, että pelot, joita tunnet, eivät tule turhasta. Ne ovat aivan tosia sinulle, koet ne ja kärsit niistä, niinkuin kukatahansa tilanteessasi olija kärsisi. Lieviä pelkotiloja ja paniikkikohtauksia olen itse saanut ja jo sellainen on kamalaa ja pelottavaa. Psyykosista en tiedä sanoa, tai ylipäätään nyt niin määritellä tilannettasi.
Minulle jäi joskus pelkotila päälle, kun kävin akupunktiohoidossa ja sain siinä neulojen keskellä paniikkikohtauksen. Lähdin sieltä kotiin ja ajattelin, että menen kauppaan, josko se helpottaisi. Kävi tietysti päinvastoin. Kotona pystyin jotenkin rauhoittumaan parin päivän sisällä. Jos tuollaista olisi enemmän, pakkohan se olisi apua hakea. Ei sinunkaan tarvitse kärsiä, kun hyvinkin voit saada apua! Minulle tulee mieleen, ettei tuo mielialalääkkeesi sitten riitä tai ole oikeanlainen sinulle, jos kärsit vielä noin.
Kyllä nykyään on niin hyviä lääkkeitä monenlaiseen vaivaa, niin fyysiseen, kuin psyykkiseenkin, että hyvällä syyllä voi uskoa jo sieltä saavansa apua. Tiedän tapauksen, jossa ihminen oli miltein jatkuvasti pahoissa paniikkikohtauksissa ja välillä vietiin kiireesti sairaalaankin. Tutkittiin, onko kenties epilepsiaa tai sydänvikaa, kun kohtaukset ja pelot olivat niin rajuja. Oikeanlaisen lääkityksen saatuaan tuo ihminen on nyt miltei työkunnossa. Tietysti siinä sitten vielä terapiaa mukana.
Ilmanmuuta hae apua itsellesi! Ja hyvää oloa sinulle 🙂🌻
Hei!
Päätin vastata sinulle sinä kuka sitten oletkin, koska minulla on ns. oma lehmä ojassa. Täytyy sanoa, että uskon ymmärtäväni ainakin jotenkin. Minulle ei kokemuksena mitenkään epänormaalia, nykyään. Nykyään arkea ennen ei. Ei todellakaan. Siitähän just kuulin kouluaikoiina et no sä oot varmaan se viimeinen joka koskaan sekoaa. Tämänkin muistan. Ja olen edelleen se sama henkilö. Ainakin itselleni. Syön nykyään tähän aikoinaan syntyneeseen sietämättömään pelkoon ns. sosiaalisiin tilanteisiin ja seksuaaliisiin traumoihin käytettävää lääkettä. Vihdoinkin taisteluni tässä kuka oikeassa kuka väärässä ootko hullu vai et kuviossa on psyykkisesti päättynyt. Mä en kiistele hulluudesta. Tosin luon. niin tein ennenkin. Musiikkia. soitan ja laulan. Olemme lääkärimme kanssa samaa mieltä lääkkeestä. Siltikin vielä nykyään n. 12 vuotta tapahtuman jälkeen voin mennä ajoittain sekaisin jos kuulen hivistä. Esim. jos mediassa on hiv tuloksia, ihan kenen tahansa, patologisella tavalla saatan mennä sekaisin. Mutta olen päätänyt selvitä. Sillä muuten ei selviä. Minulla on tämän pelon takia edelleen riski mennä psykoosiin. Ja kun näitä uutisia tulee, toistan vain tämä ei saa olla totta tämä ei voi olla totta. Mutta sehän ei ole skitsofreniaa. Sehän on pelko. Tästä seuraa se , että edelleen jos mediassa näin tapahtuu että niin sanotusti sekaannutaan asioihin jotka kuuluvat terveyden huoltoon eikä mediaan, niin siinä tilanteessa ainoastaan eräässä terveydenhuollon organisaatiossa osataan vain auttaa. Siksi en voi vieläkään ottaa papereitani ulos yliopistosta. En uskalla. muuten sekoisin.Toiset tajuu toiset ei. En välitä siitä. Siellä tämä minun ns. sekoiluni hoidetaan aina perusteellisesti loppuun. Ei minua siellä ihmetellä ja pidetä outona. Uskoni terveeseen terveydenhuoltoon alkaa pikkuhiljaa vahvistua. Korostan terveydenhuoltoon. Muta sielläkin olen kysellyt perusteellisesti kaikki mahdollisesti tiedot tutkimustuloksista. Se rauhoittaa. On siellä vastuuntuntoisiakin töissä. Tarvitsisin silti muutakin tukea kuin virallista tukea. En tiedä onko muusta tuesta hyötyä, mutta tuntuu, että välillä olisi kivaa rehellisesti keskustella että miten esim. ympäristöön suhtautuu esim. julkisella paikalla, kun on just silt rajal et voi seota. Pelkään kuollakseni esim. huumeidenkäyttäjiä. Muuta pelkäsinghän ennenkin. Se ei muutu koskaan. Mutta voi sitä muutakin tietysti keskustella. Riippuen tilanteesta. Minun kaikki miessuhteeni ovat menneet tämän järkyttävän mieltä syvästi järkyttäneen kokemuksen takia poikki. Sekin järkyttää. Olen siis sinkku taas. En haluaisi olla sinkku. Kyllä miehen kanssa on turvallisempaa asua. Olin itsekin ennen kaunis ja siksi myös syrjitty naisten keskuudessa
Näin mä sen oikeesti nään. Et ole ainut. Ihan normaalia.
Hei vielä!
Surullista, että joillakin vieläkin on asenne näihin ns. mielenterveysongelmiin, jotka kuitenkin suurin osa ovat syntyneet ihan elävästä elämästä. Eli ovat ihan todellisia kokemuksia tässä todellisessa maailmassa. Traumat ovat ihan eri asia, kuin jotkut vakavammat mielenterveysongelmat. Ne voivat pintapuolisesti maallikolle näyttää samalta, mutta ovat ihan eri juttu. Kyse on tietämättömydestä, joka on tosi surullista. Kun asioista tietää, voi niihin suhtautua ihan luonnollisesti. Traumatisoitunut ihminen ei ole mikään esim. vaarallista virusta levittävä ihminen, joka pitää eristää yhteiskunnasta, vaan yleensä suurimman osan aikaa ihan tervejärkinen ihminen. Jotain on vain tapahtunut hänen elämässään, ja siksi hän reagoi tietyissä, alkuperäistä ahdistavaa tilannetta muistuttavissa tilanteissa edelleen ajoittain niin. Korostan reagoi. Ehkäpä asenteiden olisi aika muuttua... Fiksua on olla tekemättä numeroa traumakäytöksestä, saatika mitään julkisuuskohuja. Et voi koskaan tietää taustasyistä.
Miten päästä eroon epäonnistumisen pelosta?Koko ajan mielessäni pyörii se,että tänään epäonnistun työssäni ja kukaan ei pidä minusta ajatukset.Tämä on ahdistavaa!
Aloittelijalta haluaisin kysyä,että mitä pelkäät?Mikä saa sinussa ne pelot liikkeelle?